Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Luin edellistä postaustani ja minua alkoi inhottaa.

Tai ei, inhottaa on ehkä väärä sana, liian voimakas.

Minä, joka tietyllä tapaa olen aina inhonnut blogien kiiltokuvamaailmaa ja asioiden silottelua, syyllistyin siihen itsekin. Enkä edes ensimmäistä kertaa.

Touche.

Mitä muuta minä olen siis tänään tehnyt kuin kuivannut omenoita, kuvannut auringonpaistetta ja nautiskellut eilen kalastetusta, paistetusta ahvenesta?

Olen kävellyt hämmentyneenä ympäriinsä vanhassa omakotitalossa vielä hämmentyneemmän mieheni kanssa, hänen äitinsä kodissa. Kodissa, jossa muistisairas äiti ei enää pysty yksin asumaan.

Olen riipinyt sängystä lakanat ja työntänyt ne pesukoneeseen. Auttanut kantamaan huonekaluja peräkärryyn ja peräkärrystä uuteen asuntoon kirkolle, lähemmäs palveluja, sinne missä on keskuslämmitys, seinänaapureita ja isännöitsijä.

Kun saimme ensimmäisen kuorman tavaraa vietyä, menimme kahvilaan syömään lihapiirakat ja juomaan keltaista jaffaa. Istuimme hiljaa vastakkain kahvilan pöydässä siten kuin toisilleen oikein läheiset ihmiset voivat istua ja minä luin iltapäivälehden kannesta, kuinka Karita Tuomola lupaa antaa neuvoa siihen, kuinka selvitä syksystä.

Kun ajoimme takaisin kotitilan pihaan, mies huokasi minulle, kävisikö mitenkään, että jatkaisimme muuttoa vasta huomenna.

Silitin hänen kättään ja sanoin, tottakai.

Onhan tässä aikaa vaikka kuinka.

Sitten menimme keräämään omenoita ja paistamaan ahvenia.