Ladataan...
Iidan matkassa

Ennen raskautta olin melko tavallinen nainen, aina pudottamassa painostaan sitä kuuluisaa viittä kiloa. Harrastin kuntosalia kolmesta neljään kertaan viikossa ja pyrin syömään tavoitteeni huomioiden. Kaikki oli hyvin, huolehdin itsestäni ja olin ihan tyytyväinen omaan ulkoiseen olemukseeni, vaikka kehosta vähän pehmeyttä löytyi. 

No sitten tulin raskaaksi ja ajattelin, että voihan perse, keho on pilalla. Alkuraskauden pahoinvoinnin takia luovuin kuntosalijäsenyydestä. Ajattelin muutenkin, että vauvan kanssa ei paljon kuntosalilla käydä, joten parempi jo odotusaikana tottua ajatukseen. Enpä sitten tehnyt mitään. No ruokailujenkin kanssa päätin luovuttaa. Ihan sama! Söin kaikkea mitä vain mieli teki, kun kerran nyt sitten olin raskaana. 

Lähtötilanteeni oli 75 kiloa. Alkuun paino tippui pahoinvoinnin takia, jolloin ajattelin, että vau, onpa hyvä, että kilot karisee. Siitä ne sitten kuitenkin kääntyivät nousuun. Aluksi se vähän alkoi ahditaa. Erityisesti se ahdisti silloi, kun maha ei ollut näkyvä, vaan enemmänkin sellainen turvonnut pömppö, jota monikaan ei tunnistanut raskausmahaksi. Silloin mietin, että mitä ihmiset nyt ajattelee, kuvittelevat minun varmaan huvikseen lihonneen. 

Kun se maha sitten ilmestyi, aloinkin rakastaa sitä. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän silittelin sitä, kuvailin sitä ja katselin sitä peilistä. Aloinkin viihtymään omassa kehossani ja tuntemaan itseni kauniiksi. Kuljin kaupungilla ylpeydellä ja mieluusti sellaisissa vaatteissa, että keltään ei jäänyt upea mahani huomaamatta. 

Koin, että maha antoi kaiken anteeksi. En miettinyt ulkonäköäni yhtään ollessani uimarannalla bikinit päällä. En ajatellut, että olenko nyt pullea tai onko minulla nyt tässä ylimääräistä. Ajattelin, että olen raskaana ja minulla on todella kaunis maha. 

Loppumetreillä alkoi kuitenkin taas ahdistus ja epätoivo. Olo oli todella iso ja valtaisa, eikä liikkuminenkaan oikeasti onnistunut. Jalat, kädet ja naama oli turvotuksen vallassa. Maha repesi täysin raskausarville ja vaakakin näytti lähemmäs sataa kiloa. Maha ei tuntunut enää kauniille, vaan siitä vain halusi eroon ja äkkiä. 

Kun viimein synnytys koitti ja vauva oli ulkona, ei maha mihinkään kadonnut. Kävin vaa'alla kolme päivää synnytyksestä ja painoa oli tippunut kilo. Siis yksi kilo. Vauvakin painoi enemmän, plus lapsivesi, plus istukka ja silti vain yksi kilo! Toki olin saanut oksitosiinitippaa yli 14 tuntia, eli nestettä oli mennyt kehoon paljon ja lääkkeitäkin oli tullut vedettyä kehoon. 

Seuraavan kerran uskaltauduin vaa'alle 1,5 viikkoa synnytyksestä ja paino olikin pudonnut 15 kiloa ja olinkin vain 6 kilon päässä alkupainostani. Muutenkin tuolloin alkoi jossain määrin tuntua "normaalilta", pystyi kävellä ja liikkua ilman erikoisempia tuntemuksia missään ja pukea farkut jalkaan. Sittemmin paino ei olekkaan tuosta tippunut. Ja tavallaan haittaa ja tavallaan ei kyllä yhtään.

Tällä hetkellä vartaloni on hyvin erilainen entiseen. En ole sitten tammikuun käynyt kuntosalilla, lihakset on kadonneet. Keho on pehmeä. Maha on raskausarpinen ja todella pehmeä, venynyt ja siinä on paljon ylimääräistä. Lantio tuntuu leventyneen valtavasti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Oikeastaan kaikki tuntuu vähän roikkuvan ja olevan rempallaan. Ja kieltämättä on tullut ajateltua, että raskaus pilasi kehoni. Miten sitä ikinä voisi päätyä harrastamaan seksiä tai olla bikineissä uimarannalla tai olla edes alasti jonkun nähden. Onneksi uimapuvut ovat sentään muodissa! 

Toisaalta taas tuntuu, ettei ulkonäöllä ole koskaan ollut näin vähän merkitystä, kuin nyt. Se mitä, keho on saanut aikaan, on jotain niin upeaa, että se saa vain kiittämään sitä päivittäin. Sitä vain ajattelee, että vau, tuohon kaikkeen minun kehoni on pystynyt, raskautumaan, kasvattamaan sikiön ihmisen aluksi ja vielä kestänyt synnytyksen. Ja nyt se pyrkii kaikin tavoin siitä vielä palautumaankin. Juuri nyt pitäisi kulkea samalla ylpeydellä kuin sen raskausmahan kanssa. 

Jollain tavalla pidän kehostani enemmän kuin koskaan. Se ei ole sellainen kuin se on joskus ollut, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Mutta nyt siinä enemmän sisältöä, sillä on enemmän kerrottavaa. Siinä on voimaa ja ylpeyttä. Siinä pehmeyttä, lempeyttä ja rakkautta. En missään nimessä enää kohtelisi sitä huonosti, kiduttaisi sitä ihmedieetein tai pakottaisi treenaamaan henkihieverissä. Siinä suhteessa raskaus on ollut erittäin opettava matka omaan kehoon. 

Tällä hetkellä on myös kohdattava realiteetit. Minulla ei ole mahdollisuutta mennä kuntosalille tai juoksulenkille. Kaikki liikunta pitää olla sellaista, mikä onnistuu vauvan kanssa. Jos joskus saan "omaa aikaa", en riennä kuntosalille, vaan päiväunille. Ja moni varmasti ajattelee, että se kerran viikossa kuntosalilla käynti on parempi kuin ei ollenkaan, mutta minä taas ajattelen, että enemmin teen jotain muuta vapaa-ajalla. Vaunulenkkejä ja kotijumppaa. Varmasti sekin päivä vielä tulee, että kuntosalille taas pääsee. Tällä hetkellä käyn äiti-vauva pilateksessa* ja ensi viikolla alkaa Kuntouta keskivartalo -kurssi, jonka myötä jumppailen sitten kotona edistäen lantionpohjan ja keskivartalon palautumista. Tässä huomaa, että asiat tarvitsevat aikaa ja kehon muutokset eivät tapahdu hetkessä. Niille on annettava aikaa ja omaa rauhaa. Vaikka se on vaikeaa, sitä haluaisi kaiken tapahtuvan heti ja olevan ennallaan heti. 

-Iida

KUVAT: OMER LEVIN

 

PS. Blogini lukijana pääset Kuntouta keskivartalo -kurssille 79€ (norm. 99€) hintaan tämän viikon ajan tästä!

*Käyn äiti-vauva pilateksessa Liiku, leiki ja loista -studiolla yhteistyönä somenäkyvyyttä vastaan

 

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Kaikki on matkalla alaspäin. Tissit suuntaavat alaspäin, maha suuntaa alaspäin, takapuoli suuntaa alaspäin... Mieli pitäisi kuitenkin pitää ylhäällä. Oma keho ja muuttuva keho on vaikeimpia asioita hyväksyä. On vaikeinta ikinä hyväksyä itsensä sellaisena kun on, se on todella paljon vaadittu tässä ajassa. 

Saan paljon palautetta, että teistä lukijoista on hienoa, että olen avoin ja aito. Mutta toisinaan minunkin on vaikea olla tuota kaikkea. Mielummin julkaisen epäaitoja kuvia, kuin niitä kaikkein aidoimpia. Minä en halua julkaista kuvaa, jossa näytän mielestäni ihan kamalalta. Mielummin kiillottelen omaa ulkonäköäni sinne someen. Vaikka olisinkin oikein hyvä juuri näin, aivan liian usein alan vertailla itseäni muihin. Ja niitä muita ja muiden kuvia näkee aivan valtavan määrän päivän aikana. 

Halaun nyt pitkän sulattelun jälkeen julkaista kuvaparin ja tarinan niiden takaa. 

KUVA 1

KUVA 2

Ehkä sinäkin olet huomannut somessa #älämahdumuottiin -kuvia? Minä olin laittanut kamppanjan merkille. Halusin myös sellaisen kuvan, jossa halailen mallinuken vartaloa, koska kaikilla muillakin oli sellainen. Niinpä minäkin astelin Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin eteen. Räps ja se oli siinä! Minun kuvani todella tärkeän sanoman eteen.

Kun sitten näin tuona hetkenä otetun otoksen (kuva 1), olin todella järkyttynyt. Ajatukset pääni sisällä olivat tälläisiä:

"olenpa minä lihava, näytän hirveältä, kuinka edes voin näyttää noin hirveältä, enhän minä oikeasti näytä tommoselta, siis mikä hirveä asentokin, miksi olen lytyssä, kun pitäisi olla ryhdikäs, ja mitkä polviläskit, siis ihan hirveä, mitä mä nyt jaan instagramiin, kun tätä ei ainakaan voi"

En voinut julkaista kuvaa mihinkään. En halunnut julkaista kuvaa itsestäni, jossa näytän siltä mitä olenkin, aidosti. Tuntui vain niin hirveältä, vaikka toisaalta taas olisin halunnut näyttää, ettei malliin tarvitse mahtua. Mirkku ja Niina haastoivat minut käymään kuvassa uudelleen ja siitä on muistona kuva 2.  En julkaissut sitäkään. Siis kaksari, siis noi kamalat alushousut, kun en ollut varautunut. Siis toi muhkurajalka. Ja niin edelleen, te tiedätte...

Sitten oli pakko sanoa itselle, että HEMMETTI NYT LOPPUU. Se on vain niin vaikeaa. Some läväyttää koko ajan verkkokalvoilleni upeita vartaloita, kauniita kuvia, täydellisiä rintoja. Vasta mennessä uimahalliin tajuaa, mikä on todellista ja normaalia. Some saa sen kuitenkin unohtumaan ja samalla oman mielen kääntymään itseään vastaan. Tavallisesta on tullut epänormaalia.

Vertailu on ihan hirveää ja saa meidät vain ihoamaan itseämme, vaikka pitäisi toimia ihan päinvastoin. Tämän vuoksi Älä mahdu muottiin -kampanja on todella tärkeä. Jotta me näkisimme enemmän normaaleja ja tavallisia vartaloita. Sellaisia kuin minulla ja sinulla. Minulla on ihan normaali vartalo, joka on täysin terve ja toimii ja kantaa sisällään pientä elämää. Minä en halua että vartalooni kohdistuu häpeää siitä, ettei se mahdu muottiin, ettei se ole tietynlainen. Minä en halua käyttää ajatuksiani oman vartalon haukkumiseen, mitä se ei todellakaan ansaitse, enkä halua sinunkaan niin tekevän.

Haastan sinut lukemaan kampanjasta lisää tästä, ellet ole siitä kuullut ja käymään kuvauksissa! Ja sitten olet vielä rohkeampi kuin minä ja julkaiset kuvasi! Jokaista tarvitaan sellaisena <3

-Iida

Ladataan...
Iidan matkassa

Paino on aina ollut minulle ongelma. Joskus todella suuri ongelma ja joskus vähän pienempi ongelma. Paino on ollut tarpeettoman paljon mielessäni elämäni aikana. 

Muistan painon tarkkailun iskostuneen päähäni jo lapsuudesta. Jo kuudennella luokalla sovin ystäväni kanssa, että alamme "laihduttamaan". Ystäväni äiti oli painonvartioissa ja saimme käsimme asiaan kuuluvan materiaalin. Näin ollen pystyimme laskemaan ruoka-aineille pisteitä ja pysymään tietyn pistemäärän sisällä. Seuraavan kerran muistan laihduttaneeni kahdeksannella luokalla, jotta olisin mahdollisimman hoikka rippileirillä ja rippijuhlissa. Yhdessä ystäväni kanssa aloimme sitten käydä kävelylenkeillä, mikä oli ainut positiivinen osa koko prosessia. Aina halusin muokata itseäni, jotta voisin olla jotakin. "Sitten kun" oli ajatukseni moneen asiaan. Sitten kun painan tämän verran, laitan bikinit. Sitten kun painan tämän verran, alan deittailla. Sitten kun ei ole olemassa, siihen voi hukata koko elämänsä pääsemättä koskaan perille. 

Meni aika kauan aikaa, että olen tässä pisteessä missä nyt. Ymmärsin siirtyä painon ajattelusta hyvänolon tavoitteluun, hyvän ruuan ja mukavan liikunnan avulla. Painolla ei ole siinä tekemistä. Mutta aika monet laihdutuskuurit ja muutkin älyttömyydet se vaati.

Ulkonäköpaineet ovat kuitenkin todellinen ongelma ja yhä useammin jo lapset ovat niiden keskiössä. Olisi upeaa, ettei niin monen tarvitsisi kulkea vaikeimman kautta. Erilaiset syömiseen liittyvät häiriöt ovat yleistyneet, eikä kyseessä ole vain naiset, vaan yhtälailla miehet. Elämme hyvin ulkonäköä korostavassa yhteiskunnassa ja some määrittelee paljon, mitä milloinkin tavoittelemme. Toisinaan ajattelen, että onneksi minun lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut Instagramia ja Snapchattiä! Vaikeaa oli ilman niitäkin, mitä se olisi ollut niiden kanssa. Nykyään sekin tuntuu pahalta, että netin keskustelupalstoilla puhutaan minun olevan sinkku, koska en pullukan olemukseni takia kelpaa miehille. Aikuisena osaan käsitellä tälläistä, mutta mitä se olisi ollut nuorempana?

Nykyään ajattelen painoa melko vähän. Tai ajattelin ennen raskautta. Nyt painosta on taas tullut ongelma. 

Kuntosalitreenaaminen on kuulunut elämääni jo pitkään. Homma kuitenkin katkesi raskauteen, sillä liikunnan ajatteleminenkin oksetti. Pahoinvointi esti liikkumisen entiseen tapaan. Motivaatiokin siinä katosi, sillä raskaus tuo mukana kiloja ja keho muokkautuu monella tapaa toisenlaiseksi. 

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä minun piti käydä vaa'alla ja painoni kirjattiin neuvolakorttiin. Heti minulle kerrottiin, että painoindeksin mukaan olen ylipainoinen, joten joudun sokerirasituskokeeseen raskausviikolla 28. Seuraavalla neuvolakäynnillä edessä oli taas punnitus. Paino oli tippunut pahoinvoinnin seurauksena ja varmasti myös lihasmassani oli romahtanut, kun kuntosalitreenaaminen ei ollut ollut yhtä säännöllistä. Minua kehotettiin syömään ja pitämään huolta ruokavaliosta. Tajusin, että painoni ei ole enää oma asiani. Se käsitys on myös vahvistunut viime aikoina.

Raskaana ollessa jokaisella on jotain sanottavaa sinun painostasi ja mahastasi. Niiden osalta yksityisyyden voi unohtaa. Siinä missä kukaan ei ennen kehdannut kommentoida ulkonäköäsi mitenkään, niin nykyään se on vähintäänkin velvollisuus. 

Kerroin töissä saaneeni ruokahaluni takaisin. Enää ruoka ei okseta, vaan päinvastoin, on nälkä koko ajan. Kollega suositteli minulle porkkanoiden syömistä ja olemaan tarkkana syömisen kanssa. Sukulaistätini puolestaan kyseli paljonko kiloja olen saanut ja ohjeisti, ettei kannata lihota kuin 12-15 kg, jotta niistä sitten pääsee eroonkin. Todella moni kyselee painoani ja saamiani kiloja sekä antaa opastusta syömiseen. Näiden ohella mahaa kommentoidaan. Jonkun mielestä se on valtavan suuri ja jonkun mielestä järkyttävän pieni näille viikoille. En ole asiasta pahastunut, mutta minusta on ollut hauska huomata ero entiseen. Raskaus on selvästi asia, jolloin kommentointi ja koskettelu on ok. Ja olenhan minä itsekin tehnyt samaa, kommentoinut mahan kokoa ja silitellyt raskausmahaa, kysymättä ollenkaan onko se henkilöstä ollut ollenkaan sopivaa. 

Raskaana tai ei, mahaa tai ei, paino mikä tahansa, jokainen on mielestäni hyväksyttävä. Painolle ei kannata uhrata niin paljon ajatuksistaan! Suurin opetus itselle on ollut itseensä ihastuminen. Sen jälkeen on oikeastaan ihan sama, onko jonkun mielestä pullukka vai ei. Kelpaa itselleen ja se riittää. Itsehän sitä tietää, millainen olo on omassa kehossaan ja vaatiiko se jotain toimenpiteitä. Ei muut sitä voi sinulle kertoa. Itsensä hyväksyminen ja kliseisesti sanottu itsensä rakastaminen on suurin palvelus mitä voit itsellesi ja hyvinvoinnillesi tehdä. Sille kannattaa antaa paljon tilaa ajatuksistasi!

-Iida

 

Pages