Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tänään vietetään kansainvälistä onnellisuuden päivää. Se pistää miettimään, mitä minä onnellisuudesta ajattelen. 

Suhtaudun onnellisuuden tavoitteluun kriittisesti. Onnellisuus kun on oman kokemukseni mukaan varsin liukasliikkeinen pirulainen, jolla on tapana juosta karkuun sitä, joka sitä kohti yrittää kaikkein kiihkeimmin kurottaa. 

Siitäkin olen melko varma, ettei onni lopulta löydy materiasta. Tosin tässäkään kohtaa ei ole varaa sortua hurskasteluun: lämpimässä kodissa vaatteet päällä ja vatsa täynnä on helppo huudella, etteivät raha ja tavara tee onnelliseksi. Sanotaan näin, että onnea on se, ettei kaikki energia mene sen miettimiseen, kuinka saa seuraavan kuun laskut maksettua.

Ajattelen, että onnellisuus on sivutuote, joka syntyy siitä kun ihminen kokee tekonsa ja olemassaolonsa jollakin tavalla merkitykselliseksi. Enkä tarkoita merkityksellisellä tässä kohtaa mitään elämää suurempaa, kuten omaa nimeä historiankirjoissa tai täyden stadionin ääneen kirkumana. 

Tarkoitan tunnetta ja kokemusta siitä, että omilla teoilla ja olemassaololla on jotakin väliä. Että ei ole yhdentekevää, olenko täällä vai en. Että olen tärkeä läheisilleni ja yhteisölleni.

Että kuulun johonkin. 

Ja ennen kaikkea: että olen tärkeä siksi, kuka olen. En vain siksi, mitä teen tai mitä olen joskus tehnyt. 

Että minä riitän tällaisena. Tällaisena, kuin juuri nyt olen.