En olekaan tästä vielä blogissa avautunut, mutta Instagramissa jo leuhotin. Tänään oli ensimmäinen koulupäivä.

Pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan kuvataiteita, vaikka valintakokeissa tulikin turpiin niin että tukka taipui. Taikasana oli hokkuspokkuksen lisäksi avoin AMK sekä polkuopinnot, joissa käytännössä opiskellaan eka vuosi tutkinto-opiskelijoiden kanssa samassa ryhmässä ”epäopiskelijoina” ja kun kuusikymmentä opintopojoa on takataskussa, on mahdollisuus hakeutua ihan oikeaksi tutkinto-opiskelijaksi. Polkuopintoihin haettiin elokuun alussa ja valinta tehtiin haastattelun ja portfolion perusteella. 

Ensimmäisen päivän jälkeen olo on omituinen. Hyvä, mutta omituinen.

Kaikki tuntui jotenkin hassulta: infotilaisuus, kirjautuminen omilla tunnuksilla koulun verkkoon, lukujärjestyksen selaaminen, ruokalan linjastolla jonottaminen, haparoivat tutustumiskeskustelut luokkatovereiden kanssa ja tutor-opiskelijoiden järjestämät hyvää tarkoittavat mutta hemmetin vaivaannuttavat tutustumisleikit. (Hei tyypit. Nyt ihan oikeasti. Eikö vaan voitaisi mennä kaljalle tutustumaan?) 

Tiedän kyllä, mistä se omituinen olo tuli. Polkuopiskelijatoverini sen itse asiassa puki lauseeksi aamulla auditoriossa, syvästi huokaamalla:

– Tää on niin huijausta et mä oon täällä. 

Koska onhan se vähän niinkin. Nämä muut tyypit täällä sivakoivat pääsykokeissa maalin oman elämänsä marjaliisakirvesnieminä kun minä konttasin viivan yli viimeisenä toinen suksi kainalossa ja mustikkasopat rinnuksella. Ei minulla pitäisi olla mitään asiaa palkintokorokkeelle. 

Mutta hei, täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Ja uuden muistikirjan ensimmäisella sivulla koko loppuelämän tärkein läksy.