Ladataan...
Iidan matkassa

Työviikon jälkeen on mukava palkita itseään hyvällä ruualla, lasilla viiniä tai herkuilla. Kuulostaa nautinnolliselta. Synttäreillä on sopivaa ottaa pala kakkua ja  elokuvissa syödä popcorneja. Herkut ovat osa elämää. Mitä sitten, jos ne alkaa hallita elämääsi? Rankaiset ja palkitset itseäsi ruualla? Liikut vain rangaistaksesi itseäsi syömästäsi ruuasta. Liikut vain, jotta voit syödä, jolloin unohtuu niin ruuan kuin liikunnankin ilo. Niistä tulee elämääsi hallitseva vankila, joka pyörittää elämääsi.

Olet koko päivän syönyt niukasti, tullessasi kotiin, päädyt ahmimaan. Syöt kaikkea mitä eteesi sattuu ja aivan yli tarpeesi. Sinulle tulee niin syyllinen olo syömästäsi ruuasta, että lähdet lenkille  hakemaan lohdutusta. Päätät myös, että seuraavana päivänä et saa syödä, se on rangaistus tämän päivän ahmimisesta. Seuraavana päivänä sama toistuu. Ravinnotta olo päätyy aina uuteen ahmimiskohtaukseen.

Ilman ravintoa ei vain ole mahdollista olla ja nälkä yltyy aina lopulta niin valtavaksi, että päädyt ahmimaan. Usein ajattelet syöväsi vain yhden. Mutta päädyt ahmimaan. Toisinaan pystyy pitämään kontrollin, erityisesti ihmisten läsnäollessa. Salaa syöminen on tyypillistä. Otat yhden, selität ansaitseesi sen yhden. Sen syötyäsi, olosi on syyllinen. Olet epäonnistunut, päiväsi on nyt pilalla, joten on aivan sama mitä nyt tapahtuu. Vihaat itseäsi. Yhtä hyvin voit syödä nyt loputkin, sillä ei enää ole merkitystä, kun päiväsi on jo menetetty. Päätät sitten huomenna olla ahmimatta, jonka takia tänään on sallittua ahmia. Ehkä tämä on viimeinen ahmimisesi, koska huomenna et enää ahmi.

Elämä käy todella raskaaksi. Olet suuren osan päivää alitavittu, kova nälkä johtaa suureen ahmimiseen. Kehosi on sekaisin, eikä mikään tunnu toimivan. Elimistösi ei jaksa liikkua ja urheilu uuvuttaa, mutta pakotat itsesi siihen. Sinä vain lisäät kaasua ja ravaat lenkillä. Mitään ei tapahdu ja rankaiset siitä itseäsi. Kiellät itseltäsi ruuan, jolloin sitä tekee mieli kuin kirottua. Syötyäsi normaalista tai vähän enemmän tunnet huonoa omatuntoa. Pitäisiköhän illalla jaksaa vielä kävelylle, kun tuli syötyä? Liikunta ei ole rangaistus sinulle syömästäsi ruuasta. Ruuan tulee olla kehollesi hyvä nautinto, josta se saa ravintoa ja energiaa. Liikunnan tulee tuottaa hyvää mieltä siinä missä ruuankin ja ravita kehoasi ja mieltäsi.

Loppuen lopuksi sillä mitä syöt on vähän merkitystä. Enemmän merkitsee se, mitä ruoka ja syöminen saa sinussa aikaan. Jokainen tuntee joskus surua, johon auttaa vain jäätelö ja levy suklaata. Jokainen on joskus niin onnellinen, että on juhlan paikka. Silloin auttaa suklaakakku ja suklaajäätelö. Mutta mikä tunne sinulle syömisestä syntyy? Syömisen ja liikkumisen suhde tulisi olla tasapainoinen, salliva ja kehoa kuunteleva. Ei pakkoa, rajoja, rangaistuksia ja palkkioita. Pahintahan se on, että ne asettaa itse eikä kukaan ulkopuolinen. Se on upea hetki ymmärtää, että iloa tuokin se, että kehosi pystyy upeisiin suorituksiin, eikä liikuntasuorituksen onnistuminen ole sidottu syömäsi ruuan määrään.

Jos olet lihava ja ylipainoinen, toisten on vaikea nähdä ongelmaasi. Usein ajatellaan, että lihava vain syö liikaa tai on liian laiska liikkumaan. Kun suurempi kokoinen alkaa laihtua, sitäkin vain pidetään positiivisena asiana. Tästä saattaa tulla vääristynyt kuva siitä, milloin on hyväksytty, kehuttu ja arvostettu. Joka mahdollisesti johtaa kielteiseen kierteeseen syömisen ja liikkumisen suhteen. Liikunnalla ja ravinnolla pyrit hallitsemaan elämääsi, luoda tasapainoa ja turvaa, kun elämä muuten koettelee. Näihin on turvallista tukeutua. Syömisen jälkeen, et vain voi lopettaa syömistä siihen mihin normaalisti se kuuluisi lopettaa. Et tunne kylläisyyttä. Ahmimisen jälkeen vihaat itseäsi, haukut itseäsi. Olet ruma, lihava ja paska ihminen, koska söit. Tästä rangaistuksena lähdet salille.  Kuvittelet sen tekevän syömisestäsi hyväksytympää. Millä pääset eroon ajatuksesta, että oma ruoka pitää ansaita?

Ahmiminen on hyvin yleistä. Jokainen meistä ahmii itsensä täyteen joskus. Jos ahmimista tapahtuu useita kertoja viikossa ja se ei ole enää sinun hallinnassasi, voi kyse olla syömishäiriöstä. Joskus ahmimiseen liittyy oksentamista. Ahminnan lisäksi myös kontrolloiva, tarkka ja rajattu ruokavalio on syömishäiriö, ortoreksia. Nämä ovat yleistyneet viime vuosina ruokavaliotrendien ja fitnessbuumien lisääntyessä. Yksin ei tarvitse jäädä. Apua on saatavilla yhä enemmän. Aiheeseen liittyy paljon kirjallisuutta. Suositeltava kirja on Irti ahminnasta (Duodecim,  2016). Tämä Helsingin Sanomien artikkeli on myös suositeltava ja ajatuksia herättävä. Myös Syömishäiriööliitosta saa apua! Lisää täältä.

 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Olen ollut todella tiukka ja joustamaton ruokavalioni suhteen.  Terveellisesti syöminen oli minulle elinehto, josta en joustanut.  Olin teini-ikäisenä sairastunut ahmimishäiriöön eli bulimiaan. Ahmimishäiriön vuoksi saatoin olla syömättä pitkiä aikoja ja myöhemmin ahmia valtavia määriä ruokia, jonka jälkeen syödystä ruuasta tuli valtavan paha olo.  18-vuotiaana kärsin niin pahoista vatsaoireista, että ne pakottivat hakemaan apua ja muuttamaan suuntaa. Minulla oli vuoroin ummetusta ja vuoroin vatsa löysällä. Muistan ajan, kun vain oksensin ilman yrittämistä, koska kehoni oli niin sekaisin.

Usein syömishäiriöisillä on taipumus kiinnostua terveellisestä ruuasta. Koin itse olevani parantunut ahmimisesta, kun olin saanut ruokarytmini kuntoon ja oksentelu oli loppunut. Aloin etsiä tietoa ruuasta. Mahdollisimman puhtaasti ja luonnollisesti syömisestä tuli minulle pakkomielle. Lähipiiri ei varmasti osannut huomata siinä mitään huolestuttavaa, sillä olin ylipainoinen ja uuden terveellisen ruokavalion myötä aloin laihtua.

Kiinnostuin terveellisestä ja puhtaasta ravinnosta. Tämän myötä aloin kiinnostua myös liikkumista ja salitreenistä.  Ensin jätin kaikki viljatuotteet ja maitotuotteet pois ruokavaliostani. Tutkittuani ja luettuani lisää artikkeleita netistä ja lukiessani kirjoja ravinnosta, lopetin syömästä kananmunaa, soijaa, lihaa, hiivaa ja  sokeria sisältäviä tuotteita. Lisäksi vältin kaikkia lisäaineita sekä en suostunut syömään mitään lisäravinnetta. Mieluusti söin ruokani luomuna ja raakana. Valmistin pääosin ruokani itse ja kuljin eväsrasioiden kanssa. En halunnut ruuassani olevan mitään ylimääräistä. En suostunut edes käyttämään mikroa säteilyn vuoksi. Kävin ulkona syömässä ja kahviloissa, mutta rajatuissa paikoissa, joissa oli esimerkiksi raakaruokaa. Jatkoin tätä kolme vuotta.  Olin todella pieni kokoinen, mutta sain ympäriltä vain ihastelevia kommentteja laihtumisesta, jonka vuoksi jaksoin jatkaa. Tottakai olin hoikka, sillä en syönyt mitään oikeaa. Hedelmiäkin vain vähän, sillä niissä oli sokeria. Elämäni oli oikeastaan pelkkää salaattia. Yksin asuessa kukaan ei edes osannut ajatella, että minulla olisi joku pielessä. Kuhan en enää oksennellut, niin olin terve. Sitä uskottelin itsellenikin.

Muutama vuosi sitten tilanne alkoi kuitenkin sortua. Dieettiä ei kehokaan jaksa ikuisesti. Huomasin, että yhä useammin minua alkoi harmittaa, kun en saanut syödä juhlissa synttärikakkua tai pihviä ravintolassa. Työpäivän jälkeen join ruuhkabussissa vihersmoothieta ennen salille menoa ja katsoin läheisin lapsen syövän suklaista myslipatukkaa. Ärsytti ja ajattelin, että miksi minä en saa. Niin, miksi en saa, kuka minua kieltää? Minä itse. Olin rajannut ruokavalioni niin tiukaksi, että kyse oli syömishäiriöstä, ortoreksiasta, jossa pyritään niin terveelliseen syömiseen, että ruokavaliota rajataan kohtuuttomasti.  Siirtyminen bulimiasta ortoreksiaan oli melko luonnollinen.

Meni pitkään ymmärtää, että terveellisesti syöminen ei ole dieetti vaan elämäntapa. Ja oma käsitykseni terveellisestä syömisestä ei ollut terve. Nykyään syön ihan kaikkea. Tosin gluteenittomuus ja maidottomuus ovat mukana edelleen, mutta niiden puitteissa syön kaikkea. Syön jäätelöä, syön lihaa ja saan herkutella. Kaiken ei tarvitse olla raakaa. Joskus haluan lämmintä ruokaa, enkä halua ajatella kuinka kaikki ravinto-aineet tuhoutuu lämmityksessä.

Toki tämän takia paino on vaihdellut suurestikin. Nyt vuoden aikana paino on noussut, joka tuntuu melko pahalta. Toki vie aikaa, että keho palautuu kaikesta kuormituksesta ja mieli paranee.  Tällä hetkellä opettelen syömään oikein. Sopivan kokoisia annoksia, sopivassa rytmissä ja koostamaan ateriat treenien tavoitteita tukien. Kyse on tasapainosta, joka tulee löytää pitkään vääristyneen käsityksen jälkeen. Tätä olen nyt kaksi vuotta harjoitellut.

Nykyään kuitenkin ruokafilosofiani on toisenlainen. Se ei riitä, että syö terveellisesti, kyse ei ole nimittäin pelkästä ruuasta. Kyse on myös siitä, mitä ajattelet itsestäsi ja mitä puhut itsellesi. Turha muuttaa ruokailutapojaan ennen kuin muuttaa ajatteluaan. Kaikesta myös löytyy tietoa kahteen suuntaan. Milloin minkäkin tutkimuksen mukaan raakasuklaa on epäterveellistä ja minkä mukaan terveellistä. Jokaisen tulee tehdä omat valinnat ja muodostaa oma totuus kaikesta tarjolla olevasta informaatioista. Itse olen edelleen sillä kannalla, etten käytä maitotuotteita enkä gluteenituotteita. Muiden asioiden suhteen en jaksa nipottaa tai olla tiukka, halauan nauttia ja iloita ruuasta, saada siitä myös hyvää mieltä. Terveellinen ruoka ei enää tarkoita minulle kaiken karsimista.  Se tarkoittaa monipuolisuutta, tasa-painoa ja kohtuutta. Terveellistä on, että paino pysyy tasaisena omalla ruokavaliolla ja ruokavaliosta saa energiaa sekä jaksamista päivään.

Ruoka on innostanut minua myös työssä. Varhaiskasvatuksessa tapahtuva ruokakasvatus on kiinnostunut minua alusta asti. Olen kouluttautunut itseni lisää aihepiirin parissa ja pidän ruokailun lempeyttä tärkeänä myös päivähoidossa. Minulle on tärkeää, että tunnelma on mukava ja salliva. Mitään ei ole pakko syödä, maistamaan kannustetaan.  Parasta on, kun lapset saavat itse annostella ruokansa. He saavat päättää minkä verran ovat valmiita syömään ja maistamaan. Hirveintä on aikuisen annostelema annos, jonka aikuinen pakottaa syömään loppuun asti, koska ”sinulla on enää niin vähän jäljellä”. Lapsen säätelykyky kylläisyyden suhteen häiriintyy kokonaan. Näin ei ole ihme, että lapset ja nuoret oireilevat ruuan avulla entistä enemmän. Ruokailussa korostan myös lapsen itse tekemiseen, kun saa itse kaataa maidon tai voidella näkkärin, saa palautteen onnistumisesta heti. Lisäksi hienomotoriset taidot kehittyy. Kannustan myös kaikkien aistien käyttöön ruokailussa, ei vain makuaistin. Ruokaa saa koskea ja syödä käsin. Usein vispipuuro ei houkuttele, mutta kannustaessa laittamaan sormen puuroon, sormi menee seuraavaksi suuhun.  Lisäksi pidän ruuan kanssa ”leikkimisestä”, käytän ruokaa erilaisissa aktiviteeteissa ja tuokioissa. Monissa päiväkodeissa näkkileipä on nostettu jälkiruuan asemaan ja näkkärin saa kuin kaikki on syöty ja se on kamalaa. Näkkäriä saa ottaa ruuan yhteyteen. En itse syö laitosruokaa, vaan minulla on omat eväät. Lapset ovat niistä kiinnostuneita ja niistä keskustellaan.  Välillä harmittaa miten epäterveellistä ruokaa lapset hoidossa saavat, mutta kyse on työstäni ja haluan järjestää hyvät puitteet ruokailulle, vaikken itse ruokaa söisikään.

Ensi viikolla luvassa ruokapäiväkirjaani useammalta päivältä!

-Iida

Ladataan...
Iidan matkassa

Tänään mennessäni kuntosalille, kirjautumislaitteen näyttö ilmoitti, että olen käynyt salilla 22 kertaa tässä kuussa. Ja  tänään on 25. tammikuuta eli ei huono! Joulun jälkeen alkoi todella hyvä treeni-into ja olen saanut sitä ylläpidettyä jo kriittisen tammikuun! Mikä itseäni on auttanut motivaation ylläpitämiseksi on tietysti hyvämieli, jonka siitä saan mutta myös tulokset. Salikamat on aina mukana töissä ja aika usein menen salille suoraan töistä. Toisinaan saatan jäädä bussista huomaamatta jo kotipysäkillä, sillä kotini on työpaikkani ja kuntosalini välissä. Niinä kertoina on usein liian kova nälkä, jolloin käyn kotona tekemässä smoothien ja lähden sitten. Myös kaverin kanssa yhteiset treenit motivoi ja on kiva jutella kuulumiset samalla! Ja hei, tietty uudet treeni vaatteet! Ne motivoi kyllä kummasti, varsinkin naisia :)

 

Viime vuoden haasteet, virheet ja vaikeudet ovat tuoneet tähän. Olen todella kiitollinen kaikesta tapahtuneesta. On hienoa olla tässä kohtaa elämää, vaikken olekaan vielä kokonainen ja täysin selvillä itsestäni. Viime tammikuussa en varmaan olisi uskonut, että käyn salilla kuudesti viikossa. En nimittäin koskaan ole ollut kovin liikunnallinen. Tottakai lapsena liikkuu paljon leikkiessään mutten harrastanut mitään urheilulajia. Kävin kerran viikossa tanssitunnilla. Inhosin koululiikuntaa erityisesti yläasteella ja koin olevani niin huono. En ollut koskaan se, joka oltaisiin ensimmäisenä valittu joukkueeseen. Olin myös ylipainoinen, joka toki vaikutti liikuntatunteihin. Ne ahdistavat jollain tapaa, sillä en kokenut itseäni hyväksi omassa kehossani ja olin epävarma.

Jo pikkutyttönä olin äidin mukana kuntosalilla. Pian kuitenkin äidinkin käynnit vähenivät kun perhe koko kasvoi seitsemään henkeen. Eipä siinä ollut aikaa itse liikkua tai pitää huolta lapsen liikkumisesta saati syömisestä. Tuntuu helpolta syyttää lapsuuteni ylipainosta vanhempiani, äitiä oikestaan, joka oli aina kotona. Aina oli tuoretta pullaa, vieraita kylässä ja herkkuja pöydässä. Helposti sai muutaman keksin vielä salaa sen jälkeen kuin äiti oli kieltänyt. Ja mummola oli lähellä, siellä oli pakastinarkku täynnä jäätelöä, jonka avaamista kukaan ei rajoittanut. Itkin usein äidille, että miksi olen näin lihava. Äiti sanoi, että olen sopiva ja hän rakastaa minua. Oma ulkonäkö kuitenki vaikutti koulumaailmassa ja hierarkiassa, en ollut koskaan se suosittu tyttö. Vasta seitsemäntoista vuotiaana innostuin tavoitteellisesta ja säännöllisestäliikunnasta, ja silloinkin pidin itseäni liian lihavana osallistumaan vanhojentansseihin, joten halusin laihduttaa.

Siitä meni vielä monta vuotta kun ymmärsin mistä todella oli kysymys. Voin huonosti ja vatsani oireili voimakkaasti syömääni ruokaan. Se pakotti minut muutamaan ruokavaliota. Oman sisäisen puheen muuttaminen ja itsetunnon rakentaminen ovat olleen avainasemassa parempaan hyvinvointiin. Kaksikymppisenä viimein osasin tarkastella itseäni ja mieltäni. Liikunta ja salilla käyminen tulivat mukaan vasta paljon myöhemmin. Olin ruokavalion avulla laihtunut 83 kilosta 63 kiloon. Olin aina ajatellut, että kuntosali ei ole minun juttu, sillä aiemmat kokemukset olivat aina tuottaneet pettymyksen, en ollut laihtunut. Luulen myös etten tiennyt mitä olisin tehnyt salilla ja nuorena oma keho oli vieras ja vähän väliä häpesin sitä. Ja kuntosali nyt ei ehkä ollut ihanteellinen ympäristö, koska saatoin pahoittaa mieleni verratessa itseäni muihin.

Nyt tammikuussa kun olen käynyt kuntosalilla 22 kertaa, en voisi oikeastaan olla tyytyväisempi. Ei haittaa jos helmikuussa tahti ei pysy. Kyse kun ei ole yksittäisestä kuukaudesta vaan koko elämästä, elämäntavasta. Olen muuttanut oman elämäntapani. Liikunta on nykyään voiman ja hyvän olon lähde. Olen myös kiitollinen siitä, että elämä on tuonut tähän ja olen saanut elää nuo kaikki vaiheet. Mikään ei ole niin hienoa kuin nyt jakaa omaa tietämystä ja hyvää oloa toisille innostaen heitä muuttamaan elämäntapojaan. Tottakai tavoitteet kasvaa ja tälläkin hetkellä haluaisin vielä enemmän. Joskus vain täytyy pysähtyä, tässä on hyvä ja rauhallinen olo. Malttamattomana jo odotan huomista treeniä!

 

-Iida