Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tiedoksenne, että Lilyssä vietetään parhaillaan farkkuviikkoa. Myös allekirjoittanutta lähestyttiin meilillä ja pyydettiin mukaan denimhaasteeseen: postaamaan kuva itsestä, jotakin farkkua päällä.  

Muhahaa, tuumasi tämä vannoutunut mekkotyttö ja painoi jo melkein deleteä. Varmuuden vuoksi kävin vielä kurkkaamassa, olinko heivannut kevätsiivouksen yhteydessä kaapin perukoilta viimeisenkin farkkuparin kierrätyskeskuksen laariin kuten muistelin, ja olin. 

Paitsi että hei: onhan minulla farkkutakki.

Kelit eivät tällä hetkellä valitettavasti suosi kyseisen vaatekappaleen esittelyä ulkoilmassa, koska minulla ei (enää) ole teinitytön verenkiertoa. Ilmeisesti omaan kuitenkin piileviä meedion kykyjä, koska puhelimesta löytyi joitakin hämäriä räpsyjä viime kesältä, joissa kas kas, rakas rotsini esiintyy.

Kun viime keväänä podin takkipulaa, se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: akuutti farkkutakin tarve. 

Myönnän, että yllätyin itsekin. Farkkutakki liittyy itselläni niin vahvasti teinivuosiin ja varhaisaikuisuuteen, etten ollut osannut sijoittaa sitä tähän mukakypsään elämänvaiheeseen ollenkaan. Mutta ääni pään sisällä jatkoi itsepintaista kiljumistaan: Farkkutakki! Mutku mie haluun!

Ja kun sovituskopissa kiskaisin rotsin niskaani, homma oli sitä myöten selvä. Come to mama.

Minulla ei ole kovinkaan kummoista pukeutumisfilosofiaa. Mutta sen sanon, että jos joku vaate aiheuttaa kantajassaan kiihkeää poltetta valvoa myöhään, kuunnella särökitaramusiikkia, juoda taskulämmintä valkoviiniä ja polttaa kevytmentholsavukkeita, se ei voi olla huono asia.

(Okei, liioittelin. Kyllä sen valkkarin pitää kylmää olla.)