#9: Täydellisyys

Opiskelu on tuonu taas pinnalle ominaisuuden, jonka olen tiennyt itsessäni olevan. Olen täydellisyyden tavoittelija ja vaadin itseltäni paljon. Viime vuosina minulle ja monille ympärilläni oleville on hoettu sitä, että itselle pitää olla armollinen, ja itsekin olen tätä yrittänyt sisäistää, että mitä se oikeasti tarkoittaa. Olennaisin oivallus on ollut se, että onnellisuus ei ole kiinni siitä, kuinka hyvin suoriudun erilaisista asioista. Voin olla onnellinen kaikesta huolimatta. Silloin on kyse siitä, että pystyn hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin juuri nyt olen. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö pyrkisi parhaimpaan mahdolliseen asioissa, joita teen. Yksi suurimpia kipukohtia viime vuosina on ollut se, kun huomasin, etten enää ollut ollenkaan niin luova ja innoissani, kuin ennen. Tämä näkyi sekä töissä että työn ulkopuolella ja se tarkoitti sitä, etten pystynyt niin hyvään kuin ennen, enkä varmasti parhaimpaan mahdolliseen.

Opiskeluissa innostus on eteenpäin ajava voima. On ollut ihan mahtavaa pitkästä aikaa oikeasti ja aidosti innostua! Opiskeluun liittyy aivan keskeisesti myös yksi todella palkitseva ja hyvää mieltä tuova asia: oivaltamisen ilo. Kun lukee läjäpäin tutkimusartikkeleita ja muita kirjoituksia jostakin aiheesta, alkaa ymmärtää kokonaisuutta ja lopulta oivaltaa, mistä onkaan kyse, haluaa sen kaiken tuoda myös ilmi opiskelutehtävissä niin hyvin kuin ikinä osaa. Ja kurssi kurssilta kokemus siitä, että olen itseasiassa aika vahvoilla näissä opinnoissa, on kasvattanut myös vaatimuksia omalle panokselle. Osin kyse on varmasti siitä, että haluan todistaa itselleni uudestaan ja uudestaan, että osaan ja pystyn. Mutta on tässä opiskelujen ensimmäisen puoliskon aikana ollut myös hetkiä, jolloin olen asettanut harteilleni isomman taakan kuin kukaan odotti ja sen myötä ajatellut, etten ehkä osaakaan ja pystykään. Silloin kyselin päivittäin sitä, että mikä on riittävästi, mihin lopputulokseen voin olla tyytyväinen, olenko onnellinen kaikesta huolimatta ja mikä on oikeasti tärkeää.

Yksi elämäni voimalauseista oli tuolloin miltei mantran lailla mielessä. Minä riitän. Piste. Ilman ”sitten, kun” ja ”sitten, jos” -lauseita. Yksinkertaisesti minä riitän. Sen lauseen voimin annoin itselleni luvan vetää rajoja, pysähtyä, sanoa ei ja lopettaa oman jaksamiseni rajoilla pinnistelyn.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *