Ladataan...
Iidan matkassa

Tuli syötyä McVegan hampurilaista ranskiksineen viime yönä. Pitihän uutuushampparia maistaa. Mutta totuus on, että kyllä vituttaa. Ärsyttää, että ensin on tehnyt monen vuoden työn saavuttaakseen todella hyvän tasapainon liikunnan ja syömisen kanssa ja sitten palaa vanhoihin tapoihin heittäen kaiken tehdyn työn menemään. 

Olin vielä muutama vuosi sitten 60 kiloinen. Olin todella tehnyt kovan työn pudottaakseni 15 kiloa painosta. Ja tässä sitä ollaan vuonna 2018 ja lähtöpisteessä. Eniten ärsyttää, että olen itse antanut kaiken tapahtua. Toiseksi mietin, miten oikein onnistuin tuolloin painon pudottamisessa, kun nyt se tuntuu niin vaikealta. 

Tiedostan kaikki terveysriskit ja periaatteessa tiedän mikä meni vikaan ja mitä nyt pitäisi tehdä. Vikaan meni se, että laihdun nopeasti ja söin todella vähän. Taustalla vaikutti myös ortoreksia. Vähän syöminen ei toimi kunnolla pidemmässä aikajuoksussa. Kun olin saavuttanut tavoitteen, otin enemmän ruokaa taas mukaan, jolloin painokin alkoi nousta. Ja todella hiljaisesti hiipien olen palannut takasin siihen mistä olen lähtenytkin. Olen oikea jojoilun expertti. Olen käytännössä huijannut itseäni sillä, että kyllä välillä saa herkutella ja siitä ”välillä” herkuttelusta on tullut joka päiväistä. Olen myös ns. herkutellut varastoon. Olen saattanut päättää, että huomenna ryhdistäydyn, enkä herkuttele, jonka takia edellinen ilta on mennyt ”varastoon” herkutellessa. Tälläisestä kierteestä on vaikea päästä irti. Ja minut on ihan hirveän helppo ylipuhua herkuttelemaan. 

Nyt tavallaan pitäisi tehdä sama työ uudelleen, mutta hitaammin ja järkevämmin. Ja pitäisi vielä olla varma, että tavotteeseen todella pääsee, joka taas laskee motivaatiota. Lopputuloksesta ei ole takeita. Ja kaikkein eniten pelottaa se epäonnistuminen. Se itse matka siihen tavoitteeseen ei ole helppo ja sen tietää kaikki, jotka ovat joskus kamppailleet painonhallinnan kanssa.

Ennemmin ei edes aloita, kun ei sitten halua pettyä matkan varrella. Tammikuu on aina se kohta, jolloin kuntosalit täyttyy ja erilaiset valmennukset starttaa. Tavallaan itsekin haluaisi luvata itselleen, että nyt, nyt teen sen ja pudotan 10 kiloa pois, mutta pelottaa.

Helpompaa olisi vain päästä lopputulokseen ja sen jälkeen jakaa kokemukset ja kertoa miten se tehtiin. Mutta kuinka mä oikeasti jaksan lähteä juoksulenkille tai edes kävelylle?

Vuoden vaihtuessa eksyin seikkailemaan omassa blogissani ja erityisesti katsomaan vanhoja kuvia. Monikaan vaate ei ole aikoihin mahtunut ja osa on saanut täysin uuden elämän jonkun toisen vaatteena kuin minun. Eikä siinä mitään, mutta nykyään minulla on kaksari! Siis ihan kamalaa. 

Pidän itsestäni, sen kanssa tällä ei ole tekemistä. Minua vain harmittaa miten välinpitämätön olen ja miten kohtelen itseäni. Laitan jotain sellaista suuhuni, joka ei ole oikeasti minulle hyväksi. En pidä tavasta, jolla syön ja sen vaikutuksesta kehooni. Ja siihen täytyy tulla muutos.

Onko muita samassa tilanteessa olevia?

-Iida