Ladataan...
Iidan matkassa

Väsyttää. Ahdistaa. Stressaa. 

Vauvan kanssa on tavallaan todella kiireinen. Ja ei ehdi oikein entiseen tapaan tehdä asioita ja se vähän ahdistaa. Ei ehdi pitää kotia samanlailla siistinä ja omia standardeja siivouksen ja kodinhoidon suhteen pitää laskea. Henkisesti asian sisäistäminen ei vain käy niin helposti.

Blogi ja sisällöntuottaminen stressaa ihan valtavasti tällä hetkellä. Tykkään tosi paljon kirjoittaa, mutta en vain ehdi entiseen tapaan. Ja tavallaan sillä ei olisi isosti väliä, jos blogi ei toisi rahaa. Tällä hetkellä olen melko riippuvainen blogin tuomista tuloista tai tällä hetkellä kaikki raha on plussaa. Jos ei kirjoita, ei tule rahaakaan ja sen takia stressaa. 

Toinen on sitten kuvat. Jos on tekstejä ja ehtii kirjottaa, tarvitaan vielä kuvia. Ja tästäkin olen saanut itselleni huolen. Tai oikeastaan vähän paniikin. Millaisia kuvia ja kuka ottaa? 

 

Yöllä, kun pitäisi nukkua, mietin blogia. Minulla kestää aika pitkään nukahtaa ja se vähä uni on entistä lyhyempi. Ja aina uuden herätyksen tullen kestää taas nukahtaa. Yöllä se stressi on vielä suurempaa ja silloin päässä ajatukset vain juoksee. Mistä kirjoitan, milloin kirjoitan, mistä teen videon, milloin vauva olisi paikallaan, että voisin kuvata sitä, mitä julkaisen instagramiin? Tippuukohan tukka kohta, kun stressaan, se kun tuntuu ohuemmalta? Niin ja kohta on ne ristiäisetkin! Tähän tyyliin siis. 

Ja varmasti väsymyksellä ja katkonaisilla unilla on vielä osuutta asiaan. Väsyneenä kaikki tuntuu monin verroin pahemmalta kuin onkaan. Ja onhan lapsi isompi elämänmuutos, kuin osaa etukäteen ajatella. Tai minä en ainakaan osannut. Ajankäyttö ja elämän prioriteetit muuttuvat kokonaan ja meneehän siinä hetki aikaa sopeutua uuteen. Ennen oli vain minä ja nyt on vauva ja sitten vasta minä. 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Sairaalassa tuli jo huomattua, että ei tämä ihan helppoa ole yksin. Minun vauvani kulki mukana syömään, suihkuun ja vessaan siinä missä muilla kumppani oli osastolla auttamassa vauvan hoidossa. Sairaalasta halusin mennä omaan kotiini, enkä äitini luokse. Olin päättänyt, että minä pärjään. Ja vaikken pärjäisi, niin olisi vain opeteltava pärjäämään. 

Eka yö kotona oli haastava. Päivät meni hyvin, sillä vierailijoita oli kyllä ja perheeni kyläili. Toinen yö kotona oli hirveä. Vauva vain huusi. Ensimmäisenä yönä se sentään vähän nukkui, toisena ei sitäkään. Toisena yönä soitin äidille, koska olin aivan neuvoton ja itkin itsekin vauvan kanssa kilpaa. Sanoin, etten halua olla äiti, jos se on tämmöistä. Tietysti äitini ei hirveästi voinut öiseen aikaan auttaa, mutta sovimme, että seuraavan yön nukkuisin äidilläni.

Myöhemmin sitten selvisi, että vauva itki nälkäänsä, kun rintamaitoni ei hänelle riittänyt. Yöt alkoivat sujua heti, kun korvike tuli mukaan kuvioon. Ensimmäisen viikon olinkin täysin äitini luona kahta ensimmäistä yötä lukuunottamatta. Olin ollut ihan tyhmä, kun olin ajatellut, että minun täytyy nyt heti osata ja pärjätä omillani. Äitini luona oli turvallista opetella vauvanhoitoa ja lisäksi pystyin itse käydä suihkussa tai vessassa hyvillä mielin, kun tiesin, että joku toinenkin on huolehtimassa vauvasta. Toki bonuksena myös ruokaetu, yksin ei ruuanlaitolle ollut aikaa.

 

Toisella viikolla kokeilimme taas oloamme omassa kodissa. Hieman se kahdestaan olo toi minulle paniikkia ja erityisesti jännitin öitä. Sitä oli vaikea luottaa itseensä, koska kaikki oli niin uutta ja joka päivä ihan erilainen. Raskaana ollessa oli vaikea kuvitella sitä todellista arkea. Silloin odotti lähinnä vain synnytystä. 

Sairaalassa alkanut silmätulehdus sai jatkoa toisella viikolla. Se vaikutti uusiutuneen ja silmät rähmivät ja turposivat. Silmät kutitti vauvaa ja hän itki varmasti sitä. Toisella viikolla kävimme useamman kerran lastenlääkärissä ja saimme silmiin useampaakin lääkettä. Silmätippojen laitto pienelle ihmiselle osoittautui todella kamalaksi projektiksi ja taas itkimme molemmat. Lisäksi ensimmäisinä viikkoina kävimme useasti neuvolassa painokontrolleissa. Paino oli ensimmäisellä viikolla tippunut yli 10% syntymäpainon ja alkoi nousta todella hitaasti. Mutta nyt olemme saaneet sitä pikkuhiljaa kasvatettua.

Päivä päivältä alkoi helpottaa ja itseensä luottaa enemmän vauvan hoidossa. Sitä huomasi alkavansa tehdä toisella viikolla jo rutiineita. Toinen viikko oli huomattavasti ensimmäistä helpompi ja oikeastaan toisen viikon jälkeen alkoi tuntua, että hei mä osaan tän homman, aloin saada varmuutta omaan tekemiseen. 

Äidiksi kasvaminen on ihanaa, mutta myös intenssiivistä hommaa, jossa oppii joka päivä. Ikinä en uskonut, että syöminen, nukkuminen ja vaipanvaihto voi pitää niin kiireisenä ja olla niin haastavaakin. 

-Iida

*Kuvien kortit saatu Camala Storesta

Ladataan...
Iidan matkassa

Jos raskausaikana olostaan valittaa, saa useita kommentteja tähän tyyliin: "No paras palkinto on edessä". Aika moneen kertaan tuli pyöriteltyä silmiä, että just joo. Selvästi jotain upeaa, ihanaa, maailmaa mullistavaa ja suurinta rakkautta oli tulossa. Ja yleisen mielipiteen mukaan kaikki kärsimys on tuon tunteen arvoista. Sitä on aivan mahdotonta samaistua tuohon tunteeseen, ennen kuin se todella tapahtuu itselle.

Minä sain onnekseni kokea rakastumisen omaan lapseeni ihan välittömästi. Ainahan sekään ei ole itsestään selvyys ja toisilta se vie aikaa. Joka päivä rakastun tuohon tuhisijaan vain enemmän. En tiennyt, että jotain tälläistä tunnetta on edes olemassa ja sen tunteen kuvailu on oikeastaan ihan mahdotonta. Se on jotain niin ihanaa ja suurta, ettei sanat vain riitä sitä kertomaan ja välittämään sitä tunnetta. 

Ensimmäiset päivät tuli vain itkettyä sitä, että oma lapsi on niin ihana. Nyt onneksi hormonit ovat alkaneet tasaantua ja ihan joka kerta lasta tuijottaessa ei tarvitse itkeä.  Mutta häntä on ihana katsoa, erityisesti silloin, kun hän katsoo takaisin suoraan silmiini. Silloin vain koko kehon valtaa lämmin tunne siitä rakkaudesta tuota pientä kohtaan. 

Kun tuo pieni ihminen nukahtaa rintaani vasten, tajuan, että minä olen hänen maailmansa. Minä olen hänen äiti, oma äiti ja minun tehtäväni on pitää hänestä huolta. Hän, tuo pieni ihminen, joka nukkuu minua vasten, on minun maailmani. Hän luottaa minun huolenpitooni ja minä haluan olla hänen arvoinen. Haluan huolehtia hänestä parhaani mukaan. Haluan olla hänen turvansa, turvata hänen elämänsä. 

Äidiksi tuleminen on todella vastuullista, mielettömän suuri tehtävä. Jotain aivan pientä tarvitsee sinua suuremmin kuin kukaan ja tuolle pienelle sinä olet elinehto. Ja muuttaahan se todella koko elämän. Minun elämäni on muutamassa viikossa muuttunut täysin. Ja enemmän mitä osasin raskaana ollessani ajatella. Tuo vastuu on niin suuri, että se ei ole myöskään helppoa. Senkin olen jo lyhessä ajassa huomannut. Elämässäni on valtavan paljon enemmän huolta kuin ennen, paljon enemmän väsymystä kuin ennen, paljon ennemmän vastuuta kuin ennen ja paljon enemmän rakkautta, niin paljon, etten tiennyt sellaista rakkautta olevan olemassa.

-Iida

 

Pages