kun et keksi, mitä tekisit, tee jotain (mukavaa)

mansikka.jpg

Kun et tiedä, mitä tekisit (ja jos vielä satut viettämään leirivapaita eikä ole työtehtäviä, mihin paeta) niin paras tapa oloahdistuksen voittamiseksi on

tehdä jotain mukavaa.

Jotain mukavaa voi olla sohvalla kölliminen ja hyvän musiikin kuuntelu. Lintujen lauluun uppoaminen. Meditatiivinen siivous (siis se tapa siivota, että verkkaisesti tekee jotain; esimerkiksi pesee kaksi koneellista pyykkiä yhden päivän aikana ja saa pestyksi vasta yhden vessan, kun välillä nuuhkii aurinkoa ja istahtaa lukemaan ja keittää kahvit ja lukee kaikki lehdet ja katsoo elokuvaa ja sitten muistaa, että kas se siivous!)

Sitä voi olla myös hyvien ystävien tapaaminen (töiden ulkopuolella voi valita, ketä tapaa ja kenen kanssa on hyvä viettää aikaa), Miehen kainalossa rötvääminen, Pienten ja Tärkeiden koteihin tehdyt yllätyshyökkäykset (johon varsinkin nokkela 3-vuotias voi todeta: ”sää kyllä haiset aika pahalle, miksen käynyt tanssin jälkeen suihkussa ennen tänne tuloo?”) ja jokaiselle päivälle sovitut mukavat asiat.

Tämän päivän mukavat asiat ovat:

– aurinkoisella takapihalla valokuvaaminen (tarvitsen töihin tunnekortit ja ajattelin tehdä ne itse) (joo, vapaalla tehty mielekäs valmistelu ei tunnu työlle)

– etupihan omenapuun sadon kartoittaminen ja tiluksilla käpeksintä

– mansikoiden saapuminen (äiti, isä, sisko ja siskonpoikanen ovat niitä hakemassa)

– kesän ensimmäinen mansikkahillo 

– tyhjän pakastimen täyttyminen ihanilla, punaisilla mansikkamolluskoilla

– illan viilentävä uimaretki rakkaan anopin kanssa, joka tulee illalla kylävisiitille

Niin. Tänään on mukavien asioiden päivä. Niin kuin huomenna, ylihuomenna ja aina tiistaihin saakka. *ilohykerrystä*

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

kyyneltulva terveyskeskuksessa

942338_550503331662661_98428622_n.jpg

Aamun labrakäynti katkaisi kamelin selän.

En päässyt viime viikolla riparilta kontrollilabraan. Eilen soitti naistentautien poliklinikan kätilö ja kyseli, koskakohan meinaan käydä kontrollilabrassa.

”Niin kun nyt pitäisi varmistua siitä, että ei ole sitä kohdunulkoista raskautta kuitenkaan.”

Lupasin käydä tänä aamuna. Yllätykseksi lähiterveyskeskuksen labra olikin auki.

Kaikki menikin ihan hyvin, aina siihen asti kun labrahoitaja alkoi puhua.

”Voi ihana juttu. Katos hei, tässä kysytään tätä raskausviikkojen määrää..mitäs me tähän laitetaan?”

Minulla kuristaa sydäntä ja kurkkua. Ääni tuntuu katoavan täysin.

”Ei kai siihen tarvi mitään laittaa, kun meillä on nää lapsettomuushoidot menossa ja se tuli jo kesken..” aloitan ja kyyneleet valuvat pitkin poskipäitä.

”No pitäisi tähän laittaa se oletettu viikkomäärä kuitenkin. Ja toivotaan nyt tän näytteen kanssa kuiteskin parasta!”

En ihan ymmärrä, miksi pitää laittaa oletettu viikkomäärä? Ja toivoa enää tässä vaiheessa parasta? Ei kai se hcg-tulos nyt enää siitä mihinkään muutu? Tai yhtäkkiä tulekaan positiiviseksi!? Miksi pitää alkaa onnitella, kun ei tiedä, mistä kokeista on kyse? Voi helvetti taas noita terveydenhuollon ammattilaisia. Pitääkö tässä laittaa kaulaan sellainen kyltti, jossa lukee: ”käsiteltävä äärivaroen ja mieti, mitä sanot – en kestä kaikkea”?

Pääsin autoon asti suunnilleen kunnialla. Istuin auton sisässä terveyskeskuksen pihassa ja huusin. Huusin suoraa huutoa. Itku kasteli paidankin.

Sydän on kipeä. Sielu on kipeä. 

Huomenna soittavat naistentaudeilta. Kohdunulkoinen raskaus tästä nyt vielä puuttuisikin.

Paska, paska oma elämä! 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli