Ladataan...
Isyyspakkaus

Huippusuosittu Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus -musikaali palasi Kansallisoopperan lavalle peräti 41:llä näytöksellä, ja hankin luonnollisesti liput esitykseen heti, kun ne tulivat myyntiin.

Lienen kertonut aiemminkin, että Oopperan kummitus on vaikuttavinta, mitä olen musikaalilavoilla nähnyt. Ymmärrän toisaalta senkin, että toiset kokevat dialogin puisevaksi ja koko esityksen pitkästyttäväksi, mutta musikaalissa on yksinkertaisesti niin paljon niin loistavia ja kylmät väreet aikaan saavia sävellyksiä, että annan muut puutteet anteeksi. Phantom of the Opera, Think of Me, Past the Point of No Return, Wishing You Were Somehow Here Again... ja tietysti All I Ask of You ja Music of the Night. Viimeksi mainittujen kappaleiden koskettavuutta lisää myös se, että olen esittänyt niitä itsekin.

Jos jollekin musikaalin juoni ei ole tuttu, kerrataan se hyvin lyhyesti. Tarina sijoittuu 1880-luvun pariisilaiseen oopperataloon, jota piinaa "oopperan kummitukseksi" kutsuttu sarja outoja tapahtumia. Kummitus on itse asiassa oopperatalon alla olevissa luolastoissa asuva naamioitu mies, joka ihastuu oopperan nuoreen tanssijattareen, Christineen, jolla on salaisia laulun lahjoja. Hän kouluttaa Christinen oopperalaulajaksi, ja päättää tehdä tästä oopperan suurimman tähden. Christine tapaa yllättäen ensiesityksensä jälkeen nuoruutensa ihastuksen, Raoulin, ja kummitus tulee mustasukkaiseksi. Christinellä on tunteita sekä kummitusta että Raoulia kohtaan, mistä saadaan aikaiseksi kunnon kolmiodraama.

Musikaalissa on paitsi kevyempää musikaalimusiikkia myös kohtauksia kuvitteellisista oopperoista, joten se sopii erityisen hyvin esitettäväksi oopperatalossa.

Näin Kansallisoopperan sovituksen Oopperan kummituksesta jo kolme vuotta sitten, ja pieni skeptisyys vaihtui heti ihastukseksi. (Edellisessä postauksessa hieman enemmän produktiosta.) Englannin kieli toimi yllättävän hyvin, lavasteet olivat upeat ja pääosat loistivat. Ville Rusanen oli myös silloin nimiroolissa, ja tälläkin kertaa halusin ehdottomasti Rusasen esitykseen. Teknisesti parempaa laulajaa saa hakea, ja erityisen ilahduttavaa oli, miten hienosti Rusanen eläytyi Phantomin maaniseen rooliin. Oli ilo havaita, että oopperalaulajakin voi laulaa osuutensa enemmän musikaalimaisesti ja vähemmän oopperatyylillä.

Toista pääosaa, Christineä, esitti tällä kertaa Hanna-Liina Võsa, joka loisti roolissaan vähintään Rusasen kirkkaudella, ja vaativat lauluosuudet helisivät kirkkaasti ja puhtaasti. Kaikki laulut toimivat niin upeasti kuin Kansallisoopperalta voi odottaakin, oopperan orkesterin soinnissa oli enemmän volyymiä kuin teatteriorkestereissa yleensä ja tanssijatkin olivat Kansallisbaletin tanssijoita. Kaikki siis pääosin kohdallaan.

Tällä kertaa kiinnitin kuitenkin huomiota dialogin sujuvuuteen, ja joidenkin sivuosien esittäjien englannin lausuminen ja dialogin rytmitys eivät olleet samalla tasolla pääosien ja esityksen muun tason kanssa. Toinen kritiikkini koskee esiintyjien vuorovaikutusta. Muutamassa numerossa olisin nimittäin toivonut laulajien katsovan enemmän toisiinsa ja vähemmän yleisöön laulaessaan toisilleen.

Hieno esitys silti kaiken kaikkiaan, ja mielestäni Phantomin ottaminen ohjelmistoon on edelleen loistoveto Kansallisoopperalta. Soisin näkeväni oopperan lavalla lisääkin musikaaleja.

 

Kuvat: Stefan Bremer, Kansallisooppera

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jo kaksi vuotta kestänyt projektini tutustua oopperaan taidemuotona jatkuu yhä, ja tällä viikolla pääsin katsomaan Kansallisoopperan uuden tuotannon Giacomo Puccinin Toscasta, jonka on ohjannut Christof Loy.

Tarina sijoittuu vuoden 1800 Roomaan. Oopperalaulaja Floria Tosca (Aušrinè Stundytè) ja hänen rakastettunsa, taidemaalari Mario Cavaradossi (Andrea Carèlta), joutuvat vaikeuksiin, kun Cavaradossi päätyy sattuman kautta auttamaan poliittisen vangin, Cesare Angelottin, pakenemaan takaa-ajajiaan.

Angelottia etsivä paroni Scarpia (Tuomas Pursio) pääsee tämän jäljille ja päättelee, että Cavaradossi ja Tosca tietävät jotain Angelottin olinpaikasta. Scarpia päättää saada Cavaradossin hirteen ja Toscan syliinsä.

Cavaradossi pidätetään, ja Scarpia kiduttaa häntä saadakseen Angelottin olinpaikan selville. Tosca murtuu kuullessaan Cavaradossin huudot ja paljastaa asian. Cavaradossi ei kuitenkaan vapaudu, vaan Scarpia määrää tämän teloitettavaksi. Tosca rukoilee armahdusta, mutta Scarpia vaatii häneltä fyysisiä vastapalveluksia.

Jätetään seuraavat juonenkäänteet kertomatta, mutta selvää on, että kaikille tässä ei voi käydä hyvin.

Ooppera nousi heti omien suosikkieni joukkoon. En tuntenut oopperan musiikkia ennalta juurikaan, ja tunnistin esityksestä vain Cavaradossin aarian E lucevan le stelle. Se olikin kyllä kylmien väreiden arvoinen suoritus Cavaradossia esittäneeltä Andrea Carèlta. Muutenkin Puccinin musiikki oli kovasti mieleeni. 

Pääosien miehitys oli erinomainen. Sekä nimiroolin esittänyt sopraano Aušrinè Stundytè, Cavaradossina esiintynyt tenori Andrea Carè että Scarpian roolissa nähty bassobaritoni Tuomas Pursio olivat kaikki rooleissaan huikeita sekä ääniltään että roolisuorituksiltaan. Upeaa eläytymistä koko kolmikolta, ja kaikki tuntui niin kovin aidolta!

Katsoin muuten YouTubesta Placido Domingon version Cavaradossin aariasta, ja Carèn vähäeleisempi esitys oli paljon tunteikkaampi ja uskottavampi. Ja luin muuten Kansallisoopperan sivuilta, että hän on opiskellut mm. Luciano Pavarottin johdolla.

Myös lavastus oli erittäin onnistunut. Erityisen hieno oli kolmannen näytöksen kohtaus, jossa oltiin Rooman kattojen yläpuolella Castel Sant'Angelon kattotasanteella Pietarinkirkon kupolin paistaessa taustalla.

Esitys kesti kahden väliajan kanssa yli 3 tuntia, mutta näytökset olivat vain 30 - 40 minuutin mittaisia. Tarina oli niin dramaattinen ja täynnä suuria tunteita, että näytökset vilahtivat ohi hetkessä, ja tällä kertaa olisin katsellut esitystä pidempäänkin.

Tämän ja Madama Butterflyn perusteella voin sanoa, että Puccini on yksi lempioopperasäveltäjistäni, ja hänen kynästään ovat peräisin myös kaksi hyvin tunnettua aariaa, joista pidän kovasti, Turandot-oopperasta peräisin oleva Nessun dorma ja Gianni Schicchi -oopperan O mio babbino caro. Toivottavasti ne tulevat joskus lähiaikoina myös Kansallisoopperan ohjelmistoon.

 

Kuvat Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Nyt on kaupunkiin avautunut sellainen wow-elämys, että sen väliin jättäminen olisi häpeällistä! Valtavat rakennustyöt Helsingin Lasipalatsissa ovat päättyneet ja uusi Amos Rex -taidemuseo avautunut yleisölle.

Museon avajaisnäyttely, teamLab: Massless, on japanilaisen 500:stä henkilöstä koostuvan taiteilija-, koodari-, insinööri-, animaattori-, matemaatikko- ja arkkitehtikollektiivin tuottama huikea interaktiivinen multimediaspektaakkeli, jollaista ei ole tässä maassa aiemmin nähty.

Näkemisen arvoinen on myös itse museo. Kävimme jo aiemmin sitten kiipeilemässä museon katolla eli Lasipalatsin aukiolle nousseiden kumpareiden päällä.

Meidän oli tarkoitus käydä jo tällä reissulla tutustumassa museoon, mutta säikähdimme yli tunnin mittaista sisäänpääsyjonoa, joten säästelimme museokäyntiä toiselle ajankohdalle.

Sittemmin kyllä kuulin, että rattaiden kanssa museoon olisi päässyt toisesta ovesta jonon ohi. Kuulin tämän toki vasta sen jälkeen, kun olimme tällä toisella retkellämme jonottaneet kiltisti samassa jonossa kuin muutkin. Kuitenkin vain puoli tuntia.

Museon katosta on tullut suosittu nähtävyys, kiipeilykohde ja istuskelu- ja auringonottopaikka. Ihan vähän hirvittää, millaisia liukumäkiä näistä kumpareista tulee pakkasten myötä. Mutta jos talvella tulee lunta, kivat pulkkamäet niihin saisi!

Itse museo sijaitsee maan alla. Jos jostain syystä mietit, onko museoon suotavaa tulla lasten kanssa, ei huolta. Museo on erittäin lapsiystävällinen, ja erityisesti tämä näyttely viihdyttää kaiken ikäisiä. Lasten Amos Rex -sivu kertoo myös, että museossa saa imettää missä vain. Sinne siis vauvat mukaan ja rentoutumaan yhdessä vaikkapa Vortex-saliin! (Siitä alempana.)

Näyttelyn nimi Massless viittaa siihen, miten kaikki näyttelyn teokset ovat digitaalisia, siis massattomia.

Black Waves on tietokoneella mallinnettu myrskyävä meri, joka tuntuu hypnotisoivan ja nielevän katsojan sisäänsä. Teosta voisi katsella yhtä pitkään kuin oikeitakin aaltoja. Ne muuttuvat, pyörteilevät ja pärskivät niin, että pienimpiä pelottaa jopa lähestyä kuohuja.

Suurimman vaikutuksen kaikkiin teki Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn. Teos sijaitsee peililabyrintissa, ja se on yhtä lailla videopeli kuin taideteoskin.

Katsojat liikkuvat taideteoksen sisällä ja heidän omat tekonsa vaikuttavat teokseen.

Kun koskettaa seinää, siihen kasvaa kukkia. Kukat houkuttelevat puoleensa perhosia.

Seinillä ja lattioilla liikkuu isoja ja pienempiä otuksia: sammakoita, liskoja, lattian alla uiskentelevia jättiläisiä. Isommat syövät pienempiä. Otusten päälle voi myös astua tai niitä voi läpsäyttää, jolloin ne saattavat kuolla. Ja tämähän oli lapsista aivan huikean hauskaa.

Ihmeellisintä on, miten vierailijat saavat omia hahmojaan osaksi teosta. Värityshuoneissa saa värittää omia perhosia, kukkia, sammakoita ja liskoja väriliiduilla. 

Hahmot skannataan, ja hetkeä myöhemmin ne ilmestyvät seinille osaksi muuta ekosysteemiä. 

Suurimmassa salissa pyörii Vortex of Light Particles, joka on kuin suuri musta aukko, joka imee kaiken valon sisäänsä. Pyörre pyörii kattoikkunoista yhden ympärillä. Lattialla on lattiatyynyjä, joiden päälle voi heittäytyä pitkäkseen ihmettelemään valojen liikettä.

Viimeisen huoneen teos, Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space, on muutaman minuutin mittainen digitaalinen installaatio, jossa on hyvin pitkän nimensä mukaisesti lintuja ja paljon liikettä.

Tekisi mieli sanoa, että se on video, mutta mielenkiintoista on, se ei ole vaan tietokoneohjelman luoma reaaliaikaisesti toteutettava teos. Teoksen kerrotaan olevan jatkuvassa muutoksessa, ja se on joka kerta erilainen. Aiempia kohtauksia ei toisteta eikä niitä ole mahdollista nähdä uudestaan.

Harvoin taidenäyttelyn jälkeen jää tunne, että haluaisi nähdä sen heti uudelleen. Nyt sellainen jäi, ja ensi kerralla haluan ihailla teoksia pidempään. Ja teoksen, jolla on pitkä nimi, voisin katsoa useampaan kertaan.

Mene siis sinäkin, aikaa on tammikuuhun saakka. Ja jos käyt katsomassa elämässäsi vain yhden taidenäyttelyn, valitse tämä!

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaali, Samuel Harjanteen ohjaama Kinky Boots sai ensi-iltansa viime viikolla. Alun perin komediaelokuvasta peräisin oleva tarina on tuotu Cyndi Lauperin säveltämänä musikaalina Broadwaylle vuonna 2013 ja palkittu silloin mm. parhaana musikaalina.

Näin sattumoisin musikaalin pari vuotta sitten juurikin Broadwaylla (voit lukea täältä silloisia ajatuksiani), ja musikaalista ei sillä kerralla tullut omaa Broadway-suosikkiani. (Täällä muita Broadway-kirjoituksiani). Cyndi Lauperin musiikki svengasi kyllä hyvin, mutta yksikään kappale ei jäänyt mieleeni sellaisena, että haluaisin kuunnella vaikkapa musikaalin levytystä jälkikäteen.

En siis ollut aivan järisyttävän innoissani, kun kuulin HKT:n uutuusmusikaalin olevan juuri Kinky Boots. Lisäksi silloin kaksi vuotta sitten en löytänyt tarinasta sellaista tarttumapintaa, joka olisi tehnyt siitä jotenkin samaistuttavan ja sitä kautta erityisen koskettavan.

Nyt lienee paikallaan kerrata vielä juoni pikaisesti niille, jotka eivät sitä tunne.

Englantilainen miesten kenkiä valmistava Price & Son -tehdas saa uuden johtajan, kun kenkätehtailija Mr. Price kuolee, ja hänen pojastaan tulee pakon edessä tehtaan uusi johtaja. Tehdas painii taloudellisissa vaikeuksissa, mutta nuori herra Charlie Price saa idean, joka voisi pelastaa tehtaan ja sen työntekijät irtisanomisilta. Hän on tavannut sattumoisin drag-artisti Lolan, joka valittaa, miten helposti korkosaappaiden korot katkeavat. Charlie keksii, että tehdas voisi alkaa valmistaa kenkiä miehille, jotka pukeutuvat naisiksi.

Lolassa ja hänen drag queen -seurueessaan on aika lailla sulateltavaa tehtaan väelle. Lolan suunnittelemat kengät on tarkoitus saada esille tärkeään muotitapahtumaan Milanoon ja sitä kautta koko maailman tietoisuuteen, mutta Lolan ja Charlien on voitettava tehtaan työntekijät puolelleen.

Höpsön juonen taustalla on kuitenkin vakavia teemoja siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla on lapsiaan kohtaan, miten työntekijöitä voi kohdella ja miten hyväksyä muut ihmiset, jos he ovat jollain tavalla erilaisia kuin mitä itse on.

Tällä taustalla lähdin siis hieman varautuneesti Helsingin kaupunginteatteriin, mutta toisaalta juonen puolesta tiesin nyt mitä odottaa.

HKT on tuottanut varsin onnistuneita sovituksia Broadway-musikaaleista, joten tiesin tuotannon olevan huippulaatua. HKT:n musiikkiteatteria tekevissä näyttelijöissä on myös upeita laulajia, joten heidän puolestaan ei tarvinnut jännittää. Paitsi että tarvitsi: Lolan osalta.

Lolan rooli on vaativa paitsi laulun suhteen, myös siksi, että näyttelijän olisi oltava uskottava drag queen. Lolan esittäjäksi paljastui jo viime keväänä suurelle yleisölle melko tuntematon Lauri Mikkola. Muistin hänet kuuden vuoden takaisesta Voice of Finlandista, ja sen perusteella uskalsin odottaa, että hän olisi ainakin laulajana hyvä.

Mutta voi pojat ja tytöt ja kaikki siltä väliltä, miten järjettömän hyvä Lauri Mikkola olikaan! Sen lisäksi, että Mikkola esitti Lolan korkeaa miesääntä vaativat laulut virheettömästi, hän todella täytti Lolan kimaltelevat korkosaappaat kuin vanha drag-tekijä ja yllätti erittäin positiivisesti myös näyttelijänä. Hänessä on karismaa, joka toimii niin mahtipontisissa laulunumeroissa kuin kohtauksissa, joissa Lola - tai miesten vaatteet ylleen vaihtanut Simon - osoittaa herkkyyttä ja haavoittuvuutta.

Hyvin iso osa Kinky Bootsista ja sen toteutuksen onnistumisesta on kiinni Lolan esittäjästä, ja HKT on tehnyt valinnallaan täysosuman.

Myös muu casti ansaitsee toki kiitoksensa. Toista miespääosaa, tehtaanjohtaja Charlietä, esittää useissa musikaaleissa loistanut Petrus Kähkönen (mm. Vampyyrien tanssi, Shrek), joka esittää oman osansa vakuuttavasti ja vahvasti. Kähkösen laulu on aina yhtä ilahduttavaa kuultavaa.

Miespääosiin verrattuna naisnäyttelijöillä on tässä musikaalissa pienemmät roolit. Charlien tyttöystävänä, Nicolana, vilahtaa muutaman kerran Raili Raitala ja samaan mieheen salaa lätkässä olevaa Laurieta esittää Anna Victoria Eriksson. Laurien rooli on itse asiassa Nicolaa isompi, ja Eriksson pääsee esittämään myös komediennen taitojaan hassuttelevana tehdastyöntekijänä. Molempia naisia olisin kuunnellut mielelläni enemmänkin.

Isossa osassa ovat myös Lolan enkelit, piikkikoroissa tanssiva ja akrobaattisia temppuja tekevä ryhmä drag queeneja. Huh. Piti ihan tarkistaa käsiohjelmasta, olivatko kaikki tanssijat todella miehiä. 

Puvustuksen, valaistuksen ja lavasteiden osalta HKT on pannut parastaan, ja erityisesti drag queenit ovat peruukkeineen ja erilaisine korkokenkineen huikeita ilmestyksiä. Lolan asuissa on Lady Gagaa, Liza Minnelliä, Evitaa ja Jessica Rabbitia.

Kun vedetään överiksi, tehdään se täysillä ja ylpeydellä!

Myös 6-vuotias musikaalifanimme pääsi mukaan esitykseen. Koska olin nähnyt show'n jo aiemmin, arvioin, että sen voi katsoa myös lapsen kanssa. Hän pitikin esityksestä kuulemma "tosi tosi tosi kovasti".

Teema herätti kuitenkin kysymyksiä, ja pohdimme esityksen jälkeen yhdessä, miksi ne miehet halusivat pukeutua naisten vaatteisiin ja halusivatko he siis olla tyttöjä. Päädyimme yhteisesti siihen, että ihmiset ovat erilaisia ja muistelimme myös show'n tärkeintä sanomaa ja opetusta: hyväksyä joku sellaisena kuin hän on. Ei aina tarvitse edes ymmärtää, miksi joku on erilainen. Jotenkin tämä sanoma tuntui erittäin ajankohtaiselta, ja musikaali upposi itseenikin paremmin kuin kaksi vuotta sitten Broadwaylla.

Esityksestä jäi erittäin hyvä mieli ja iloinen tunnelma koko viikonlopuksi. Tällaista iloista menoa ja kaikin puolin hienosti toteutettua musiikkiteatteria on ilo katsoa, eikä ihmekään, että yleisö osoitti suosiota seisaaltaan eikä aplodeista ollut tulla loppua.

Siis hyvin lämpimät suositukset Kinky Bootsille. Tällaista show'ta ei ole aiemmin kaupungissa nähty eikä varmasti tulla hetkeen näkemäänkään!

 

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Mirka Kleemola, Helsingin kaupunginteatteri

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kulttuurisyksymme käynnistyi perjantaina Prinsessa Ruusunen -baletilla KansallisbaletissaJavier Torresin koreografioima sovitus Pjotr Tšaikovskin säveltämästä klassikkobaletista on saanut ensi-iltansa jo kymmenen vuotta sitten, ja se palasi Kansallisbaletin ohjelmistoon nyt, muutaman vuoden tauon jälkeen.

Satubalettia on lyhennetty merkittävästi alkuperäisestä nelituntisesta (!) teoksesta, joten se sopii myös pienemmille katsojille. Teos on silti aivan täyspitkä esitys, joka kestää väliaikoineen liki 2,5 tuntia, joten hieman jännitimme, miten mukana ollut tyttömme jaksaa katsoa sen loppuun saakka. Hän on nähnyt kyllä aiemminkin kaksi pitkää balettia, Muumipeikon ja pyrstötähden sekä Pähkinänsärkijän, mutta ne olivat päivänäytöksiä, ja Prinsessa Ruusunen alkoi vasta iltaseitsemältä. 

Tarina oli onneksi tuttu ja siten helppo seurata. (Jopa tällainen aloitteleva baletinkatsoja pystyi seuraamaan tarinaa ilman selostajaa.) Lisää motivaatiota esityksen katsomiseen tuli varmasti myös siitä, että tyttö aloitti itse balettitunnit tanssikoulullaan tänä syksynä. Hän on käynyt tanssitunneilla jo aivan pienestä, mutta viimeisen vuoden ajan hän on toivonut pääsevänsä juuri balettitunneille. Sen taustalla lienee puolestaan ainakin osittain se, että hänen äitinsä on myös harrastanut balettia ja käynyt nyt pari vuotta aikuisbaletissa.

Prinsessa Ruususen juonta tuskin tarvinnee varsinaisesti kerrata. Tämäkin versio alkaa prinsessa Auroran ristiäisistä ja päättyy prinsessan ja prinssin häihin. Siinä missä vaikkapa Disneyn versiossa prinsessa satuttaa sormensa värttinään, tässä baletissa sadan vuoden uni saa alkunsa pelon haltijattaren, Carabossen, noitumasta punaisesta ruususta.

Näytöksiä on neljä: prologi ja ensimmäinen näytös ensimmäisellä puoliskolla ja toinen ja kolmas näytös toisella puoliskolla. Prologissa juhlitaan prinsessan ristiäisiä, ja ristiäisvieraat esittävät oman tervehdyksensä tanssien. Haltijatarkummeilla on suurimmat roolit, samoin kutsumatta jääneellä pelon haltijattarella ja tämän lepakkoensemblella. 

Ensimmäisessä näytöksessä prinsessa täyttää kuusitoista, ja näemme ensimmäisen kerran baletin päähenkilön, Auroran (Eun-Ji Ha). Aurora on näytöksessä pääosassa, mutta soolonsa saavat myös prinsessaa neljästä ilmansuunnasta kosimaan tulleet prinssit. Näytös päättyy siihen, kun prinsessa ja koko hovin väki vaipuvat satavuotiseen uneensa.

Väliajan jälkeen toisessa näytöksessä pääosassa on prinssi Désiré (Michal Krčmář), joka on metsästämässä kauriita. Hän näkee kultaisen kauriin ja on ampumaisillaan sen, kun paikalle ilmestyy rakkauden haltijatar Syrene (Hanako Matsune). Syrene näyttää prinssille näyssä prinsessa Auroran ja prinssi lähtee pelastaamaan häntä. Linnassa prinssi taistelee Carabossea vastaan ja voitettuaan hänet herättää prinsessan ja koko muun hovin unestaan.

Viimeisessä näytöksessä juhlitaan Auroran ja Désirén häitä. Vieraina on haltijatarkummien lisäksi myös Punahilkka ja Susi, Saapasjalkakissa ja Lintu Sininen. Aurora ja prinssi esittävät monta numeroa yhdessä ja erikseen.

Huikeimmat roolit tanssivat arvatenkin Auroraa esittänyt Eun-Ji Ha ja prinssin roolin tehnyt Michal Krčmář, joiden taidot tekivät vaikutuksen vähemmänkin balettia ymmärtävään. On vaikuttavaa, miten kepeiltä ja helpoilta liikkeet näyttävät, vaikka ne ovat niin vaativia ja varmasti fyysisesti rankkoja. Myös Hanako Matsune Syrenenä ja Rebecca King Carabossena jäivät mieleen erityisen hienoina suorituksina. Ensembleista taas parhaasta päästä oli miestanssijoiden kaurislauma ja tietysti balettioppilaitoksen pienten tanssijoiden esitykset perhosina ja kissoina.

Vaikka teosta on lyhennetty alkuperäisestä, tarinan kannalta sitä olisi voinut omasta puolestani tiivistää entisestään. Varsinkin ensimmäisen näytöksen lopussa prinsessan juhlavieraiden tansseja oli kovin monta, ja häänäytöksen tanssit jatkuivat muutaman numeron voimin vielä senkin jälkeen, kun niiden luuli jo päättyvän. Toisaalta Carabossen ja prinssin taistelu oli ohi yllättävän nopeasti. Pahuuden voimia olisin nähnyt muutenkin mielelläni enemmän, sillä Carabosse ja lepakot toivat lavalle vauhtia enemmän kuin ruusut tai rokokoopukuihin pukeutuneet juhlavieraat.

Prinsessa Ruusunen on hyvin, hyvin klassinen baletti, joka tarjoaa juuri sitä, mitä oletinkin: piruetteja, hyppyjä, satumaista tunnelmaa, näyttäviä pukuja, kultaa ja kimallusta. Ilman lasta olisimme tuskin lähteneet katsomaan juuri tätä teosta, mutta tytön kanssa se oli juuri oikea valinta.

Niin, mitenkäs hän jaksoi? Puoliaikojen loppua kohti havaitsin pientä väsymistä, mutta hienosti hän istui katsomossa. Yleisössä oli muutenkin ihastuttavan paljon pieniä katsojia, pienimmät arviolta 4-vuotiaita. Kysyin tytöltä, mitä hän piti ja kannattiko lähtä. Kyllä kannatti, oli kuulemma ihana.

Näyttämökuvat: Mirka Kleemola, Suomen kansallisbaletti

Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kesäloma alkoi kuin yllättäen. Ihmeteltyäni ensin maanantaina aamupäivällä, mistäs tässä olikaan kyse, lähdimme lounaan jälkeen lasten kanssa retkelle kaupungille ja Kansallismuseon Barbie - The Icon -näyttelyyn.

En oikeastaan edes kokenut olevani vielä loman tarpeessa, sillä palasin hoitovapaaltani töihin alle kolme kuukautta sitten. Töissäkin olisi ollut monta keskeneräistä hommaa, joiden parissa olisin voinut hyvin jatkaa, mutta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut. Lasten oma päiväkoti on suljettuna viisi viikkoa, varapäiväkotiin emme halunneet heitä laittaa ja Rouva joutuu olemaan töissä vielä kaksi viikkoa.

Vietän siis loman ensimmäiset kaksi viikkoa kolmestaan lasten kanssa, yhteistä lomaa on kaksi viikkoa, ja Rouva jatkaa lomailua lasten kanssa vielä viikon verran palattuani töihin.

Nyt siis luvassa on pari viikkoa kaupunkilomailua ja yhteisen tekemisen keksimistä 6- ja 2-vuotiaiden kanssa.

Meidän piti käydä tutustumassa Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn jo aiemmin, mutta sopiva hetki sille löytyi vasta nyt.

Barbie - The Icon -näyttely esittelee paitsi Barbie-nukkeja kaikilta vuosikymmeniltä 1950-luvulta nykypäivään, myös Barbien lukemattomia asuja. Nämä 1980-luvun kuteet, joiden kerroin olevan siltä ajalta, kun olin itse pieni, olivat kuulemma hirveitä.

Nuken kasvot ovat muuttuneet kuudessakymmenessä vuodessa jonkin verran, mutta tyttö löysi helposti vitriinistä sen nuken, jolla on samanlaiset kasvot kuin hänen omalla nukellaan. Fashionistas, 2016.

Mukana oli monenlaisia muotiluomuksia.

Ja muotitalojen taidonnäytteitä.

Vaikka suurin osa leluista oli vitriineissä...

...onneksi esillä oli myös muutamia nukkeja leikkiä varten.

Näyttelyn hauskin osuus oli kuuluisuuksista tehdyt näköisnuket, jotka olivat hämmästyttävän tunnistettavia. Tarvitseeko heitä edes esitellä?

Näyttely oli erittäin hieno, ja nukkeja oli esillä yllättävän paljon. Voin suositella sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa Barbie-nuket ja Barbie-muodin kehitys kuudeltakymmeneltä vuodelta. Näyttely on avoinna Kansallismuseossa 26.8.2018 saakka.

Kun vierailee Kansallismuseossa lasten kanssa, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa myös Kansallismuseon kolmannen kerroksen vinttiin, jossa on lapsille tarkoitettu näyttely Suomen historiasta. Kaikella saa leikkiä ja kaikkeen saa koskea.

Kaikki haluavat ratsastaa melkein oikealla hevosella.

Vanhoihin esineisiin voi tutustua esimerkiksi keittiö- ja kauppaleikkien kautta.

Näyttelyn suursuosikki on maton kutominen oikeilla kangaspuilla. 6-vuotiaalle kangaspuiden polkimet ovat vielä hieman liian matalalla, mutta pienellä avustuksella sekin onnistuu.

Eiöhän tämä lomailu tästä lähde vähitellen käyntiin.

Pages