Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Kesä 2010 oli hullu ja kuuma kesä. Vietin päivät teatterin toimistolla roikkumalla puhelimessa ja ottamassa lippuvarauksia vastaan, illaksi kirmasin kesäteatterille näyttelemään, tuuraamaan yllättäen sairastunutta näyttelijää. 

Yhtenä iltana lipunmyyjä tuli nauraen luokseni. Eräs rouva oli käynyt luukulla lunastamassa varaustaan. Kun hänelle oli sanottu että hetkinen, katsotaanpa mitä täältä koneelta löytyy, hän oli todennut topakasti että kyllä sen varauksen pitäisi sieltä löytyä, sillä itse Minna Mänttäri oli ottanut sen häneltä vastaan.

Siitä tuli läppä, tietenkin. Kas, itse Minna Mänttärihän se siinä. Kun kesän viimeisen esityksen jälkeen kilistelimme skumppalaseja karonkassa, sain ystävältäni lahjaksi tämän rintarenikan:

(Homma lähti myöhemmin lapasesta: on olemassa myös renikat, joissa lukee Itse Minna Mänttärin äiti ja Itse Minna Mänttärin kummitäti.)

Aloitin bloggaamisen vuonna 2010. Siitä tuntuu olevan hyvin vähän aikaa ja samalla myös ikuisuus. Rimakauhua ja rahkapiirakkaa tuntui silloin hyvältä nimeltä blogille. Hyvä nimi se on edelleen, mutta ei enää minun blogini nimi. 

Minun elämäni viime syksystä tähän päivään on ollut merkillistä, huumaavaa ja järisyttävää aikaa. Samalla kun päivä päivältä koen tulevani enemmän ja enemmän omaksi itsekseni, nousee sisältäni tarve puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja allekirjoittaa se kaikki sanottava omalla nimellä. 

Rimakauhun aika on nyt ohi. Nyt hypätään, vaikka pelottaisikin. 

 

Lempiajattelijaani Jare Henrik Tiihosta lainatakseni:

mul on ote jonka mä en anna ikinä livetä

seison kaiken takana mun ristimänimellä

 

AAH.

 

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Stadion kun taakse jäi

mietin hiljaa mielessäin

mitä siitä kertoisin

kysyjille vastaisin...

No vaikka että

oli ihan vitin siistii.

Oikeastaan kaikki olennainen on sanottu Aamulehden toimittajan Vilma-Lotta Lehtisen kirjoittamassa keikka-arviossa, jonka voi lukea täältä. Juuri noin minäkin ajattelen. 

Keikan jälkeen jäin miettimään sitä, miksi Cheek-ilmiö nähdään jonkinlaisena egosentrisyyden oppikirjaesimerkkinä ja yhteisöllisyyden vastakohtana. Stadionin keikka sytkärimerineen älypuhelinvalomerineen edusti minusta yhteisöllisyyttä puhtaimmillaan. Se oli valtavan ihmismassan, niin artistien, järjestäjien kuin yleisönkin yhteinen voimanponnistus. Jotain, mihin kukaan ei olisi pystynyt yksin. 

Enkä nähnyt lavalla ylimielistä artistia, joka olisi ollut kiinnostunut vain omasta hanuristaan vaan nöyrän miehen, joka arvostaa ja kunnioittaa fanejaan sekä kollegoitaan ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet osa hänen tähänastista elämäänsä ja uraansa.

Ja siihen minusta tiivistyi myös konsertin sanoma. Että kaveria ei jätetä

Ei yhtään hullumpi sanoma, ei ollenkaan.

 

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Me kyllä sovittiin, ettei vaihdeta joululahjoja. Aattona lipaston kätköistä löytyivät kuitenkin nämä:

Okei. Olin ehkä saattanut ohimennen mainita, että voisi olla ihan siistiä olla todistamassa historiallista hetkeä suomalaisen musiikin historiassa. Kuka vielä väittää, etteivät miehet kuuntele vaimojaan?

Olen kirjoittanut suhtautumisestani Cheekiin aiemmin täällä. En edelleenkään diggaile hänen musiikkiaan mitenkään aktiivisesti, mutta en myöskään vaihda radiokanavaa hänen takiaan. Hahmona hän on minusta äärimmäisen kiinnostava, kaikessa itsevarmuudessaan ja röyhkeydessään niin kovin epäsuomalainen. 

On ollut hämmentävän hupaisaa seurata tuttujen reaktioita, kun olen kertonut tulevasta stadikkareissusta. Ilmeisesti Keekin keikka on jotain sellaista, josta niin sanottujen ajattelevien ihmisten tulisi ymmärtää pysyä mahdollisimman kaukana. Äsken naamakirjaa selatessani törmäsin suuresti ihailemani Kauko Röyhkän päivitykseen:

Viikonloppuna koko rakas kokoomusonnelamme kyykkyhyppii Cheekin tahdissa. Vaihtoehtona sille Kauko Röyhkä & The Boots perjantaina Tampereen Klubilla ja lauantaina Heinolassa.

Okei. En ole koskaan äänestänyt Kokoomusta. Tarkistin myös tuon lipun, eikä sen kääntöpuolelta löytynyt puolueen jäsenkirjaa. Ihmettelen myös, mikä tarve tunnetulla ja menestyneellä taiteilijalla on dissata esiintyjäkollegaa ja samalla nostaa itseään esiin. Nostaisin kateuskortin pöytään jos se ei olisi jo niin nähty.

Kyseisen päivityksen kommenttiketjusta löytyi myös käyttäjä Väiski Vemmelsäären viiltävä analyysi siitä, mikä siinä Keekissä oikein ärsyttää:

Se siinä on vikana että se on vitun pinnallista paskaa ja saa ymmärtämättömät penskat äänestämään sellasta mielikuvapuoluetta kun Kokoomus. Näin ne syntyy ja Suomi on tuhoontuomittu taas vuosiksi. Sen lisäksi se on musiikillisesti ihan hirveetä paskaa eikä se oo edes hip hoppia. 

Ehkä se oli vain provo. Tai sitten ei.

Teinivuosilta muistan kyllä että se mitä musaa diggaili ei todellakaan ollut yhdentekevää vaan yhteisöllisen statuksen kannalta erittäin ratkaisevaa. Sosiaalisen itsarin uhriksi ei halunnut kukaan. Jos joku musiikki oli paskaa, niin se oli paskaa. Piste. Ilmeisesti tässä suhteessa suurin osa meistä elää edelleen sitä kuuluisaa pidennettyä nuoruuttaan.

En ole ensisijaisesti menossa katsomaan artisti-Cheekin keikkaa. Olen menossa katsomaan sitä, kuinka unelmista tehdään totta ja uskalletaan tehdä asioita isosti, piittaamatta siitä mitä muut ihmiset siitä kenties ajattelevat. Sellainen asenteelle annan rispektii ihan koko rahan edestä. Ja vaikken ala tässä ketään neuvomaan, niin minusta muidenkin pitäisi tehdä niin.

Koko tähän Keekki-huumaan on toki helppo heittää se kulunut fraasi niistä miljoonasta kärpäsestä. Perjantaina olen kuitenkin mielummin stadionin katsomossa kuin oikeassa. 

Pages