Kun on tottunut vuosia siihen, että joku toinen on läsnä arjessa, ei ole ihan mutkatonta heittäytyä yksinasujaksi. Vaikka viimeisimmän suhteen aikana jksoinkin tasasin väliajoin valittaa, ettei mies ole koskaan kotona, niin olihan se nyt sentään joskus! Nyt on sellainen tilanne, että se toinen ei ole kotona ihan aikuisten oikeesti koskaan. 

Ensimmäinen viikko uudessa kodissa on ollut raskas. On tullut käsiteltyä eroa, sillä on ollut tuhottomasti aikaa omille ajatuksille. Olen tuskaillut pesukoneiden kytkentöjen ja taulujen kiinnitysten kanssa. Raahannut laatikoita ja huonekaluja, joiden siirtelyyn olisin aiemmin pyytänyt miehen apuun. Olen kokannut pitkästä aikaa ihan itse, sillä aiemmin minua ei juuri keittiöön päästetty. Nyt ei ole vaihtoehtoja. 

Olen nukkunut huonosti ja viettänyt kymmeniä tunteja pupun kanssa. Katsellen sen touhuja. Milloin minulla on aikaa muka sellaiseen? Olen lenkkeillyt, käynyt hieronnassa avautumassa henkilökohtaisesta elämästäni, laskenut rahoja ja verrannut niitä laskuihin. Tuntenut suurta toivottomuutta. Nähnyt ystävää pitkästä aikaa. Lähtenyt hyvillä mielin töihin, koska siellä voin jutella ihmisten kanssa. Olla taas sosiaalinen. 

Tänään eräs pariskunta haki muuttolaatikkoni. Heillä tämä ruljanssi on vielä edessä, mutta heillä on toisensa. Toivotin kaikkea hyvää ja tarkoitin sitä todella.