Rakkauden viisi vuotta Jyväskylän Paviljongissa

Rakkauden viisi vuotta on musikaali, joka on suurelle yleisölle varmasti täysin tuntematon. Jason Robert Brownin säveltämä ja kirjoittama musikaali, alkuperäiseltä nimeltään The Last Five Years, oli myös itselleni täysin vieras ennen kuin se ilmestyi tänä syksynä Jyväskylän kaupunginteatterin ohjelmistoon Anssi Valtosen ohjaamana.

Musikaali on alun perin ollut pienempi Off-Broadway-tuotanto, ja siksi yllätyin, kun huomasin, että siitä on tehty jopa elokuvasovitus vuonna 2014. Tänä vuonna musikaali näyttää löytäneen tiensä myös Broadwaylle.

Musikaali lienee jäänyt pienemmälle huomiolle siksi, että se on kooltaan poikkeuksellisen pieni, vain kahden näyttelijän ja kuuden muusikon tuotanto. Tämä teos saattaakin löytää myös katsojat, jotka eivät pidä suurieleisistä Broadway-musikaaleista, joissa näyttelijät puhkeavat laulamaan ja tanssimaan juuri, kun juonessa olisi päästy eteenpäin.

Itse asiassa tämä musikaali on läpisävelletty, eli musikaalissa ei ole lainkaan puhuttua dialogia. Dialogi on toisaalta tässä musikaalissa myös täysin väärä termi, sillä musikaalin näyttelijät eivät keskustele näytelmässä lainkaan keskenään.

Musikaali kertoo nimensä mukaisesti viidestä vuodesta, joiden aikana Jamie (Sami Ulmanen) ja Cathy (Emmi Nieminen) tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin ja lopulta eroavat. Jamiesta tulee menestynyt kirjailija, joka paistattelee julkisuuden valokeilassa kun taas Cathyn ura näyttelijänä ei tahdo lähteä lentoon.

Tarinaa seurataan kummankin näkökulmasta vuorotellen niin, että Jamie etenee tarinassa kronologisesti suhteen alusta sen loppuun, mutta Cathy aloittaa lopusta ja etenee ajassa taaksepäin. Tämä tapa kertoa tarinaa on hyvin omaperäinen ja kiehtova, mutta vaatii katsojalta ainakin alussa tarkkaavuutta.

Kun molemmat kertovat tarinaa vuorotellen, esityksen alussa ja lopussa liikutaan vuorotellen rakastumisen ensihuuman ja erilleen ajautumisen synkkien sävyjen välillä. Keskivaiheilla Cathyn ja Jamien tarinat kohtaavat, minkä jälkeen katsojat saavat nähdä toisen hahmon näkökulman esityksen alkupuolella nähtyihin kohtauksiin.

Koska musikaali on pienimuotoinen eikä mukana ole lainkaan kuoroa tai ensemblea, näyttelijät kannattelevat tarinaa vuorotellen yksinään, mikä vaatii heiltä paitsi valtavasti lavakarismaa myös erinomaista laulutaitoa. Sekä Ulmaselta että Niemiseltä löytyy molempia, laulu soi vaivattomasti ja puhtaasti, ja koko esitys on varsinaista hunajaa korville.

Lavalla on myös pieni orkesteri, jonka kokoonpanoon kuuluu piano, kitara, basso, viulu ja kaksi selloa. Musiikki soi tunnelmallisesti ja sopii erityisen hienosti tähän herkkään kokonaisuuteen. 

Pienimuotoinen on myös lavastus, ja valaistuksella on iso rooli visuaalisessa ilmeessä.

Esityksen tunnelma on hyvin intiimi, ja se sopii erityisen hyvin Jyväskylän Paviljongin pienelle Ahti-näyttämölle, jossa yleisö on lähellä esiintyjiä.

Rakkauden viisi vuotta oli varmasti yksi mieleenpainuvimmista musikaaleista, joita olen nähnyt, ja näkisin sen hyvin mielelläni toisenkin kerran. Nautin kovasti ja suosittelen lämpimästi sekä musikaalifaneille että musiikkiteatteriskeptikoille!

Lippu saatu Jyväskylän kaupunginteatterilta.

Kuvat: Jiri Halttunen.

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Elektra on raivoisa antiikin tragedia

Richard Straussin yksinäytöksinen Elektra-ooppera on varmasti yksi intensiivisimmistä ja hengästyttävimmistä teoksista, jonka olen nähnyt Kansallisoopperassa. Strauss ei säästele voimaa tai anna laulajille tai kuulijoille armoa, vaan traaginen tarina vyörytetään ilmoille ilman minkäänlaista hengähdystaukoa – aivan kuten hänen toinen hurja oopperansa, Salome, jonka näin viime vuonna.

Elektra-ooppera

Molemmille oopperoille on yhteistä kiivas tempo, äärimmäinen intensiviisyys ja ratkaisu esittää oopperat ilman väliaikaa, mikä tekee kokemuksesta yhtäjaksoisen tunnevyöryn.

Elektra perustuu antiikin kreikkalaisen Sofokleen tragediaan, mutta Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal tiivistivät sen psykologiseksi draamaksi.

Oopperan keskiössä on kuningas Agamemnonin tytär Elektra. Kuninkaan vaimo Klytaimestra ja tämän rakastaja Aigisthos ovat surmanneet sodasta palanneen kuninkaan, ja nyt Elektra hautoo verikostoa. Hänen siskonsa Krysothemis haluaisi elää vain normaalia elämää ja unelmoi äitiydestä, mutta Elektra ei suostu päästämään irti pakkomielteestään. 

Tilanne huipentuu, kun heidän sodassa kuolleeksi luultu veljensä, Orestes, palaa naamioituneena, ja toteuttaa hulluuden partaalla keikkuvan siskonsa haaveileman äidinmurhan. Surmansa saa myös äidin rakastaja.

Elektra-ooppera

Teos on ollut aikanaan 1900-luvun alussa poikkeuksellinen sekä Hoffmansthalin näytelmänä että muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneena oopperana. Nykykatsoja lienee nähnyt hurjempia ja raaempia tarinoita jo moneen kertaan mutta voi nähdä tarinassa yhteyksiä uusperheen sisäisiin suhteisiin ja sen miten lapsi ei hyväksy äidin uutta kumppania. Tarinassa ja Elektran alistetussa asemassa on tarkoituksellisesti yhtymäkohtia myös Tuhkimo-satuun.

Tässä teoksessa on volyymiä ja voimaa kenties enemmän kuin missään muussa näkemässäni oopperassa. ”Oopperarepertuaarin suurin orkesteri” soittaa nupit kaakossa, eikä musiikki anna katsojalle rauhaa. 

Ricarda Merbeth laulaa Elektran roolissa uskomattomalla voimalla ja tarkkuudella. Hän kykenee vaihtamaan hetkessä kostonhimoisesta huudosta hauraaseen, lähes kuiskaavaan suruun. Rooli on hyvin vaativa ja sen hallinta todellinen taidonnäyte.

Ooppera on muutenkin vahvojen naislaulajien juhlaa. Elektran siskon Krysothemiksen roolissa Vida Miknevičiūtė tarjoaa herkkyyttä. Klytaimestraa tulkitseva Sophie Koch puolestaan on lavalla yhtä intensiivinen ja uhkaava kuin Elektrakin. Kahden naisen välinen vihamielinen kohtaaminen on yksi oopperan kohokohdista.

Vahvojen miesten poissaoloa korostaa tässä versiossa myös se, että Orestesin roolissa kuullaan transtaustaista naista, kun Sam Taskinen tuo lavalla tumma bassobaritoninsa, joka on tervetullut vastapaino hysteerisille sopraanoille.

Elektra-ooppera

Edesmenneen Patrice Chéreaun ohjaama ja Peter McClintockin uudelleenohjaama Elektra on visuaalisesti ajaton. Näyttämökuva ja puvustus eivät viittaa antiikin Kreikkaan, ja kokonaisuudessa yhdistyvät menneisyys ja nykyisyys. Tulos on voimakas ja armoton oopperaelämys, jossa musiikki, draama ja visuaalisuus pitävät yleisön otteessaan alusta loppuun.

Kuvat: Ilkka Saastamoinen.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kulttuuri Musiikki Teatteri