Avustettu itserakkaus/Tampereen Työväen Teatteri

Insert Cool Phrase

 

Tampereen työväen teatterissa 15.1 ensi-iltansa saanut Avustettu itserakkaus on teemoja täyteen tupattu, mutta niin, että kepeys säilyy, eikä katsojalle tule ähkyn tunnetta.

Käsikirjoittajat Antti Mikkola ja Hanna Seppä ovat taitavasti tavoittaneet sekä tämän ajan, että elämän kipupisteitä. Aiheet pyörivät niinkin kepeissä asioissa kuin äitinsä menettäneet lapset, uusperhekuviot, käytöshäiriöiset lapset ja ruutuaika, sekä aikuisten lasten suhde ikääntyviin vanhempiinsa. Hienosti myös tuodaan esille sinkkujen tuskallinen rämpiminen kumppanin etsintä-viidakossa. Kuin myös nelikymppisten hukassa oleminen, se kun ei ole kaks kolmekymppisten yksinoikeus.

Katsomossa saa istua kuin herran kukkarossa. Miestä ja naista viedään teemasta toiseen, mutta niin että aiheet pysyvät tiiviinä pakettina. Eikä mikään aihe tunnu liialta tai päälle liimatulta.

Koko vyyhtihän alkaa purkautua, kun esiin nousee ihmisen oikeus päättää itse, miten ja missä täältä poistuu. Aviopari Inkerillä (Teija Auvinen) ja Pöpillä (Auvo Vihro) ei ole oikein sen suurempaa syytä elää, kun ei lapsenlastakaan ole, tai on, ainokaisen poikansa Jarin (Tommi Raitolehto) yhden illan jutusta syntynyt Väinö-Kai, mutta hänkin on tavoittamattomissa. Pöpin ura parvekelasien myyntitykkinä on jo mennyttä elämää, ja koko identiteetti on kasvanut sen pohjalle. Eniten kirpaisee Pöpin vaimon kohtalo, joka kovasti uhoaa nyt ehtoopäivillään alkavansa rakastaa itseään. Koko elämä kun meni itseään vaientaen tois(t)en ehdoilla elämiseen.

Itselle Belgia näyttäytyy yhtä varteenotettavalta vaihtoehdolta kuin näytelmän ikäihmisille Inkerille ja Pöpille. Minulle kun on täysin sietämätön ajatus, että yksikään ihminen joutuisi katsomaan meikäläisen sänkyyn maatumista.

Kun Väinö-Kai (huikean suorituksen tehnyt Petra Ahola) sanaakaan sanomatta (kirjaimellisesti) pisti lavalle niin hengästyttävän episodin padiinsä täysin kiinni kasvaneena lapsena, että uskon, että aika moni vanhempi koki piston rinnassaan, ja mietti, pitäisiköhän sittenkin rajoittaa lapsensa ruutuaikaa…

Näyttelijäporukka on aivan timanttia. Katsojana nautin suunnattomasti, koska erityisesti tästä esityksestä paistaa ammattitaidon lisäksi näyttelijöiden välinen luottamus. Läpi näytelmän tirskuessani auttamatta mietin, että näillä on pakko ollut olla tätä tehdessä hauskaa! Kuinkahan monta kertaa kohtauksia on jouduttu harjoittelemaan, ettei heitä itseään enää naurata?

 

Kommentoi