Perfektionismin kirous: avain menestykseen?

Tämä aihe puhuttaa usein muusikkokollegoideni parissa – ja varmasti alalla kuin alalla. Iso osa myös laulunopetustyöstä ja laulamisesta ylipäätään on psykologiaa, jolloin myös itselle asetettavien rimojen ja paineiden sekamelska on jatkuvasti työn alla.

Myönnän olevani perfektionisti, paitsi työssäni myös lähes kaikessa muussa, mitä teen. Olen aina ruoskinut itseäni ankarasti epäonnistumisista, mutta onneksi sisukkuuteni on nostanut syvimmistäkin soista. Helppoa ei ole ollut. Mutta onneksi tuo piirre on hieman hellittänyt tietoisella ajatustyöllä viime vuosien aikana.

Toisinaan perfektionismi toimii hyvänlaisena ajurina uralla. Yleensä se edustaa tietynlaista tarkkuutta, pedanttiutta, syvyyttä ja kykyä analysoida tekemäänsä. Perfektionisti asettaa aina jossain  onnistuttuaan uuden tavoitteen, ”maalin”, jonne tähdätä. Yleensä aina vaan korkeammalle. Itseni kohdalla tämä on näkynyt selkeinä tavoitteina vaikkapa laulutekniikan kehittämisessä, levyjeni näkyvyydessä ja sisällöissä tai tietyn esiintymistilaisuuden saavuttamisessa.

Lisäksi perfektionismi on näkynyt aikoinaan myös suhtautumisessa kehooni. Urheilin vuosien ajan tavoitteellisesti, johon kuului myös (valitettavasti) ruokavalion liian tiukkaa tarkkailua. Moni varmaan kutsuisi sitä kehonrääkkäykseksi. Mutta nuorena ei osaa aina ajatella pidemmälle…

Hyvänlainen perfektionismi saa ihmisen toimimaan tavoitteellisesti ja motivoituneena. Mutta harmittavan usein se kuitenkin kääntyy itseä vastaan. Ihminen luo itselleen pahimmillaan jatkuvasti sisäisiä paineita, jotka uuvuttavat ja joista ei osaa päästää irti. Hengittää. Lopulta kaikki on kuitenkin päävihollisen – itsensä – kanssa kamppailua. Niitä rimoja ei meille aseta kukaan muu kuin me itse. Musiikissa tämä näkyy pahimmillaan erinäisinä lukkoina ja jännittyneisyytenä lavalla, pakonomaisena treenaamisena tai omaan kuoreensa vetäytymisenä.

Kohtaan työssäni paljon laulajia, oppilaita ja muita ihmisiä, jotka kysyvät minulta samat kysymykset: 1) miten voit olla lavalla niin rento, 2) teetkö virheitä lavalla ja 3) miten päästä eroon paineista ja virheiden tekemisen pelosta. Rentouteen vaikuttaa moni asia, mutta itselleni sen mahdollistaa tyytyväisyys omaan kehoon sekä varmuus siitä, mitä on tekemässä. Oman tekemisen ja valintojen takana seisominen. Tämän mahdollistaa hyvä valmistautuminen sekä vuosien kokemus. En minäkään ole aina rento (voi kun tietäisit!), toisinaan jännitän niin paljon, että oksettaa. Mutta se unohtuu viimeistään lavalla – koska laulajan päätehtävä on kuitenkin tuottaa elämys kuulijoille ja välittää sanomaa. Mikään ei saisi olla tuon maagisen yhteyden esteenä.

Tärkein keino päästä pois haitallisesta perfektionismista ja sen aiheuttamista paineista on oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä ja virheiden tekeminen. Kun tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa, oppii kyllä kompensoimaan tarvittaessa. Se ei tarkoita, etteikö esiintyessä pitäisi fokusta, vaan sitä, että kaikki taustatyö tulee olla tehtynä niin hyvin etukäteen, että lavalla voi päästää menemään, mennä flowssa. Kannustankin monesti myös ”ei-jazzareita” improvisoimaan, leikkimään ja heittäytymään. Se opettaa virheiden hyväksymistä ja niistä eteenpäin menemistä.

Itse olen asettanut tavoitteekseni laulaa aina hyvässä vireessä, hyvällä timella ja olla 110% läsnä yleisölle, näistä en tingi. Mutta tekniikan suhteen olen höllentänyt otettani. Olen tajunnut, että liian siloteltu, teknisesti puhdas laulaminen ei ole aina tulkinnallisuuden kannalta tärkeintä. Laulutekniikan kuuluu olla tulkinnan renki – ei isäntä.

Kuten otsikossa mainitsen, perfektionismi on mahdollisesti avain menestykseen, muttei aina onnellisuuteen. Rinnastan nyt perfektionismin ja menestyneet ihmiset yleisesti, koska väitän, että työssään hyvin menestynyt ihminen alasta riippumatta on aina tavalla tai toisella perfektionisti.

Perfektionismi on kyky yrittää hallita itseään ja ympäröivää maailmaa. Se taas puolestaan kumpuaa epävarmuudesta. Kyvyttömyydestä pysähtyä ja myöntää oma voimattomuutensa. Ajattelenkin niin, että menestyvät perfektionistit – itseni tavoin – yleensä juoksevat menestyksen perässä karkuun jotain. Jotain haavaa tai käsittelemätöntä asiaa. Itselleni se on ollut juurikin tuo epävarmuus: kun on joku asia, mitä kokee kontrolloivansa eli tässä tapauksessa työ/ura, samalla kokee kontrolloivansa elämää ylipäätään. Sillä eihän mikään ole pelottavampaa, kuin todeta, ettei elämässä ole takeita yhtään mistään…

Ei kai perfektionismista voi koskaan täysin ”parantua”, mutta ajallaan itseään kohtaan oppii armollisemmaksi. Joskus keikka menee huonommin kuin toinen, toisinaan joku äänite ei menesty kuten odotti, joskus taas oma ura tuntuu polkevan paikallaan. Mutta kaikista kömmähdyksistä oppii ja ne tekevät vahvemmaksi. Rohkeus ei ole omalla mukavuusalueella kellumista, vaan niiden omien rajojen yli menemistä ja itsensä alttiiksi asettamista – ja ennen kaikkea irtipäästämistä ja luottamista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *