Ladataan...
Iidan matkassa

Terveys. Se pelottaa. Ennen en juurikaan miettinyt terveyttä niin laajasti, kuin nyt lapsen saamisen jälkeen. Nykyään tulee mietittyä lähinnä kaikki skenaariot sairauksista kuolemaan asti läpi. Erityisesti mietin omaa kuolemaa, en pelkää sitä, mutta pelkään sitä, mitä lapselle käy. Kuka siitä huolehtii ja mihin se menee, millainen elämä sille tulee? Miten lapsi pärjää ja miten muut läheiset, miten minun äitini? Raskausaikana pelkäsin ulokkeeksi muodostunutta mahaa. Mitä, jos joku tönäisee tai osuu siihen? Sama suojelun tarve lasta kohtaan on jatkunut ja se tuo mukanaan myös pelkoa. Lapsen terveys menee täysin oman edelle ja pienetkin muutokset lapsen terveydessä tuovat pelkoa. 

Ajaminen. Pelkään autolla ajamista. Tai en pelkää aina, mutta en myöskään pidä siitä. Ajan, jos täytyy, mutta mielummin annan muiden ajaa ja istun itse kyydissä. Minä olen heinäkuussa 2017 nukahtanut rattiin moottoritiellä, ajanut itseni sairaalaan ja autoni romuttamolle. Tuon jälkeen menin nopeasti autonrattiin, jottei siitä tulisi liian iso pala, mutta kieltämättä en tykkää ajaa itkevä vauva autossa, pimeällä ja yksin. Mieluusti sitten niin, että joku toinen aikuinen on myös kyydissä, vaikkei se vahingon sattuessa auta, mutta auttaa siihen ahdistukseen, joka toisinaan autoillessa tulee. 

Oma elämä. Pelkään, että onko minulla enää omaa elämää. Pääsenkö koskaan enää elokuviin, jos vauvakinoa ei lasketa. Pääsenkö koskaan enää musikaaliin, konserttiin tai teatteriin? Entä hierojalle tai kasvohoitoon? Tai kuntosalille useamman kerran viikossa tai uimaan uimahalliin? Pääsenkö koskaan viettämään iltaa ulos ja tanssimaan? Tai nukunko enää koskaan niin kuin ennen lasta? Toki tiedän, että nämä asiat on jollain tapaa joksus järjesteltävissä, mutta tässä tilanteessa se tuntuu hyvin kaukaiselta ja tuottaa huolta. Monet asiat, jotka ennen oli hyvin tavalisia, ovat nykyään arvostettavaa luksusta.

 

Parisuhdestatus. Sinkkuus. Olenko aina yksin, planeetan ainoa sinkku? Siis ihan tyhmää ajatella ja edes pelätä sellaista, mutta pelkään silti. Tuntuu mahdottomalta. Tuntuu hullulta. Olen katsonut aika monet kaverien erot ja katsonut kuinka he löytävät uuden parisuhteen. Kuinka monet erot ja uudet suhteet pitää vielä katosa ja uudet erot? Yksin oleminen ei pelota itsessään. Mutta ehkä se pelottaa, että saako antaa itsestään ja saada toiselta, saako läheisyyttä. Voiko joku joskus hyväksyä ja ottaa vastaan minut kaikkien ominaisuuksieni kanssa lapsineen ja blogeineen? 

Intiimi kanssakäyminen. Seksi. Onko sitä enää koskaan? Ajatus tuntuu hyvin hyvin hullulta. Ennen kaksi viikkoa oli pitkä aika, nyt viisi kuukautta ei tunnu missään. Enää en voisi kuvitella ajautuvani vain tilanteeseen, kuten ennen. Ja synnytyksen jälkeen seksi saa uuden merkityksen, ainakin minun pääni sisällä. Tunnen olevani, kuin uudelleen syntynyt neitsyt ja haluan sen ekan kerran olevan merkityksellistä. Suoraan sanottuna haluan olla jonkun sellaisen tärkeän kanssa. Jonkun, jolla on paljon väliä. Jonkun, joka on muutakin kuin seksi ja nautinto. Lisäksi pitäisi tuntea hyvin, jotta siitä tulisi mitään lapsi samassa asunnossa. En tosin tiedä miten ihmiset sen muutenkaan tekevät rauhassa ja nauttien, ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että vauva voi kohta herätä. 

 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Ennen raskautta olin melko tavallinen nainen, aina pudottamassa painostaan sitä kuuluisaa viittä kiloa. Harrastin kuntosalia kolmesta neljään kertaan viikossa ja pyrin syömään tavoitteeni huomioiden. Kaikki oli hyvin, huolehdin itsestäni ja olin ihan tyytyväinen omaan ulkoiseen olemukseeni, vaikka kehosta vähän pehmeyttä löytyi. 

No sitten tulin raskaaksi ja ajattelin, että voihan perse, keho on pilalla. Alkuraskauden pahoinvoinnin takia luovuin kuntosalijäsenyydestä. Ajattelin muutenkin, että vauvan kanssa ei paljon kuntosalilla käydä, joten parempi jo odotusaikana tottua ajatukseen. Enpä sitten tehnyt mitään. No ruokailujenkin kanssa päätin luovuttaa. Ihan sama! Söin kaikkea mitä vain mieli teki, kun kerran nyt sitten olin raskaana. 

Lähtötilanteeni oli 75 kiloa. Alkuun paino tippui pahoinvoinnin takia, jolloin ajattelin, että vau, onpa hyvä, että kilot karisee. Siitä ne sitten kuitenkin kääntyivät nousuun. Aluksi se vähän alkoi ahditaa. Erityisesti se ahdisti silloi, kun maha ei ollut näkyvä, vaan enemmänkin sellainen turvonnut pömppö, jota monikaan ei tunnistanut raskausmahaksi. Silloin mietin, että mitä ihmiset nyt ajattelee, kuvittelevat minun varmaan huvikseen lihonneen. 

Kun se maha sitten ilmestyi, aloinkin rakastaa sitä. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän silittelin sitä, kuvailin sitä ja katselin sitä peilistä. Aloinkin viihtymään omassa kehossani ja tuntemaan itseni kauniiksi. Kuljin kaupungilla ylpeydellä ja mieluusti sellaisissa vaatteissa, että keltään ei jäänyt upea mahani huomaamatta. 

Koin, että maha antoi kaiken anteeksi. En miettinyt ulkonäköäni yhtään ollessani uimarannalla bikinit päällä. En ajatellut, että olenko nyt pullea tai onko minulla nyt tässä ylimääräistä. Ajattelin, että olen raskaana ja minulla on todella kaunis maha. 

Loppumetreillä alkoi kuitenkin taas ahdistus ja epätoivo. Olo oli todella iso ja valtaisa, eikä liikkuminenkaan oikeasti onnistunut. Jalat, kädet ja naama oli turvotuksen vallassa. Maha repesi täysin raskausarville ja vaakakin näytti lähemmäs sataa kiloa. Maha ei tuntunut enää kauniille, vaan siitä vain halusi eroon ja äkkiä. 

Kun viimein synnytys koitti ja vauva oli ulkona, ei maha mihinkään kadonnut. Kävin vaa'alla kolme päivää synnytyksestä ja painoa oli tippunut kilo. Siis yksi kilo. Vauvakin painoi enemmän, plus lapsivesi, plus istukka ja silti vain yksi kilo! Toki olin saanut oksitosiinitippaa yli 14 tuntia, eli nestettä oli mennyt kehoon paljon ja lääkkeitäkin oli tullut vedettyä kehoon. 

Seuraavan kerran uskaltauduin vaa'alle 1,5 viikkoa synnytyksestä ja paino olikin pudonnut 15 kiloa ja olinkin vain 6 kilon päässä alkupainostani. Muutenkin tuolloin alkoi jossain määrin tuntua "normaalilta", pystyi kävellä ja liikkua ilman erikoisempia tuntemuksia missään ja pukea farkut jalkaan. Sittemmin paino ei olekkaan tuosta tippunut. Ja tavallaan haittaa ja tavallaan ei kyllä yhtään.

Tällä hetkellä vartaloni on hyvin erilainen entiseen. En ole sitten tammikuun käynyt kuntosalilla, lihakset on kadonneet. Keho on pehmeä. Maha on raskausarpinen ja todella pehmeä, venynyt ja siinä on paljon ylimääräistä. Lantio tuntuu leventyneen valtavasti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Oikeastaan kaikki tuntuu vähän roikkuvan ja olevan rempallaan. Ja kieltämättä on tullut ajateltua, että raskaus pilasi kehoni. Miten sitä ikinä voisi päätyä harrastamaan seksiä tai olla bikineissä uimarannalla tai olla edes alasti jonkun nähden. Onneksi uimapuvut ovat sentään muodissa! 

Toisaalta taas tuntuu, ettei ulkonäöllä ole koskaan ollut näin vähän merkitystä, kuin nyt. Se mitä, keho on saanut aikaan, on jotain niin upeaa, että se saa vain kiittämään sitä päivittäin. Sitä vain ajattelee, että vau, tuohon kaikkeen minun kehoni on pystynyt, raskautumaan, kasvattamaan sikiön ihmisen aluksi ja vielä kestänyt synnytyksen. Ja nyt se pyrkii kaikin tavoin siitä vielä palautumaankin. Juuri nyt pitäisi kulkea samalla ylpeydellä kuin sen raskausmahan kanssa. 

Jollain tavalla pidän kehostani enemmän kuin koskaan. Se ei ole sellainen kuin se on joskus ollut, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Mutta nyt siinä enemmän sisältöä, sillä on enemmän kerrottavaa. Siinä on voimaa ja ylpeyttä. Siinä pehmeyttä, lempeyttä ja rakkautta. En missään nimessä enää kohtelisi sitä huonosti, kiduttaisi sitä ihmedieetein tai pakottaisi treenaamaan henkihieverissä. Siinä suhteessa raskaus on ollut erittäin opettava matka omaan kehoon. 

Tällä hetkellä on myös kohdattava realiteetit. Minulla ei ole mahdollisuutta mennä kuntosalille tai juoksulenkille. Kaikki liikunta pitää olla sellaista, mikä onnistuu vauvan kanssa. Jos joskus saan "omaa aikaa", en riennä kuntosalille, vaan päiväunille. Ja moni varmasti ajattelee, että se kerran viikossa kuntosalilla käynti on parempi kuin ei ollenkaan, mutta minä taas ajattelen, että enemmin teen jotain muuta vapaa-ajalla. Vaunulenkkejä ja kotijumppaa. Varmasti sekin päivä vielä tulee, että kuntosalille taas pääsee. Tällä hetkellä käyn äiti-vauva pilateksessa* ja ensi viikolla alkaa Kuntouta keskivartalo -kurssi, jonka myötä jumppailen sitten kotona edistäen lantionpohjan ja keskivartalon palautumista. Tässä huomaa, että asiat tarvitsevat aikaa ja kehon muutokset eivät tapahdu hetkessä. Niille on annettava aikaa ja omaa rauhaa. Vaikka se on vaikeaa, sitä haluaisi kaiken tapahtuvan heti ja olevan ennallaan heti. 

-Iida

KUVAT: OMER LEVIN

 

PS. Blogini lukijana pääset Kuntouta keskivartalo -kurssille 79€ (norm. 99€) hintaan tämän viikon ajan tästä!

*Käyn äiti-vauva pilateksessa Liiku, leiki ja loista -studiolla yhteistyönä somenäkyvyyttä vastaan

 

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Kiireeseen. En ikänä ajatellut, että äitinä oleminen olisi näin kiireistä. Kaikki esimerkiksi Instagramissa seuraamani pienen vauvan äidit näyttävät elämän äitinä olevan ihanaa ja seesteistä. Nanna Karalahti treenaa ja vauva vaan killittää kauniisti vieressä. Helppoa! 

No minulla ei ole. Helppoa eikä koko ajan ihanaa. Välillä pitää toimia kuin kone ja vain selvitä.

Joinakin päivinä ei ehdi pukea itselleen edes päälle. Saati sitten meikata tai harjata hiuksia. Jos vaatteita ei ole iltapäivään mennessä pukenut, ei se enää edes kannata.

Syömisen suhteen on kiire. Voi olla, että ehdit juuri tehdä aamupalan tai lounaan, mutta juuri kun istut syömään niin vauva päästää äänen. Toki voi syödä vauva sylissä tai kantorepussa, kuhan vain keksisi miten ei tiputa puolia syömästäsi vauvan päälle. Paras tapa on siis seisovapöytä. Syö hotkien seisaaltasi ja tee päivittäin ruuansyönti ennätyksesi, kuinka nopea olet tänään? Eräs seuraajani sanoikin hyvin, että ensimmäisenä vuonna äiti syö vain jäätelön lämpimänä. Kahvikuppeja löytyy sieltä täältä, mutta kylmä kahvi kaunistaa, se on tietysti jokaisen äidin kauneuden salaisuus.

Suihkuun voi yrittää mennä. Olen tullut shamppoot päässä ulos jo aika monesti. Ehtiihän ne huuhdella myöhemminkin! 

Toisinaan käsi osuu sääriin! Oh ihanan pehmeät! Jos raskausaikana ei ylettänyt sheivaamaan, nyt et edes ajattele tekeväsi sellaista luksusta. Nostaessasi vahingossa kättäsi, alat miettiä, että koska viimeksi mahdoit laittaa deodoranttia?

Naurattaa ystävältä saatu savinaamio. Sille ei kyllä ole aikaa ja pahimmassa tapauksessa se jää huomaamatta naamalle koko päiväksi. Kuten on käynyt meikeille niinä päivinä, kun olet ehtinyt meikata. Seuraavana aamuna katsot peilistä edellisen päivän meikkejä. No säästyt meikkaamiselta, tehokasta ajankäyttöä ja meikkejäkin kuluu vähemmän.

Pöntöllä käydään yhdessä vauvan kanssa. Oppiipahan heti synnyttyä, että mistä hommassa on kyse! Bonuksena sinä opit yksikätiseksi ja vauvan motoriset taidot kehittyvät mitä villeimmissä asennoissa. 

Pyykinpesu. Sitä ei edes halua ajatella. Jos koneen ehtii laittaa päälle, ei varmasti ehdi ripustaa. Jos ehtii ripustaa, niin ei onneksi tarvitse viikata! Vaatteet tulevat suoraan narulta käyttöön, ne eivät ehdi kaappiin asti.  Pyykkiä ei myöskään kertyisi, jos oppisin suojautumaan vaipan vaihdon yhteydessä nopeammin. Joka kerta vauva vain yllättää minut nopeudellaan, kun huomaan pissan lentävän päälleni. 

Jos joskus kiireessä ehdit oikaista jalat sohvalle, voit olla varma, ettei sitä nautintoa kauaa kestä. Vauva tietää kyllä juuri ne hetket, kun haluaisit sitä kuuluisaa omaa aikaa. 

Hirveintä on silloin, kun yrität multitaskata.  Pidät vauvaa rintarepussa, peset lattioita, sillä vauvasi on puklannut ympäri asuntoa ja lattiat ovat tahmeat ja puhelinkin vielä soi. Soittaja on paras ystäväsi, jolla on mieskriisi, joten on pakko vastata vaikka olet hemmetin kiireinen. Enää ei juuri ehdi vastata viestiin saati edes puhua puhelimessa. Samaa aikaa pelkäät syrjäytyväsi muusta maailmasta.

Ja tämän kaiken olen oppinut kiireestä noin kuukauden aikana.  Nopeaa oppimista! Ja parasta kiireessä on se, ettei ole kiire mihinkään. Olet vauvan kanssa kotona, eikä teillä ole kiire mihinkään eikä mitään aika velvotteita, mutta olet silti kiireisempi kuin koskaan. 

Jos joku päivä todella on jokin meno, yllätyt yhä uudelleen siitä, miten kauan vauvan ja itsesi saaminen ulos ja liikkeelle kestää. Se on vähän kuin talvi, joka kerta tulee yllätyksenä. Joinakin päivinä et ehdi ulos ollenkaan. Ihaillen mietit äitejä, jotka kertovat käyvänsä kahdesti päivässä vaunulenkeillä. Miten ne sen tekevät? Lähtevät yöhousuissa ja ilman rintaliivejä?

Kiire tulee siitä, että on niin paljon tehtävää, eikä voi tietää nukkuuko vauva 20 minuuttia vai kaksi tuntia. Kaiken yrittää tehdä sillä ajatuksella, että se herää kohta kuitenkin. On olemassa kuitenkin yksi hetki, jolloin ei ole kiire. Istut ja syötät. Katsot vauvaasi ja vauva katsoo sinua. Siinä hetkessä tajuaa, että on vain tämä hetki, kaikki aika on sinun, eikä mitään kiirettä ole. 

-Iida

 

Pages