Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Joskus mietin sellaista, että jos kaikki elämäni aikana tuntemani tunteet laitettaisiin kisaamaan keskenään, niin mikä niistä voittaisi? Mitä niistä olisin tuntenut eniten?

En tiedä vastausta, mutta tiedän mikä tunne olisi ainakin mukana kärkikahinoissa.

Se on häpeä.

Olen hävennyt paljon. Syystä ja syyttä, enimmäkseen syyttä. Häpeä on siitä pirullinen kylkiäinen, että kun se kerran pääsee tekemään pesän ihon alle, on se hyvin hankala häädettävä.

Kaikki mitä teen on jatkuvaa taistelua sitä vastaan: sieltä kylkiluiden alta se huutelee, että et muuten pysty, et osaa etkä todellakaan onnistu. Se elää ja kasvaa ja voi hyvin siitä kun uskon sen sanoja, käperryn itseeni enkä anna itsestäni mitään ulos, kenellekään. 

Mutta on olemassa yksi asia, joka on sille kuin myrkkyä. Ja se on jakaminen.

Häpeällisten asioiden jakaminen muille. 

Eilisiltana nousin yleisön eteen ja leväytin auki neljätoistavuotiaan minäni kaikessa kiihkeydessään ja lapsellisuudessaan. Jokaisen käännetyn päiväkirjasivun myötä humpsahdin syvemmälle pehmoiseen pumpuliin, joka koostui kuplivasta, hyväntahtoisesta naurusta ja katsomosta säteilevästä lämmöstä. 

Eikä kylkiluiden alta enää huudellut kukaan.

Niin se on. Kun häpeän jakaa, se pienenee, jopa lakkaa olemasta. Eikä se koske pelkästään noloja teinipäiväkirjoja, vaan ihan kaikkea muutakin. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni omista möröistäni ja peloistani ja kannustaa muitakin siihen.

Koska vaikeneminen ei ole aina kultaa. Oikeasti se on enimmäkseen pelkkää paskaa.

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Toukokuussa 2014 kirjoitin blogiini Netflix-dokumentista Mortified Nation, jonka ilosanoma jaetun häpeän puhdistavasta voimasta teki minuun suuren vaikutuksen. 

Joulukuussa 2015 sain postia, jossa kerrottiin Mortified-formaatin saapuvan Suomeen ja tiedusteltiin, haluaisinko kenties hakea mukaan, koska olin antanut blogissani ymmärtää että iloinen itsensähäpäisy saattaisi kiinnostella. 

Tammikuussa 2016 istuin kalpeana Suomen Komediateatterin toimiston aulassa ja puristin hikisissä käsissäni kukkakuvioista muistikirjaa, jonka sivujen välistä tursusi erivärisiä post it-lappuja. Hetken kuluttua minut kutsuttiin sisään, istutettiin muhkeaan nojatuoliin nelihenkisen raadin eteen ja pyydettiin lukemaan ääneen valittuja paloja tarralappujen kuorruttamilta sivuilta: tuskallisen nolojen teinivuosieni päiväkirjasta vuosilta 1993-1994. 

Näin tein. Ja se koe-esiintyminen oli epäilemättä yksi elämäni noloimmista. Ja myös hauskimmista, ellei jopa kaikkein hauskin. 

Ja kävi niin, että teiniminäni jutut olivat tarpeeksi kovaa kamaa siihen että lokakuussa niitä kuullaan myös Apollo Live Clubin lavalla Helsingin sydämessä. Mortified Finland ja entiset teinit valtaavat stagen yhteensä kuutena keskiviikkona, itse olen mukana 12./19./26.10. Lisätietoja huikeasta spektaakkelista löydät täältä

Teinimuistot ovat juuri nyt pinnalla muutenkin, kun somessa jyllää mainio nuoruuskuvahaaste. Olen ilahtunut suuresti jokaisesta näkemästäni kasariniskatukasta, porkkanafarkuista, neonväricollegesta ja kajalkynän yliannostuksesta, puhumattakaan elämää suuremmista olkatoppauksista, ruutupaidoista ja otsapermiksistä.

Sillä nuoruuteen kuuluvat ylilyönnit, ylidramaattisuus ja kohtuuttomuus. Ja se nolous.

Se on elämää ja arvokasta treeniä aikuisuutta varten. Ja aikuisuuteen taas kuuluu katsoa sitä noloa teiniä hellästi ja hyväksyvästi. Koska sellaista katsetta me kaikki tarvitsemme.

Sellainen minä olin. Ja sellaisia olivat kaikki muutkin.  

 

Molemmat kuvat jumalaiselta vuodelta ysiviis.