Ladataan...
Iidan matkassa

Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin? 

Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan. 

Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.

Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan. 

Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat.   Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Kaksi kuukautta. Silloin hän oli 50 cm ja alimmillaan 2700 grammaa. Nyt hän on 58 cm ja 5800 grammaa painava pötkyläinen. 

Tämä toinen kuukausi on todellakin ollut ensimmäistä parempi. Alkuun sitä jo pelkäsi särkevänsä tuon pienen ja hennon ihmisen alun. Alkuun oli kuumetta, yskää, silmätulehdusta ja kaksi antibioottia. Jatkuvia painotarkkailuja, lääkärissä käyntejä ja pettymys imetyksen epäonnistumisesta. Nyt kun hänellä on enemmän painoa ja hän on jäntevämpi, on häntä helpompi hoitaa ja käsitellä. Nyt hän syö hyvällä ruokahalulla, eikä siitä tarvitse kantaa enää huolta. Lisäksi olen oppinut tuntemaan häntä, osaan jo paremmin reagoida hänen tarpeisiinsa ja ennakoida niitä jo eleistä. Osaan jo erottaa hänen itkunsa, koska hän itkee nälkää ja koska hän itkee uni-itkua. Joka viikko helpottaa, koska koko ajan oppii uusia juttuja omasta lapsestaan. 

Ensimmäisen kuukauden shokista on jotenkin toipunut. Toki en edelleenkään ole sisäistänyt kokonaan, että olen äiti. Välillä pysähdyn ihmettelemään, että oikeastikko, minä muka äiti. Mutta se mikä alkuun kauhistutti, on kovaa vauhtia muuttumassa normaaliksi. Äkkiä sitä sopeutuu ja tottuu. Se etten ehdi aina saada vaatteita päälle tai syödä, on nykyään normaalia. Hän on tullut jäädäkseen ja tämä on intenssiivistä. Alkuun ei ollut mitään arkea, ei rutiinejä, eikä säännönmukaisuutta. Nyt niitä on tullut ja olen niitä myös pyrkinyt luomaan ja se helpottaa myös tosi paljon. 

Eemi on todellinen hurmuri. Olen aivan rakastunut häneen. Olen saanut odottaa hänen hymyään, sillä hän omistaa hyvin vakavan perusilmeen. Nyt hän on alkanut vastata hymyyn hymyllä. Hän katselee kovin tarkasti ympäristöään, pää pyörii edes takaisin. Hän rakastaa hymynaama-julistetta hoitopöydällä. Hän ottaa katsekontaktia ja vastaa jutusteluun, hän nauttii vuorovaikutuksesta. Tuntuu upealta, että mitä enemmän hymyilee ja iloisemmin juttelee, niin sitä aktiivisemmaksi vauva muuttuu ja vastaa niihin viesteihin. Hän huitoo käsiään ja jalkojaan niin kovin, että kuvan ottaminen on täysi mahdottomuus. Hänellä on kamala tarve liikkeelle ja viihtyy parhaiten pystyssä.

Eemi todella rakastaa käsiään. Hän on halunnut niiden olevan naamallaan ihan alusta asti. Hän hermostuu, jos kädet laittaa haalarin hihoihin. Senpä takia hihat ei ole käytössä, vaan pakkaan kädet tiiviisti rinnalle. Samoin teen öisin, käärin hänet kapaloon, niin, että kädet ovat naamaa lähellä. Mikään kapalopussi ei toimi, sillä niissä kädet pitäisi laittaa sivuille. Eemi rakastaa kylpeä, mutta kädet ovat rinnalla ja sormet nyrkissä myös kylvyssä. Jalat sen sijaan vispaavat vedessä. 

Eemi nukkuu aina menossa, liikkuvat rattaat ja auto ovat hyviä nukkumapaikkoja. Hänen kanssa on helppo liikkua ja käydä menoilla. Kotona hän viihtyy parhaiten sylissä. Ja mieluiten pystyssä rintaa vasten. Siihen hän oikein kaivautuu ja ottaa paidan reunasta kädellä kiinni. Yksin hän ei viihdy, lattialla tai sängyssä. Mutta kukapa viihtyisi! Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, että hän varmasti tankkaa läheisyyttä päivisin, jotta jaksaa yöisin nukkua yksin. Rintareppu on turvallinen paikka, siinä saa olla lähellä. 

Eemi osoittaa jo luonnetta. Hän haluaa maitoa heti. Äiti on todella hidas ennen kuin palvelu pelaa. Liian pitkät ajat itsekseen lattialla aiheuttavat myös hermoromahduksen. Eemi myös kiukutelee unta vastaan ja itkee uni-itkunsa ennen nukahtamista. 

Kahteen kuukauteen mahtuu jo valtavasti oppimista itsestä ja tuosta pienestä ihmisestä. Elämän prioriteetit ovat kokonaan muuttuneet kahdessa kuukaudessa myös monet kiinnostuksen kohteetkin ovat vaihtuneet. Tavallaan toivoisi, että aika pysähtyisi ja vauva pysyisi aina vauvana, mutta samalla sitä odottaa malttamattomana kaikkea uutta opittavaa. 

-Iida

LUE MYÖS

 

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa

Mihin en osannut äitiydessä varautua?