Ladataan...
Iidan matkassa

En oppinut ensimmäisellä luokalla lukemaan. Kirjaimet ja tavut aapisessa ei sanonut mitään. Päivittäiset lukuläksyt olivat perheen kauhu. Isä ja äiti kävivät kädenvääntöä siitä, kumman vuoro on tehdä kanssani lukuläksy. Usein meni niin hermo, että revin sen päivän sivun aapisesta ja aapiseni onkin aikamoinen teipillä paikattu eepos. 

Toinen luokka alkoi tukiopetuksella ja jossain kohtaa aloin lukea. Siitä alkoikin sitten koko peruskoulun kestävä kamppailu. Tein läksyjä aina tunnin pidempään kuin muut. Kaverit olivat jo leikkimässä ja minä vain tein läksyjä. Luin kokeisiin kauan ja useita kertoja, silti en muistanut mitään. Yläasteella jokainen aineeni ja esseeni oli punakynää täynnä. Kirjoitusvirheitä oli hirveästi.  Puhumattakaan englannin tai ruotsin opiskelusta, kun suomenkin kirjoittaminen oli vaikeaa. 

Tuntui, että olin todella huono, vaikka tein enemmän työtä, kun kukaan ystäväni. Päätin peruskouluni yli ysin keskiarvoon ja jatkoin vaikeaa tietäni lukioon. 

Aloitin lukion Helsingissä. Maalaistytölle se oli jotain elämääkin suurempaa. Lukiossani jokaiselle tehtiin lukihäiriötä kartoittava testi. Jäin kiinnni seolonnassa, mikä johti erityisopettajan kanssa tehtäviin testeihin ja neurologin lisätutkimuksiin. Yhtäkkiä minulla oli todettu vaikea häiriö lukemisessa sekä kirjoittamisessa,  eli vaikea lukihäiriö, dysleksia.

Yhtäkkiä kaikki muuttui, sain enemmän aikaa tehdä tehtäviä, sain lisää aikaa kokeisiin eikä minun ei tarvinnut tehdä kaikkia tehtäviä, mitä muiden tuli tehdä esim. lukea kolmea romaania äidinkielenkurssilla. Ylioppilaskirjoituksissa sain lisäaikaa ja säästyin äidinkielen kokeessa puhtaaksi kirjoittamiselta. Jopa yliopiston pääsykokeessa sain lisää aikaa suoriutua tehtävistä.

Eipä tarvinnut kamppailla kuin koko peruskoulu, kun tämäkin selvisi! Luulen, ettei minulla koskaan ajateltu olevan dysleksiaa, koska sain aina todella hyviä arvosanoja. Tähän vielä lisättynä se, että olin todella tunnollinen ja halusin saada kiitettäviä arvosanoja pakkomielteisesti. 

Lukiossa koin suuren ahaa-elämyksen, mikä selitti lähes koko lapsuuteni. En ollutkaan hidas ja tyhmä, joka kirjoittaa sanat väärin ja lukee hitaasti. Huomasin myös muita ”oireita”, joista dysleksian tunnistaa. Minun on vaikea keskittyä, todella vaikea lukea karttaa tai navigaattoria, en hahmota oikeaa enkä vasenta ja minun on todella vaikeaa pysyä aikataulussa.

Tätäkin postausta varten jouduin googlettamaan sanan ”dysleksia”, jotta osaisin kirjoittaa sen oikein. Olen aina nauttinut kirjoittamisesta. Ennen kuin opin kirjoittamaan, puhuin tarinoita ja mummoni kirjoitti niitä. Lopulta sain kasettinauhurin mikrofonilla, jonne puhuin tarinoita. Sain aina mielettömiä kehuja tarinoistani koulussa, mutta virheet haittasivat. Sama toistui lukiossa, mutta onnekseni lukiossani oli kirjallisen ilmaisun kursseja, joissa vain sisällöllä oli väliä. Ylä-asteella luin fantasia-kirjallisuutta ja kirjoitin omia tarinoita tietokoneelle. Haaveilin ryhtyväni kirjailijaksi. 

Dysleksiassa ei ole kyse siitä, että joku olisi tyhmä. Se ei tarkoita, ettei osaisi lukea tai kirjoittaa. Se ei estä oppimista eikä menestymistä. Osaan kaikkea, mutta se vain kestää pidempään ja sen takia blogissani on paljon virheitä, mutta en halua dysleksian takia lopettaa kirjoittamista. En halua sen estävän mitään. Minullehan se on ”normaali” tila, koska en tiedä muusta. Vaikka luen omia tekstejäni, en näe virheitä. Monet kirjaimet vaihtavat paikkaa kirjoittaessa ja lukiessani sanan, luen sen ns. oikein, vaikka se on kirjoitettu väärin. Toki voisin käyttää erilaisia ohjelmia kieliasuni tarkistukseen tai luetuttaa ne lähipiirillä, mutta silloin yhden blogipostuksen tekeminen veisi todella pitkään. Ja tämä on vain blogi kuitenkin, ei mikään virallinen teksti, jossa pilkuilla ja yhdyssanoilla voitetaan.

Kirjoittaminen on minulle kuitenkin niin rakasta, etten aijo lopettaa sitä. En halua antaa lukihäiriön olla esteenä jollekin, mistä pidän. Koen, että myös sisällöllä on suuri merkitys. Ja edelleen minä haaveilen ryhtyväni kirjailijaksi, alkavani vain kirjoittaa. Tietysti toivon asialle myös ymmärrystä, sillä vaatiihan se lukijoilta paljon.

-Iida