Ladataan...
Isyyspakkaus

Tampereen Työväen Teatterissa lokakuussa ensi-iltansa saanut Samuel Harjanteen ohjaama suurmusikaali, Billy Elliot, on ollut varsinainen arvostelumenestys, ja kehuihin on helppo yhtyä. Pääsin itse katsomaan esityksen viime viikonloppuna tyttäreni kanssa, kun teimme kahdestaan teatteriretken Tampereelle.

Olen nähnyt musikaalin aiemmin Broadwaylla, mutta Helsingin versio vuonna 2015 jäi jostain syystä näkemättä. Edellisestä kerrasta mieleen jäi, että esityksessä parasta olivat tanssivat lapset, mutta Elton Johnin säveltämä musiikki ei erityisemmin säväyttänyt. Se oli yllättävää, sillä saman miehen kynästä ovat kuitenkin peräisin myös vaikkapa Disneyn Leijonakuninkaan laulut.

Mietin nyt, olisiko juuri tämä musiikki ollut syy siihen, että en vaivautunut Helsingissä katsomaan koko musikaalia, mutta nyt se kyllä harmittaa. Niin järjettömän hyvä tämä Tampereen versio oli!

Musikaali perustuu vuoden 2000 samannimiseen elokuvaan, jossa pääosassa ovat tanssi ja Ison-Britannian hiilikaivostoiminnan alasajo.

Eletään vuotta 1984. Billy Elliot on 11-vuotias poika, joka asuu pohjoisenglantilaisessa kaivoskaupungissa isänsä, isoveljensä ja isoäitinsä kanssa, ja perheen elanto on kiinni kaupungin kaivostoiminnasta. Kaivostoiminta on kuitenkin kannattamatonta, joten Britannin hallitus pyrkii ajamaan toimintaa alas. Kaivostyöläiset, Billyn isä ja veli mukaan lukien, ryhtyvät lakkoon ja ottavat yhteen rikkureiden ja poliisien kanssa.

Samaan aikaan Billy käy vastentahtoisesti nyrkkeilytunneilla mutta jää kerran katsomaan samalla salilla harjoittelevien tyttöjen balettituntia. Billy kokeilee tanssia, ja baletinopettaja havaitsee Billyn lahjat. Billy innostuu baletista ja alkaa käydä balettitunneilla nyrkkeilyn sijaan. Kun Billyn muu perhe saa tämän selville, he raivostuvat ja kieltävät pojalta tanssimisen. 

Opettaja on kuitenkin vakuuttunut, että Billyn kannattaisi pyrkiä Lontoon Royal Ballet Schooliin, jotta hän pääsisi pois kuolevasta pikkukaupungista, jonka tulevaisuus ei näytä hiilikaivostoiminnan hiipumisen vuoksi kovinkaan valoisalta. Hän alkaa valmentaa Billyä ilmaiseksi koulun pääsykoetta varten, mutta kuukausien ja jopa yli vuoden mittaiseksi venyvä kaivoslakko kuumentaa muun perheen tunteita ja saa heidät myös taloudellisesti ahtaalle.

Teemoiltaan musikaali on kaikkea muuta kuin kepeä. Tarinan lapset painivat ennakkoluulojen ja hyvin perinteiseen mieskuvaan perustuvien odotusten kanssa, ja aikuisilla taas on huoli sekä oman perheen että koko yhteisön tulevaisuudesta. Molemmat teemat ovat edelleen ajankohtaisia tänäkin päivänä, ja on surullista ajatella, että Billyn kotipaikan kaltaisille kaupungeille todella kävin hyvin huonosti kaivostoiminnan loppumisen myötä.

Poliittiset puheet ja lakot olivat teemana lapselle täysin mahdottomia ymmärtää, eikä hän voinut käsittää myöskään, miksi Billyn muu perhe otti yhteen poliisien kanssa, vaikka he eivät olleet rikollisia tai pahiksia. Yritin kuiskia hänen korvaansa ja kertoa mahdollisimman yksinkertaisesti, mistä siinä puolessa tarinaa olikaan kyse. Lavalla käytetään myös melko ronskia kieltä, mikä on hyvä tiedostaa, jos uskoo, että pystyy säästelemään lastaan vielä muutaman vuoden pahimpien kirosanojen kuulemiselta. Teosta ei varsinaisesti suositella alle kouluikäisille.

Tanssiteema oli tietysti hyvin paljon helpommin ymmärrettävää ja kivaa, ja itsekin balettia tanssiva tyttö piti kovasti tanssikohtauksista.

Eikä mikään ihmekään, sillä voi hyvä ihme, miten taitavia lapsia lavalla nähtiin! Pääosissa Billynä ja Michaelina nähdään molemmissa rooleissa kolme 11 - 12 -vuotiasta poikaa, jotka vuorottelevat esityksissä. Tässä esityksessä Billyä näytteli Osku Perkiö ja Michaelia Nuutti Kerppilä. Perkiö veti Billyn roolin, laulut ja tanssit sellaisella varmuudella ja karismalla, että siinä jäivät ammattinäyttelijätkin kakkoseksi.

Voisin ihmetellä, mistä tällaisia poikia edes on löydetty, mutta luin jo, että pääosan esittäjät ovat käyneet läpi liki kaksi vuotta kestäneen Billy-koulun, johon valittiin vuonna 2016 alun perin 16 poikaa, joista parhaat pääsivät mukaan lopulliseen musikaaliin.

Myös Kerppilä steppaa hienosti, ja jaksan edelleen hämmästellä, miten kaksi 12-vuotiasta poikaa voikin olla niin karismaattisia, että he pystyvät kannattelemaan pitkiä ja isoja kohtauksia lauluineen ja tansseineen ilman yhtään aikuista niin, ettei kertaakaan tarvitse jännittää heidän puolestaan.

Aikuisten rooleista herkullisin on Petra Karjalaisen esittämä tanssinopettaja. Rööki huulessa oppilaita ohjaava, vähän väsähtänyt ja sarkastinen opettaja saa itsekin uutta kipinää, kun keskinkertaisten tyttöjen (siis tarinassa - lavalla tanssineet nuoret tamperelaisneidit olivat hurmaavia) joukkoon ilmestyykin huimaa potentiaalia osoittava poika.

Ohjaaja Samuel Harjanne, joka muuten ohjasi myös HKT:n Kinky Bootsin, on osunut tässäkin produktiossa niin monella tavalla niin moneen napakymppiin, ettei voi kuin kiittää ja taputtaa ja jäädä odottamaan, mitä mies ohjaa Suomen musikaalilavoille seuraavan kerran.

Ja juu, kyyneleet olivat jälleen poskilla monta kertaa esityksen aikana, kuten arvata saattoi. Mene siis sinäkin oitis Tampereelle teatteriin.

 

Pressiliput esitykseen saatu Tampereen Työväen Teatterilta.

Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Nyt jo yhdennentoista kerran järjestettävä Lux Helsinki tuo jälleen valoa tammikuun pimeyteen.

Sanomatalo. Mikko Kunnari: The End of the Digital New Age

Valofestivaalista on tullut vähitellen yksi suosituimmista tapahtumista kaupungissa, ja eilen, avajaispäivänä, kävijöitä arvioitiin olleen jopa enemmän kuin aiempina vuosina.

Tapahtuma siirtyi tänä vuonna Senaatintorilta ja Esplanadeilta Töölönlahdelle ja Töölöön. Ensimmäiset teokset ovat Kansalaistorin ympäristössä Sanomatalon, Oodin, Musiikkitalon ja Finlandia-talon seinustoilla. Reitti jatkuu Finlandia-talon ympäri Hakasalmen Huvilalle ja sieltä Eduskuntatalon takaa Nervanderinkadulle. Reitin päätepiste ja loppuhuipennus on Kansallismuseon puutarhassa.

Yksi suosikeistamme oli Musiikkitalon seinän valopaneeliin tehty teos Moonlight, jossa oli vaihtuvia kuvia kuusta.

Musiikkitalo. Marco Brianza: Moonlight

Kävijöitä oli silmämääräisesti arvioituna "tosi paljon". Teokset suositellaan kiertämään ennalta määritellyssä järjestyksessä, mikä helpottaa ruuhkaa, sillä kaikki kulkevat samaan suuntaan.

Oodi. Tim Etchells: We Wanted

Tapahtuman suurin canvas oli tällä kertaa Finlandia-talon koko Töölönlahden puoleinen seinä.

Finlandia-talo. Ramboll Valostudio: Lux Arkkitehtuuri

Finlandia-talon etupihan UV-valaistus sai teokset ja osan yleisöstä loistamaan hauskasti pimeässä.

Finlandia-talo. Mimmit peinttaa, Maikki Pekkala & Lari Suominen: Ultraviolet Gallery.

Hakasalmen huvilan piha ja puutarha olivat täynnä erilaisia lyhtyjä, joita olivat tehneet päiväkotilapset, koululaiset ja aikuiset opiskelijat. "Ihana! Näissä juhlissa minä haluaisin olla", kommentoi Rouva.

Hakasalmen huvila. Lyhtypuisto

Olimme Hakasalmen huvilan jälkeen kahden vaiheilla, että kääntyisimmekö jo kohti kotia, mutta päätimme kuitenkin kiertää koko reitin loppuun saakka. Se kannatti. Tyttö sai tulla seisomaan veljensä rattaiden taakse, ja työntelin molempia lapsia rivakasti kohti Töölöä.

Taidehalli. Zach Lieberman: Reflection Studies

Yksi yleisön suurimmista suosikeista sijaitsi Nervanderin puistikossa. Viisitoista valopalloa heilui edestakaisin ja vaihtoi väriä musiikin tahtiin.

Nervanderin puistikko. Ivo Schoofs: Large Pendulum Wave

Kaikkein suurin suosikkimme oli kuitenkin edellisten vuosien tapaan videomappausteos, joka heijastettiin tällä kertaa Kansallismuseon takaseinään. Teos muuttaa seinän eläväksi, ja nyt sillä liihotteli muuttopuuhissa olevia monarkkiperhosia. Aivan yhtä näyttävä tämä teos ei ollut kuin viime vuonna Tuomiokirkon seinään projisoitu video tai kolmen vuoden takainen, Tuomiokirkon kellotapuliin heijastettu, aivan huikea Megamap. Viime vuoden Designmuseon seinään heijastettu teos jäi valitettavasti näkemättä.

Kansallismuseon puutarha. Ghiju Díaz de Léon: Shelter Seekers.

Jos et vielä eilen ehtinyt käydä Luxissa, laitapa se heti ohjelmaasi! Tapahtuma on erittäin kiva ja hyväntuulinen, ja eilisen kaltaisella pikkupakkasella on mukava kävellä ulkona katselemassa valotaidetta.

Lux Helsingin teokset ovat nähtävillä iltaisin välillä 5.–9.1.2019 klo 17­–22 ja keskiviikkoaamuna 9.1.2019 klo 7–9. Tapahtumaan kuuluu myös neljä satelliittiteosta reitin ulkopuolella.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: HBO Nordic

Tiedän, mitä aion katsella joulun pyhinä. Historiallinen draamasarja Vikings jatkuu nimittäin jälleen uusin jaksoin HBO Nordicilla.

Alun perin kanadalaiselle History-kanavalle tuotettu Vikings on Suomessa saatavilla HBO Nordicilla, ja sen viidennen kauden uudet jaksot ilmestyvät palveluun nyt viikoittain. Luulen, että tekee hyvää paeta hetkeksi todellisuutta ja katsella, millaista elämää Pohjolassa elettin reilut tuhat vuotta sitten.

Sarjassa on jotain samaa kuin Game of Thronesissa mutta ilman yliluonnollisia asioita ja lohikäärmeitä.

Vikingisissä kiehtovaa on, että sen tapahtumat voisivat olla totta. Sarja on saanut inspiraationsa viikinkinsankari Ragnar Lothbrookista kertovista tarinoista, ja monet hahmot perustuvat oikeisiin viikinkeihin. Myös sarjan suuret tapahtumat pohjautuvat todellisiin historiallisiin tapahtumiin.

Raakuuteensa ja väkivaltaisuutensa vuoksi en edes yrittänyt katsoa sarjaa Rouvan kanssa, vaan aloin katsella sitä suosiolla yksikseni. Ja ehkä parempi niin muutenkin: nykyisin on kovin vaikeaa löytää yhteistä aikaa katsoa tv:tä, ja ne harvat sarjat, joita olemme katselleet yhdessä, ovat vieneet useita kuukausia saada päätökseen.

Sarjassa esiintyy myös suomalaisia näyttelijöitä, joista suurimmat roolit tekevät uusimmilla kausilla Peter Franzén ja Jasper Pääkkönen. Franzén esittää Harald Kaunotukkaa, josta tuli sittemmin Norjan ensimmäinen kuningas, ja Pääkkönen hänen pikkuveljeään Halvdan Mustaa. Oikeasti Halvdan Musta oli muuten Haralda Kaunotukan isä.

Vikingsiä katsoessa miettii toki, millaista Suomessa on ollut niihin aikoihin. Viikinkien retket ulottuivat myös meidän rannoillemme, ja viikinkien geeniperimää löytyy ilmeisesti täältä siinä missä muistakin Pohjoismaista, vaikka suomalaiset eivät itse viikinkejä olleet.

HBO Nordic heittikin ilmaan hauskan kysymyksen: Voisinko minä olla sukua viikingeille? No, aika kaukaiselta se ajatus tuntuu, mutta asiaa ei tarvitse kummemmin spekuloida. Sain nimittäin Vikings Blood Line Testin, ja lähetin sylkinäytteeni DNA-testejä tarjoavalle iGENEA:lle.

Olen ollut jo aiemmin kiinnostunut DNA-testistä, sillä onhan se kiehtovaa kuulla, mistä kaikkialta oma geeniperimä on saanut osia. Pystyn sijoittamaan omat esivanhempani kartalle vain muutaman sukupolven verran, ja siinä ei paljoa ole yllätyksiä. Veressäni sekoittuu ainakin Keski-Suomi, Karjala ja Häme, mutta olisipa hauska kuulla, jos esi-isiä löytyisi jostain aivan toiselta puolen maailmaa.

Viikinkien oletettuja ominaisuuksia en kuitenkaan itsessäni tunnista pituutta lukuun ottamatta. Viikingit lienevät nimittäin olleet jonkin verran nykymiesten keskimittaa lyhyempiä. En ole kuitenkaan erityisen seikkailunhaluinen ja sotaisa vaan pikemminkin turvallisuushakuinen ja konflikteja välttelevä. Joudun odottamaan tuloksia vielä määrittelemättömän ajan, joten palataan niihin myöhemmin.

Entä olisiko sinun veressäsi viikinkiverta? Voit tehdä saman testin, sillä HBO Nordic järjestää arvonnan, jonka palkintona on samainen iGENEA DNA-testi (arvo 499 €) ja lohdutuspalkintona kaksi kahden kuukauden katselukoodia HBO Nordiciin (arvo à 19,90 €). Voit osallistua arvontaa jättämällä alle terveisesi ja yhteystietosi 2.1.2019 mennessä. Arvonta suoritetaan 3.1.2019, ja sen säännöt löydät täältä.

VOITTAJAT ON ARVOTTU, KIITOS OSALLISTUNEILLE!

 

hbonordic.com

igenea.com

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingissä on kohistu nyt viikon ajan keskustakirjasto Oodin avautumisesta. "Joko olet käynyt...?" on ollut yleinen kysymys kaupunkilaisten huulilla.

Uusi kirjasto avautui yhdelle Helsingin keskeisimmistä paikoista: päärautatieaseman, Musiikkitalon ja Sanomatalon välittömään läheisyyteen. Se täytti suuren aukon, sekä fyysisesti että henkisesti, sillä Helsingin ydinkeskusta on kaivannut isoa kirjastotaloa, ja kirjaston tontti puolestaan oli aiemmin ratapihaa ja VR:n makasiinien purkamisen jälkeen joutomaata.

Massiivinen rakennus on ollu rakenteilla pitkään, ja aivan valmista ei ollut vielä viime viikon avajaisissakaan.

Julkisivun puupanelointi on vielä keskeneräinen, mutta lopputuloksesta saa jo hyvän käsityksen. Ja onhan tämä aika WOW!

Kirjasto on yhtä WOW! myös sisältä. Avaraa tilaa, orgaanisia muotoja, oleskelupaikkoja. Voin hyvin uskoa, että Oodista tulee suosittu olohuone kaupunkilaisille ja yksi kohteista, jotka kuuluvat vierailijoiden to do -listoille museoiden ja kirkkojen ohella.

Kirjaston avautuminen onkin noteerattu jopa ulkomaisessa lehdistössä, ja on ollut hienoa lukea, miten esimerkiksi New York Times ja The Guardian ovat kirjoittaneet isosti ja kiitellen siitä, miten maailman lukutaitoisin ja digitietoisin kansa investoi kansalaisiinsa tällä tavoin siinä missä vaikkapa Briteissä kirjastot ovat ollet viime vuosina säästökohde.

Ja kyllähän minun on sanottava (nyt tulee v-sana) näin veronmaksajana ja kahden lapsen isänä, että on ilo, että verovarojamme käytetään tällaisiin hankkeisiin. Erityisen iloinen olen tietysti siksi, että Oodi on se kirjasto, jota tulemme käyttämään jatkossa eniten ja omana kirjastonamme. Aiemmin käytimme useimmin Postitalossa sijainnutta Kymppikirjastoa, mutta sen kokoelma oli melko rajallinen, ja tilanakaan se ei ollut kovin miellyttävä.

Mutta nyt! On istuskelu- ja oleskelupaikkaa lueskeluun, pehmeää mattoa lautapelien pelaamiseen ja satuhuonetta lukemiseen pienten lasten kanssa. Keskellä kerrosta on myös kahvila, ja kesällä kahvilan vierestä aukeavat ovet ulkoilmaterassille, josta avautuu näköala Musiikkitalolle ja Eduskuntatalolle päin. Veikkaan, että siitä tulee suosittu oleskelupaikka, sillä kesällä aurinko paistaa terassille esteettömästi koko iltapäivän ja illan.

Kirjaston kirja- lehti- ja lautapelikokoelma (!) sijoittuu kirjaston kolmanteen kerrokseen. Ensimmäisessä kerroksessa on elokuvateatteri ja ravintola. Toinen kerros on varattu puolestaan kaikelle ei-niin-perinteiselle tekemiselle kirjastossa. Kerroksesta löytyy mm. yleisstudiota, valokuvaus- ja videostudio, soittotila, rumpukoppi, 3D-tulostimia, laserleikkuri, tarratulostin, lämpöprässi, ompelukoneita, saumureita ja rintanappikoneita...

Valitettavasti kakkoskerros oli avajaistilaisuuksien jälkeen suljettuna, ja aukeaa seuraavan kerran vasta joulun jälkeen.

Nyt otimme siis vain kasan lastenkirjoja, ja yhden lautapelin (Battle Sheep), jota ajattelin pelata tytön kanssa viimeistään jouluna.

Lasten kirjat olivat kivasti esillä matalissa laatikostoissa, ja lastenosasto oli muutenkin helposti saavutettavissa jopa rattaiden kanssa.

Siispä kiitos kaikille niille, joiden ansiota tämän kirjaston valmistuminen on! Vierailemme monien muiden tavoin varmasti jatkossakin!

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tutustuin vuosi sitten ensimmäisen kerran Tanssiteatteri Hurjaruuthin talvisirkukseen. Olin niin vaikuttunut viime vuoden Talvisirkus Playsta, että halusin ehdottomasti nähdä tyttäreni kanssa myös tämän vuoden Talvisirkus Rakkauden.

Talvisirkus on nykysirkusta, jossa klovneria, akrobatia ja jonglööraus yhdistyvät musiikkiin ja teatteriin, ja tärkeässä osassa on myös tanssi.

Tämän vuoden talvisirkuksen teema on Rakkaus, ja jousensa kanssa liihotteleva Cupido (Hanna Terävä) saa tarinan muut hahmot rakastumaan toisiinsa.

Toinen esitystä kantava voimahahmo on klovni (Tomeu Amer), johon nuoli osuu kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän taluttaa alttarille yleisöstä valitun uhrin, toisella osumalla hän löytää oman lintusensa (Griselda Juncà, joka on Amerin puoliso myös näyttämön ulkopuolella).

Tarinaa viedään eteenpäin vain elekielellä, ja sanoja ei tämän vuoden esityksessä käytetä. Se sopii hyvin siis heillekin, jotka eivät ymmärrä sanaakaan suomea.

Esitys soljuu kohtauksesta toiseen sujuvasti, ja taustalla soittava kvartetti, sirkusorkesteri Peloton, luo esitykseen koko show'n läpi kantavan soundtrackin. 

Wes Peden heittelee keiloja ja palloja.

Rakkaus on läsnä ohjelmanumeroissa enemmän tai vähemmän. Tarinaltaan Rakkaus ei ole yhtä eheä kokonaisuus kuin viime vuoden videopeliteemainen Play, mutta eipä sirkusta ensisijaisesti juonen puolesta tulla katsomaankaan.

Aino Savolainen taituroi vanteella. Pelkäsin koko ajan, että hänen sormensa jäävät väliin.

Lapsesta tämäkin esitys oli ihana, ja ihastelimme yhdessä, miten taitavia kaikki esiintyjät olivatkaan.

Arce López Gutiérrez kiipeää kiinalaiseen tolppaansa ja pudottautuu sitä pitkin alas niin, että hirvittää.

Ja Matti Koskela vääntäytyy käsillä seisten asentoihin, joita meidän muiden ei kannattaisi edes yrittää.

Show oli jälleen kaikin puolin huippulaatua, joten voin suositella sitä hyvin lämpimästi! Esityksiä on 13.1.2019 saakka. Mene!

hurjaruuth.fi/talvisirkus/

 

Pressiliput esitykseen saatu Hurjaruuthilta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Huippusuosittu Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus -musikaali palasi Kansallisoopperan lavalle peräti 41:llä näytöksellä, ja hankin luonnollisesti liput esitykseen heti, kun ne tulivat myyntiin.

Lienen kertonut aiemminkin, että Oopperan kummitus on vaikuttavinta, mitä olen musikaalilavoilla nähnyt. Ymmärrän toisaalta senkin, että toiset kokevat dialogin puisevaksi ja koko esityksen pitkästyttäväksi, mutta musikaalissa on yksinkertaisesti niin paljon niin loistavia ja kylmät väreet aikaan saavia sävellyksiä, että annan muut puutteet anteeksi. Phantom of the Opera, Think of Me, Past the Point of No Return, Wishing You Were Somehow Here Again... ja tietysti All I Ask of You ja Music of the Night. Viimeksi mainittujen kappaleiden koskettavuutta lisää myös se, että olen esittänyt niitä itsekin.

Jos jollekin musikaalin juoni ei ole tuttu, kerrataan se hyvin lyhyesti. Tarina sijoittuu 1880-luvun pariisilaiseen oopperataloon, jota piinaa "oopperan kummitukseksi" kutsuttu sarja outoja tapahtumia. Kummitus on itse asiassa oopperatalon alla olevissa luolastoissa asuva naamioitu mies, joka ihastuu oopperan nuoreen tanssijattareen, Christineen, jolla on salaisia laulun lahjoja. Hän kouluttaa Christinen oopperalaulajaksi, ja päättää tehdä tästä oopperan suurimman tähden. Christine tapaa yllättäen ensiesityksensä jälkeen nuoruutensa ihastuksen, Raoulin, ja kummitus tulee mustasukkaiseksi. Christinellä on tunteita sekä kummitusta että Raoulia kohtaan, mistä saadaan aikaiseksi kunnon kolmiodraama.

Musikaalissa on paitsi kevyempää musikaalimusiikkia myös kohtauksia kuvitteellisista oopperoista, joten se sopii erityisen hyvin esitettäväksi oopperatalossa.

Näin Kansallisoopperan sovituksen Oopperan kummituksesta jo kolme vuotta sitten, ja pieni skeptisyys vaihtui heti ihastukseksi. (Edellisessä postauksessa hieman enemmän produktiosta.) Englannin kieli toimi yllättävän hyvin, lavasteet olivat upeat ja pääosat loistivat. Ville Rusanen oli myös silloin nimiroolissa, ja tälläkin kertaa halusin ehdottomasti Rusasen esitykseen. Teknisesti parempaa laulajaa saa hakea, ja erityisen ilahduttavaa oli, miten hienosti Rusanen eläytyi Phantomin maaniseen rooliin. Oli ilo havaita, että oopperalaulajakin voi laulaa osuutensa enemmän musikaalimaisesti ja vähemmän oopperatyylillä.

Toista pääosaa, Christineä, esitti tällä kertaa Hanna-Liina Võsa, joka loisti roolissaan vähintään Rusasen kirkkaudella, ja vaativat lauluosuudet helisivät kirkkaasti ja puhtaasti. Kaikki laulut toimivat niin upeasti kuin Kansallisoopperalta voi odottaakin, oopperan orkesterin soinnissa oli enemmän volyymiä kuin teatteriorkestereissa yleensä ja tanssijatkin olivat Kansallisbaletin tanssijoita. Kaikki siis pääosin kohdallaan.

Tällä kertaa kiinnitin kuitenkin huomiota dialogin sujuvuuteen, ja joidenkin sivuosien esittäjien englannin lausuminen ja dialogin rytmitys eivät olleet samalla tasolla pääosien ja esityksen muun tason kanssa. Toinen kritiikkini koskee esiintyjien vuorovaikutusta. Muutamassa numerossa olisin nimittäin toivonut laulajien katsovan enemmän toisiinsa ja vähemmän yleisöön laulaessaan toisilleen.

Hieno esitys silti kaiken kaikkiaan, ja mielestäni Phantomin ottaminen ohjelmistoon on edelleen loistoveto Kansallisoopperalta. Soisin näkeväni oopperan lavalla lisääkin musikaaleja.

 

Kuvat: Stefan Bremer, Kansallisooppera

Pages