Kaunotar ja hirviö lumoaa Tampereella

Disneyn Kaunotar ja hirviö on yksi lempimusikaaleistani kautta aikojen. Näin sen ensimmäisen kerran Broadwaylla vuonna 1994, ja olin suorastaan haljeta, kun kuulin vuosi sitten musikaalin saapuvan tänä syksynä Tampereen työväenteatteriin ja vieläpä monet menestysmusikaalit ohjanneen Samuel Harjanteen ohjaamana!

Olen aina rakastanut Kaunotarta ja hirviötä ja varsinkin sen musiikkia, ja tämä rakkaus on tarttunut myös lapsiimme. He ovat katsoneet erityisesti vuoden 2017 live action -elokuvan moneen kertaan, ja myös elokuvan soundtrackia on kuunneltu ahkerasti. Olin siis erityisen iloinen, että pääsisin vihdoin näyttämään lapsilleni myös tämän musikaaliversion! Musikaali perustuu vuoden 1991 Disney-animaatioon ja on sille hyvin uskollinen.

Tiesin jo etukäteen, että liikuttuisin esityksen aikana, mutta enpä arvannut, että kyyneleet virtaisivat heti alkusoiton ensimmäisen tahdin soidessa.

Onko mahdollista, että siellä on joku, joka ei tunne tarinaa? Kerrataan sen lähtökohdat siis muutamalla lauseella.

Itsekäs prinssi suututtaa tylyllä käytöksellään haltiattaren, joka muttaa prinssin ulkomuodoltaan hurjaksi hirviöksi ja hänen palvelusväkensä puhuviksi esineiksi. Kirous lankeaa vain, jos prinssi oppii rakastamaan ja saa vastarakkautta ennen kuin lumottu punainen ruusu pudottaa viimeisen terälehtensä.

Läheisessä kylässä asuva Belle päätyy hirviön linnaan, on ensin vankina mutta saatuaan vapauden rakastuukin hirviöön. Tarinan varsinainen hirviö on kuitenkin Bellen kotikylässä asuva alfauros Gaston, joka on päättänyt naida Bellen hinnalla millä hyvänsä.

Alkuperäinen animaatio oli poikkeuksellisen onnistunut. Se oli vuoden 1992 Oscar-gaalassa kaikkien aikojen ensimmäinen parhaan elokuvan palkinnosta kilpaillut animaatio, ja vaikka kyseinen palkinto menikin sivu suun (Uhrilampaille), elokuva sai Oscarit parhaasta musiikista, jonka on säveltänyt Alan Menkin, ja sen nimikkokappale parhaasta sävellyksestä.

Kaunotar ja hirviö teki pioneerityötä myös teatterin lavalla, sillä se oli ensimmäinen Disneyn elokuva, joka sovitettiin näyttämömusikaaliksi.

Musikaalissa on mukana on lähes kaikki alkuperäisen elokuvan ikoniset kohtaukset kuten hirviön ja Bellen tanssiaiskohtaus ja tietysti lasikuvun alla kuihtuva punainen ruusu, joka pudottaa viimeisen terälehtensä juuri, kun hirviö tuupertuu maahan Gastonin hyökkäyksen jälkeen.

Musikaalissa kuullaan myös kaikki alkuperäisen animaatioelokuvan laulut ja myös varta vasten musikaalia varta vasten sävellettyjä kappaleita. Myös hirviö on saanut omat soolonsa, joita animaatiossa ei ollut. Musikaalin laulu Ihmismuodossa taas/To Be Human Again oli alun perin sävelletty animaatiota varten mutta jätetty siitä pois.

Vuoden 2017 live action -elokuvaan tehty sävellettyä hirviön Evermore-kappaletta musikaalissa ei puolestaan kuulla, vaikka olisi ollut täysin mahdollista, että se olisi lisätty teokseen jälkikäteen. Esimerkiksi vuonna 1998 Toni Braxtonin debytoidessa Broadwaylla ensimmäisenä tummaihoisena Bellenä musikaaliin lisättiin laulu A Change in Me (Tunnen muutoksen), joka on sittemmin ollut pysyvä osa teosta ja kuullaan myös Tampereella.

Musikaalia on sittemmin editoitu myös toiseen suuntaan. Alun perin Gaston ja Töppö juonittelivat kappaleessa Maison Des Lunes. Tätä laulua musikaalissa ei enää kuulla. mistä en ole lainkaan harmissani. Sen sijaan olin pettynyt, että musikaalista on nykyisissä versioissa leikattu pois kohtaus, jossa Bellen kotikylän väki tunkeutuu linnaan ja lumotut esineet ajavat heidät tiehensä. Kyläläisten marssista siirrytään suoraan linnan katolle tarinan loppukohtaukseen, vaikka musikaalin pituuden puolesta tälle leikkaamiselle ei olisi ollut tarvetta.

Tampereen työväen teatterin toteutus on hyvin onnistunut. Lavastus ja puvustus ovat odotusten mukaisia, ja pääosissa nähtävät Yasmine Yamajako ja Matti Leino ovat erinomaiset valinnat kaunottareksi ja hirviöksi. Yamajakosta onkin tullut jo lähes Suomen virallinen Disney-prinsessa, sillä häntä on kuultu aiemmin myös Vaianan roolissa, ja pienen merenneidon Arielin roolin hän on tehnyt sekä Helsingin kaupunginteatterissa että vuoden 2023 live action -elokuvan ääninäyttelijänä.

Antti LJ Pääkkönen show’n vie monin paikoin Lumière-kynttilänjalkana, joka piikittelee kelloksi muuttunutta Könniä (Hiski Vihertörmä) kelloaiheisilla sutkautuksilla ja sanaleikeillä. Rouva Pannu (Petra Karjalainen) on lämmin muumimammamainen äitihahmo, joka saa tässäkin versiossa esittää sen kaikkein tunnetuimman hittikappaleen, Tyttö sekä hän. Joonas Saaren Gaston on niin sovinistisen iljettävä pullistelija kuin voi toivoakin ja hänen kätyrinsä Töppö (Antti Lang) samanlainen hännystelijä kuin elokuvissa.

Ensemble vaihtaa asuja tiuhaan ja esiintyy niin kylän väkenä kuin lumottuina esineinä. Ensin he tanssivat Gastonin ja Töpön tahdissa tavernassa ja hetkeä myöhemmin täyttävät lavan tanssivana astiastona, kun Lumière esittää mainion bravuurinsa Vieraamme/Be Our Guest.

Lavastus hyödyntää runsaasti videoprojisointeja, joilla on korvattu kookkaita fyysisiä lavasteita. Tämä on täysin ymmärrettävää, mutta se syö jonkin verran sitä syvyyttä joita fyysiset lavasteet olisivat tuoneet. Ainoa asia, jonka olisin tehnyt toisin, oli kerjäläiseukon muuttuminen haltiaksi, joka nähtiin fyysisen illuusion sijaan videona.

Teatterin taikaa nähdään kuitenkin esityksen lopussa, kun ruusu pudottaa viimeisen terälehtensä, ja hirviö nousee ilmaan ja muuttuu takaisin prinssiksi. 

Kaunotar ja hirviö tarjoaa maailmanluokan viihdettä, ikonisia kohtauksia ja nostalgista musiikkia, joka on tuttua lähes jokaiselle. TTT osoittaa jälleen kerran, miten vahvaa osaamista heillä on tuottaa tämän kokoluokan musikaaleja. Mene ihmeessä kokemaan Kaunotar ja hirviö myös itse, takaan ettet pety!

Loppuun on vielä pakko kertoa, että juuri tulleen tiedon mukaan ensi syksynä TTT:hen on tulossa jotain vähintään yhtä pakahduttavaa, sillä luvassa on Samuel Harjanteen ohjaama Wicked! Kyllä meitä musikaalifaneja nyt hemmotellaan!

Lippu saatu Tampereen työväen teatterilta.

Kuvat: Kari Sunnari.

Kulttuuri Teatteri

Hannu ja Kerttu -ooppera on synkkä satu

Engelbert Humperdinckin säveltämä Hannu ja Kerttu -ooppera on yksi harvoista oopperoista, joita mainostetaan perheoopperana. Olen halunnut jo jonkin aikaa tutustuttaa myös lapsiamme oopperan maailmaan, joten nyt päätin ottaa 9-vuotiaan poikamme katsomaan tätä teosta Kansallisoopperaan. Oopperatalossa näkyikin ilahduttavan paljon myös muita lapsia.

Hannu ja Kerttu perustuu ainakin omalle ikäluokalleni tuttuun Grimmin veljesten satuun. Huomasin tosin, että lapselleni satu ei ollut tuttu, joten kerroin hänelle pikaisesti ennen oopperan alkua, mistä on kyse.

Köyhissä oloissa elävät Hannu ja Kerttu eksyvät metsään ja löytävät metsästä piparkakkutalon, jossa asuu noita. Lapset syövät taloa nälkäänsä ja jäävät noidan vangeiksi. Noita aikoo syödä lapset, mutta lopulta he onnistuvat saamaan noidan sisään samaan uuniin, jossa lapset on tarkoitus kypsentää, ja paistamaan hänet elävältä. 

Alkuperäisessä sadussa tarinan alku oli muistikuviani ja myös oopperaversiota vieläkin synkempi: Sadussa Hannun ja Kertun perhe oli niin köyhä, että heidän isänsä hylkäsi lapset metsään vaimonsa vaatimuksesta. Lapset löysivät kerran takaisin kotiin seuraamalla peräänsä jättämiään kiviä. Toisella kerralla he yrittivät samaa leivänmuruilla, mutta metsän eläimet söivät leivänmurut.

Tämän kerrottuani mietin, että ehkäpä joidenkin vanhojen satujen onkin tarkoitus jäädä unohduksiin. Oopperassa äiti sentään lähettää lapset metsään poimimaan mansikoita, ei hyljätäkseen heidät, ja huolestuneet vanhemmat lähtevät etsimään lapsia metsästä.

Sadussa noita on myös sokea. Hänen tarkoituksensa on lihottaa Hannu syötävään kuntoon, ja hän tunnustelee Hannun sormesta, onko poika jo saanut riittävästi lihaa luidensa ympärille. Hannu kuitenkin huiputtaa noitaa ja ostaa lisäaikaa ojentamalla tälle kerta toisensa jälkeen keppiä tai luunkappaletta. Oopperassa tämä sivujuoni on jätetty pois, eikä noita ole sokea.

Kansallisoopperan versio on Chicagon Lyric Operan tuotanto, joka on nähty talossa viimeksi vuonna 1996. Oopperan ohjasi silloin Richard Jones, ja uusintaohjauksen takana on Benjamin Davis.

Musiikiltaan ooppera on yhdistelmä wagneriaanista mahtipontisuutta ja lastenlaulumaisia melodioita. Hannu (Polina Liiva) ja Kerttu (Emma Mustaniemi) kärsivät nälästä mutta leikittelevät ja nahistelevat kodissaan kuin ketkä tahansa sisarukset.

Tarina pyörii pitkälti ruoan tai sen puutteen ympärillä. Alussa ihmetellään, miten syötävää ei ole, ja perheen vähäkin maito valuu hukkaan, kun lapset rikkovat maitokannun leikeissään. Äiti (Maiju Vaahtoluoto) raivostuu tästä ja määrää lapset mansikanpoimintaan. Isä (Samuli Takkula) on onnistunut myymään tekemiään luutia ja palaa tällä aikaa kotiin ruokakassin kanssa, ja vanhemmat herkuttelevat ilman lapsia.

Metsässä ollessaan lapset ahmivat kaikki löytämänsä mansikat, näkevät unta ruoasta ja löytävät sittemmin piparkakkutalon. Noidan talon keittiössä herkkuja on niin paljon, että niillä voi jopa mässäillä ja leikkiä ruokasotaa. Itse noita (Roland Liiv) touhuaa keitiössä kuin Muppet Shown ruotsalainen kokki: jauhot ja astiat lentelevät pitkin lavaa, ja yleisöä naurattaa. 

Oopperan loppukohtauksessa nähdään ja kuullaan myös oopperan lapsikuoroa, kun noiden vangitsemat ja nukeiksi muutetut lapset vapautuvat lumouksestaan, ja syövät uunissa hiiltyneen noidan suihinsa.

Oopperan lavastus jätti ristiriitaiset tunnelmat, ja olisin toivonut siihen enemmän leikkisyyttä ja sadunomaisuutta. Alkukohtaukseen sopi hyvin harmaan askeettinen ilme, mutta varsinkin myöhemmissä kohtauksissa oopperan kuvasto oli enemmänkin kauhukatalogista kuin sadusta, ja mietin, onko tunnelma perheoopperana mainostetuksi teokseksi monin paikoin jopa liian pelottavaa.

Alku- ja välisoittojen aikana lavan eteen laskeutui iso lakana, jonka kuva muistutti veren tahrimaa lautasta. Parissa kohtauksessa näyttämö peittyi kuvalla noidan avoimesta kidasta, joka oli valmis puremaan verisillä hampaillaan ja hotkaisemaan lapset. Noidan keittiön jääkaapissa roikkui irtisahattuja raajoja.

Nukkumatti, joka oli sinänsä hienosti nukketeatterina toteutettu, oli sekin kaukana satujen tonttumaisesta unihiekan heittäjästä, ja herkkuja pöytään kantava enkelinsiipinen kokkiarmeija loi enemmänkin uhkaavan kuin lohduttavan tunnelman.

Olisin suonut piparkakkutalon olevan näyttävä ja koko lavan täyttävä rakennelma, onhan se myös yksi koko sadun ikonisimpia asioita. Piparkakkutaloa merkkasi lavalla noidan kidan pohjalla näkyvä täytekakku, ja noidan keittiö näytti piparkakkutalon sydämen sijaan suurtalouskeittiöltä.

Esityksen kesto oli väliaikoineen 2 h 15 min, mikä oli lapselle oikein sopiva. Pidin isona onnistumisena pelkästään sitä, että hän ei kysynyt esityksen aikana kertaakaan, miten pitkään esitys vielä kestää, joten ilmeisen mukaantempaava esitys oli. Lapsen mielestä esityksen parasta antia oli noita, sillä hahmo oli niin hauska. Siitä olin samaa mieltä. Nukkumattia ja enkelinsiipisiä kokkeja hänkin piti odotusteni mukaan pelottavina. 

Ooppera esitetään suomeksi, ja Mikko Koivusalon käännöstyö on erittäin onnistunutta ja kieli elävää. Paikoin tekstitykset tulevat silti tarpeeseen, joten istumapaikka on varsinkin lapselle hyvä olla hieman taaempana, jotta teksityksiä on helpompi lukea.

Kokonaisuutena esityksestä jäi siis hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tämä klassikkosadun tulkinta oli mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta lapsen näkökulmasta toteutuksessa olisi voinut olla enemmän satumaisuutta ja piparkakkuestetiikkaa. Ja ehkä lopulta kannibalisimin, vaikkakin symbolisen, ympärille kirjoitettu tarina on suunnattu ensisijaisesti aikuisille, ei lapsille. Esityksen suositusikäraja on 7 vuotta.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Ilkka Saastamoinen.

Kulttuuri Musiikki Teatteri