Ladataan...
Iidan matkassa

 

Täytyy sanoa, että koko raskausajan on enemmän tai vähemmän ollut mielessäni vauvan isä tai isät. Ihan joka päivä en asiaa ajatellut, mutta kyllä se varjosti siellä taustalla. Ihan aluksi epätietoisuus oli kamalaa, jossain kohtaa sen kanssa oppi elämään ja asiaan asennoitumaan. Siitäkin huolimatta välillä itketti, että on yksin, että on raskaana yksin, eikä ole puolisoa jakamassa tuota odotuksen matkaa. 

Vauvan synnyttyä oli isät taas voimakkaasti mielessä. Ei mennyt montaakaan päivää vauvan syntymästä, kun lastenvalvojalta tuli kotiin postia. Kaikista avioliiton ulkopuolelle syntyvistä lapsista, joiden isyyttä ei ole raskausaikana tunnustettu, vaaditaan lastenvalvojalla käyntiä. Maistraatti rekistöröi syntyneen lapsen, jonka jälkeen ottaa lastenvalvoja yhteyttä äitiin isyyden selvittämiseksi. Aina, niin äiti, isä, kuin lapsikin voivat vaatia isyyden tunnustamista, myös jälkikäteen, jos sitä ei heti syntymän jälkeen tehdä. 

Lastenvalvoja toimii lasten edun ja oikeuksien valvojana. On lasten edun mukaista selvittää lapsen isä. Minun tapauksessani, kun isästä ei ollut täyttä varmuutta, tarvittiin dna-testit. Menin lastenvalvojalle kaksin vauvan kanssa ja kerroin hänelle tilanteeni ja haluni isyyden selvittämiseksi. Minusta ja vauvasta otettiin dna-näytteet syljestä. Toki olisin voinut sanoa, etten tiedä lapsen isää, enkä halua asiaa selvittää, jolloin lapsi olisi merkitty ns. isättömäksi ja saisi näin ollen elatusmaksunsa Kelalta. Siinä tapauksessa mitään dna-testejä ei oltaisi tehty ja asia olisi jäänyt siihen. Koin kuitenkin tarpeen asian selvittämiseksi ja olin ilmaissut haluni dna-testeihin ja isyyden tunnustamiseen myös isäehdokkaille raskausaikanani. Minun tapaustani hoitava lastenvalvoja myös vahvisti kantani siitä, että teen oikein lasta ajattellen. Hän painotti, ettei tilanteessa ole kyse äidistä, äidin haluamisesta, vaan yksinkertaisesti lapsesta. On lapsen oikeus saada elatuksensa vanhemmiltaan sekä periä vanhempansa.

Ja oikeastaan minulla ei ollut muuta vaihtoehtoakaan, sillä halutessani selvittää isän, dna-testit oli tehtävä ja tulos johtaa automaattisesti isyyden tunnustamiseen ja elatusvelvollisuuteen. Isyyden tunnusamisesta ei voi oikeastaan kieltäytyä positiivisen dna-testin jälkeen, koska latenvalvoja vie silloin asian käräjäoikeuteen käsiteltäväksi. Näin myös tapahtuu, jos kieltäytyy dna-testistä. Menettely on aika rajua. Mutta toisaalta sen tajuaa, koska muutenhan valtio maksaisi elatusmaksua. Ja valtiolle edullisempaa on, että isä maksaa sitä. On kuitenkin lukuisia tapauksia, jotka eivät isyyttä selvitä.

Lastenvalvojani oli yhteydessä isiin, sillä hänen tehtävänään on isyyden selvittäminen. Tuntui todella huojentavalta, että sain siirrettyä epävarmuuden kuorman jonkun toisen harteille. Sillä tuon käynnin jälkeen tiesin, että asia ei ole enää minun käsissäni, vaan nyt siitä vastaa joku muu tapahtui mitä tahansa. 

Isyyden selvittäminen, dna-testit ja isyyden tunnustaminen vievät toki aikaa. Prosessiin liittyy paljon virallisia asiakirjoja ja paperityötä, joka hidastaa selvitystä. Lisäksi dna-testi otetaan yhdestä miehestä ensin, joka joko todetaan isäksi tai poissuljetaan, jonka jälkeen otetaan näyte seuraavasta miehestä. Toki näin toimiminen on loogista, sillä jokainen näyte myös maksaa. 

Olen blogissani puhunut mies A:sta ja mies B:stä, voit lukea lisää tästä. Pyysin lastenvalvojaa pyytämään testeihin ensin mies B:n, sillä hän tulisi varmasti helpommin, halukkaammin ja ilman mitään ylimääräistä draamaa tai vitkuttelua. Lastenvalvojani soitti viime viikolla ja kertoi tuloksen poissulkeneen mies B:n isyyden. Asiasta tuli vielä kirje kotiin, paperi, jossa oli mustaa valkoisella. 

Olin oikeastaan koko raskausajan totuttautunut ajatukseen, että olen lapsen kanssa kaksin. Siitäkin huolimatta tuon kirjeen lukeminen sai kyyneleet silmiin. Osin varmasti kyse oli stressin purkautumisesta. Kaikki se 9 kuukauden epävarmuus oli siinä. Toki oli myös pettymystä ja harmia. Niin minun tuuria, että kahdesta huonosta vaihtoehdosta se huonompi on sitten lapsen isä. 

Mies A:n on kuitenkin yllättänyt minut vain positiivisesti. Hän on osoittanut halukkuutta kuulla vauvasta, ottaa vastuuta elatuksesta ja pitänyt tärkeänä, että lapsi tietää hänen olevan isä. Hän on tavannut meitä ja olemme molemmat siitä samaa mieltä, että haluamme pitää hyvät välit lapsen takia ja haluamme lapselle vain hyvää. Hän tuskin tulee antamaan minulle henkistä tukea tai apua saatika olemaan aktiivinen osa meidän arkea, mutta hän on soittanut halukkuutta tavata vauvaa satunnaisesti ja se on jo enemmän kuin koskaan uskalsin edes toivoa. Tilanne ei hänellekään ole helppo, sillä hän pystyy vasta nyt alkaa prosessoimaan isyyttään ja käsittelemään sitä. Ovi on hänelle aina auki ja hän saa tavata vauvaa oman elämäntilanteensa mukaan. En voi pakottaa häntä ottamaan aktiivista osaa ja hänen ajatuksensa satunnaisesta tapaamisesta on tässä kohtaa aivan ihana ja hieno asia, kun miettii lähtötilannettaan hänen kanssaan. 

Sydämeni on ollut pakahtua, kun olen katsonut vauvaa hänen sylissään ja nähnyt hänen suukottavan vauvaa. Sydämeni on ollut pakahtua, kun tulen keittiöstä ja näen heidän köllöttelevän lattiallani toisiaan katsellen. Sydän on ollut pakahtua, kun istumme sohvalla ja katsomme vauvaa miettien kummalta mikäkin piirre on ja mikä vauvasta tulee isona. Pieniä hetkiä, mutta meille isoja ja eheyttäviä pitkän odottelun ja epävarmuuden jälkeen. Sydämeni ei pakahdu itseni takia, vaan lapsen takia. Ja miehen. Sen takia, että hän uskalsi olla rohkea.  Ja vaikka hän oli minulle se huonompi vaihtoehto, niin kyse ei ole minusta. Lapselle hän on voi olla hyvä vaihtoehto. 

Rakkautta ja ihania ihmisiä tällä lapsella kuitenkin riittää on isän rooli mikä tahansa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että lapsi ei tarvitse äitiä ja isää saadakseen hyvän elämän. Perhemuodolla ei ole väliä ja perinteinen perhemuoto ei ole ainut oikea.

-Iida

KUVAT: Tiia Nyholm

Ladataan...
Iidan matkassa

Moni on tässä raskauden aikana kysynyt, pelottako minua, jännittääkö minua tai hirvittääkö, ettei kohta ole omaa aikaa. Joitakin kuukausia sitten ei todellakaan hirvittänyt, pelottanut tai jännittänyt. Ajattelin, että aikaa on vielä niin paljon, ettei tässä ole mitään hätää. En osannut sellaista edes ajatella, kun koko vauva tuntui niin kaukaiselta. Nyt se hätä on iskenyt, kun aika on aika lopussa. On tullut pieni paniikki.

Olen ladannut kalenterin täyteen kaikkea. Olen ajatellut elää varastoon, tehdä kaikkea mahdollista vielä viimeistä kertaa yksin. Joka päivä tulee mietittyä, että onkohan tämä nyt viimeinen kerta, kun syön täällä lounasta yksin tai onkohan tämä nyt viimeinen kerta, kun matkustan junassa ilman rattaita. 

On alkanut pelottaa ja jännittämään. Koska sitä ei todellakaan tiedä mitä tuleman pitää. Ja näin juuri ihastuneena myös huollettaa tietysti tapailun ja treffien jatkuminen. Onko sitä sitten vain maitokone, joka vaihtaa vaippoja? Siinä ei auta, että muut kertovat vauvan muuttavan kaiken, elämän saavan uuden merkityksen ja elämän vasta alkavan siitä hetkestä, että se kaikki on niin ihanaa. On vaikea uskoa, koska sitä ei ole itse kokenut. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki päättyy, ettei mikään voi olla enää samalla tavalla. Miten helppoa onkaan ollut tähän asti, on vain pitänyt miettiä itseään! Ja sitäkään kun ei tiedä millainen vauva tulee, sen mukaanhan sitä mennään ja suunnitellaan omaa elämää. 

Toki tiedän, että pelko ja paniikki on normaalia ja todellisuudessa vain tunne siinä missä muutkin tunteet. Ja toki oikeasti uskon siihen, että vauvan kanssa pystyy tekemään monenlaista. Ehkä ei heti ensimmäisinä viikoina, mutta toki se myöhemmin on vain itsestä kiinni jääkö kotiin vai lähteekö vauvan kanssa asioille ja kyläilemään. Tosi paljon on siis omissa käsissä loppuuko elämä vai jatkuuko yhdessä vauvan kanssa. Ja ennen kaikkea oma ajattelu on isossa osassa. Jos asenne on se, ettei koskaan pääse mihinkään niin vaikeaa varmasti tulee. Hyvällä asenteella varmasti pärjää ja osaa järjestellä asioita niin, että välillä pääsee myös itse jonnekin yksin ja toisaalta ei tee ongelmaa vauvan kanssa yhdessä liikkumisesta. 

Eiköhän minullakin siis ole joskus omaa aikaa. Varmasti välillä vauvan saa hoitoon tai jonkun hoitamaan vauvaa. Monet asiat on sitten ihan oikeasti järjesteltävissä tilanteen mukaan. Tottakai elämä jollain tapaa muuttuu ja se on fakta, muttei se tarkoita, että koko oma hekilöhkohtainen elämä tässä loppuisi. Varmasti alkuun on vain minä ja vauva. Totuttelemme yhteiseen elämään, jonka jälkeen voi olla muutakin elämää. Ja onkin todella tärkeää pitää myös siitä omasta ajasta ja omasta elämästä huolta. Itseään ei saa unohtaa, sillä voidessaan itse hyvin, jaksaa myös paremmin vauvan kanssa. 

-Iida

KUVAT // Saranda