Kerroin aiemmassa postauksessani hieman menneisyydestäni: ensimmäisestä (Santeri), toisesta ja kolmannesta (Timi) vakavasta parisuhteestani.

Nämä kolme suhdetta ovat olleet minulle kaikkein merkityksellisimmät (joskin myös tuskallisimmat), mutta väliin on mahtunut myös lyhyempiä suhteita sekä sellaisia romansseja, joita voi olla hankala muistella lämmöllä. 

Ensimmäinen näistä, hullunkurisista sattumuksista osui eteeni ollessani alta parikymppinen. Olimme ensimmäisen poikaystäväni Santerin kanssa kituuttelemassa viimeistä vuotta (pettämisskandaalin jälkeen) huonovointisessa suhteessamme, kun työpaikallani aloitti uusi työharjoittelija; minua hieman vanhempi Sakke.

Sakke oli roteva runkoinen mies, jonka suklaan ruskeat silmät ja omituinen huumorintaju eivät jääneet minulta huomaamatta. Huomasimme toisemme jo hänen ensimmäisenä työpäivänään ja päädyimme siitä eteenpäin lounastamaan aina samaan pöytään. 

Sakke lumosi minut omituisilla jutuillaan ja lempeydellään, eikä tuntunut olevan ihmistä, johon Saken hurmaava luonne (tai ruskeat nappisilmät) ei olisi tehnyt vaikutusta. Tuntui, kuin Sakke olisi ollut taikapölyä: hän oli sellainen hellyttävä kaikkien kaveri, reipas ja sanavalmis vitsiniekka, jota joko rakasti tai vihasi (ja heistä jotka vihasivat, en aluksi kuullut pihaustakaan).

Sakke soitti akustista kitaraa pitkä vaalea tukkansa huolettomalle nutturalle kietaistuna. Hän oli boheemi ja musikaalinen, herkkä taiteilijasielu, joka kantoi valtavaa maailmantuskaa harteillaan. Asepalvelusta hän ei ollut suorittanut, eikä tehnyt päivääkään palkkatöitä, mutta jointteja hän kääri taitavasti ja soitteli kerrostalolähiön puistossa kitaraansa lapsille ja ohikulkijoista keräämälleen hentomieliselle yleisölle. Hän tuntui herättävän ihastusta kaikkialla, minne meni.

Meidän firmaamme Sakke päätyi opiskelupaikan pakollisella työssäoppimisjaksolla. Sakke oli taitava ihmistuntija ja hänellä oli mainio tilannetaju, ja ennen kuin huomasinkaan, meistä oli tullut ystäviä, jotka jakoivat työprojektien äärellä toisilleen myös murheensa ja huolensa.

Sakke tuki minua parhaansa mukaan, kun lopullinen ero Santerin kanssa oli käynnissä. Hän seisoi rinnallani ja toimi lohduttavana olkapäänä vakuutellen, että ansaitsen parempaa ja eropäätös on ehdottomasti oikea. Vain pari päivää myöhemmin ymmärsin, että Sakke oli päättänyt saada minut itselleen. 

Sakella ei ollut autoa eikä ajokorttia, joten heitin hänet usein työpäivän päätteeksi rautatieasemalle, josta Saken juna lähti etelän suuntaan. Jo alusta saakka Sakke puhutteli minussa sitä osaa, joka (vielä tuolloin) halusi niin kovasti tuntea olevansa hyödyllinen. Minua ei ollenkaan haitannut, että Sakke oli tarvitseva, sillä minä hain hyväksyntää sillä, että sain olla hyödyllinen. Yhtälö oli valmis, mutta ei vielä täydellinen.

Sakke ui nopeasti ja määrätietoisesti yhä tiiviimmäksi osaksi elämääni. Aurinkoinen hymy ja tuikkivat ruskeat silmät eivät ollenkaan antaneet osviittaa siitä, kuinka ahdistavaksi Saken seura ja käytös lopulta muuttuisivat – siitä sainkin osani vasta, kun olin ansassa.

Ei ollut epäselvää, että Sakke oli iskenyt silmänsä minuun. Se, miten paljon Sakke minua tarvitsi – ensiksi kyytiapuna, sitten keskusteluapuna ja siitä eteenpäin – oli imartelevaa, ja aloin uskoa Saken näkemyksiin siitä, että ehkä olinkin hänen elämästään se palapelin täydentävä, puuttuva palanen. Vaikka varsinainen rakkaus ei osaltani koskaan roihahtanutkaan, päätin nuorena ja kokemattomana tyttönä antaa hänelle mahdollisuuden: kai minunkin rakkauteni vielä syttyisi, kerta hän piti minusta niin paljon. Sinnikkään manipuloinnin seurauksena suostuin seurustelemaan hänen kanssaan, vaikka muistankin ajatelleeni jo tuolloin, että ainahan sen voi sitten lopettaa, jos se ei toimi.

Ei mennyt kauaakaan kun ymmärsin tehneeni virheen. Sakke eli kroonisessa rahapulassa, vetäytyi kierrättämään bongia kavereidensa kanssa kaupungin asunnon kylpyhuoneeseen, eikä hänellä juurikaan ollut kunnianhimoa suunnitella elämäänsä kahta tuntia pidemmälle. En pitänyt Saken elämäntyylistä, sillä se edusti täyttä vastakohtaa sille, mitä minä elämältäni hain ja mitä olin sinnikkäästi elämääni jo rakentanut. Olin saanut ensimmäisen työpaikkani jo 15-vuotiaana siinä, missä Sakke oli vältellyt töiden tekemistä jo 24 vuoden ajan.

Otin asian puheeksi hänen kanssaan kuuman ja budin hajuisen kesän jälkeen. Muistan tilanteen vielä elävästi, sillä kaikkiin suurin välikohtauksiin liittyivät aina talvi, pakkanen ja lumi, joka leijaili hitaasti mustalta taivaalta katulamppujen valossa. Kuljimme torin laitaa, kun Sakke taitteli marisätkää ja minä kerroin hänelle elämänarvoistani: toiveistani ja tavoitteistani taloudelliseen tasapainoon, kunnianhimosta työelämässä ja unelmista, jotka vain odottivat toteuttamistaan. Sakke ei pitänyt kuulemastaan. Hän ymmärsi heti, että heilutin laivaa jonka ruorissa hän oli ja se, jos mikä, sai hänet menettämään malttinsa. Hän ei enää suostunut kuuntelemaan anteeksipyyntöjäni tahdittomuudestani, vaan repi suutuspäissään Kelalta saamiaan seteleitä vain todistaakseen minulle, ettei rahalla ollut mitään merkitystä. Koitin hyssytellä näyttävän välikohtauksen järjestänyttä, talviyössä huutavaa miestä ja noukin silppuna lumeen lenteleviä viidenkymmenen euron ja kahdenkymmenen euron seteleitä, eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi, kun Sakke sai minut tuntemaan oloni typeräksi.

Sakke tuntui nimittäin olevan varsinainen draamakuningas. Elettiin vielä samaa talvea, kun olimme veljeni uudenvuoden bileissä pitämässä hauskaa. Olimme nauraneet, tanssineet ja juoneet koko illan yhdessä juhlaseurueen kanssa, kun katsoin Juhania väärällä tavalla ja Sakke romahti. Hän juoksi ulos pakkaseen ilman takkia tai t-paitaa ja antoi minun ymmärtää, että hän aikoisi tappaa itsensä. Minä juoksin perässä – ilman kenkiä, jotta pääsin matkaan mahdollisimman nopeasti ja kenties saisin hänet oman terveyteni varjolla kääntymään takaisin. Vaan Sakke oli jo kadonnut jonnekin kaukaisuuteen, eikä hän enää kuullut edes huutojani.

Olin huolissani Sakesta. Huusin pimeään hiljaisuuteen, mutta edes kaiku ei vastannut. Suuret ja laiskat lumihiutaleet leijailivat alas katulamppujen keltaisessa valossa, mutta Sakesta ei näkynyt jälkeäkään. Nakertava pakkanen tuntui ilkeältä kengättömissä jaloissa, mutta en voinut muuta, kuin kiihdyttää askeleitani. Pelkäsin, että mies ehtisi löytämään sillan, jolta hän hyppäisi tunnemyrskyn vallassa ennen, kuin minä ehtisin estämään. Odotin kauhulla, mitä silmäni joutuisivat seuraavaksi todistamaan, mutta lopulta edessäni talviyön pimeydessä ei häämöttänytkään itseltään hengen riistänyt mies, vaan paikallinen pubi, jonka portsaria riensin jututtamaan.

Pakkaslumi kirvelsi jalkojani, mutta portsari ei päästänyt minua sisälle pubiin, sillä minulla ei ollut henkkareita. Ne olivat jääneet lompakkoon paikkaan, jossa juhlaseurueemme uuttavuotta vietti, sillä en ollut Saken perään paukatessani kuvitellut päätyväni pubiin.

Yritin kurkkia portsarin olan yli nähdäkseni, lämmittelikö paidaton mies pubin lämmössä. Kyselin samaa myös tupakoitsijoilta, mutta he olivat liian humalassa keskittyäkseen olennaiseen: heidän huomionsa olivat vain jaloissani, joissa ei ollut kenkiä, vaikka pakkaslukemat olivat varmasti yli kahdenkymmenen. Huolen äänestäni ja sinnikkyydestäni nähnyt portsari heltyi lopulta päästämään minut sisälle pubiin, mutta vain hakeakseni sieltä sen, mikä minulle kuului.

Löysin Saken baaritiskiltä, jonka äärellä hän istui oluttuoppi kädessään. Hän ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta tai ylipäätään ottamaan minuun minkäänlaista kontaktia, ja niinpä portsari tuli selkäni taakse ja totesi, että minun on varmasti aika lähteä. En voinut muutakaan, ja niinpä lähdin portsarin saattelemana takaisin pakkaseen vielä ovella olkani yli vilkaisten. Sakke vaikutti oudolla tavalla tyytyväiseltä, joten oletin itsetuhoisten ajatusten menneen jo ohi ja palasin yksin bilepaikalle.

Tunsin oloni typeräksi. Olin juossut talviyössä ilman kenkiä, nolannut itseni pubin portsarin ja kaikkien paikallaolijoiden edessä ja lopulta vielä juhlapaikalla, jossa huolissaan ollut juhlaseurue sätti ja torui minua siitä, etten aikuisena ihmisenä voinut juosta pakkasyössä ilman kenkiä. Heidän silmissään minä olin sekopää, vaikka mielestäni oli nerokas ajatus kokeilla, pystyisinkö vaikuttamaan manipulaation mestariin ja tunteidensa vallassa poukkoilevaan mieheen leikittelemällä omalla terveydelläni. En pystynyt, ja kokeilu jäi viimeiseksi laatuaan.

En pitänyt siitä, miltä Sakke sai oloni tuntumaan. Samaan aikaan, kun hän palvoi maata jalkojeni alla, hän varmisti, että toimin täysin hänen tahtonsa alaisena ja aina, kun uskalsin uhmata sitä, hän romahti. Hän oli tunteellinen mies, joka ei pelännyt näyttää krokotiilin kyyneleitään tai suuttuessaan huutaa pää pelottavan punaisena vihaansa ulos.

Kun tammikuussa otin esille, että minusta meidän todella pitäisi erota, Sakke romahti jälleen. Hän esitteli rinnassaan olevaa koholla olevaa arpea ja kertoi, että oli lyönyt veitsen siitä läpi silloin, kun hänen ex-tyttöystävänsä oli halunnut erota. Sen kerrottuaan hän tempaisi kitusiinsa puolitoista viinipulloa (jostain syystä Saken rahat riittivät viiniin aina, ja sitä oli aina käden ulottuvilla) ja katosi jälleen ilman paitaa tai takkia ulos kylmän talviyön pakkaseen. 

Draaman kaari oli niin tuttu, etten aluksi vaivautunut edes reagoimaan. Tätähän minä olin halunnut: että mies kävelisi lopullisesti ulos elämästäni. Mutta lopulta, kun mies ei enää vastannut viesteihin, eikä hänen puhelimeensa saanut yhteyttä, lähdin etsimään häntä – tällä kertaa hyvin pukeutuneena, kengät jalassani.

Löysin hänet tuntia myöhemmin lumihangesta bussipysäkin takaa. Hän makasi siellä pelottavan värisenä, tyhjä viinipullo kädessään osin vasta satavaan lumeen peittyneenä. Lunta vain tuiskutti lisää, eikä ohikulkevalla autotiellä näkynyt ristin sielua – ei ketään, kuka auttaisi minua pelastamaan Saken.

Olin aikeissa soittaa hätäkeskukseen, mutta jollain ilveellä hän liikutteli eviään ja sopersi, ettei hätäkeskukseen saanut soittaa. Päädyin kuljettamaan vaivoin avustuksellani ylös päässeen miehen kotisohvalleni ja niinpä seurustelumme jatkui taas välikohtauksen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut – Sakke oli taas saanut tahtonsa läpi ja minä tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olin koskaan edes kuvitellut hylkääväni tuon heikon ja pirstaleisen miehen.

Aina kun sain Sakkeen hieman etäisyyttä, pystyin ajattelemaan selkeästi ja viihdyin omissa nahoissani. Puhuin kavereilleni suhteemme ongelmista ja erosta, mutta en tiennyt, miten käsitellä aihetta niin herkästi särkyvän Saken kanssa. Hänelle ajatus elämästä ilman minua tuntui olevan synonyymi maailman lopulle, vaikka todellisuudessa me kaksi olimme tunteneet vasta kuukausia. Tunsin olevani umpikujassa.

Kun kylmä ja synkkä talvi vaihtui sulaviin kinoksiin ja iloisena paistavaan aurinkoon, jolla oli mukanaan lupaus kesästä, oli minullakin suunnitelmani. Olin päättänyt päästä miehestä eroon keinolla millä hyvänsä, enkä enää kaihtanut likaista peliä: päätin pelata samoilla, arvaamattomilla säännöillä, kuin mies itse.

Aloin suunnitelmallisesti alleviivaamaan omaa kunnianhimoani ja innoittavia työtarjouksia, joita olin saanut. Keskityin yhä enemmän omaan työelämääni ja pikku hiljaa toin arkeen yhä enemmän paloja siitä, miten tärkeää toimeentulo minulle oli ja kuinka tuntui kerta kaikkisen hullunkuriselta seurustella sellaisen miehen kanssa, jolle työelämä oli täysin vieras käsite.

Suora ja epäsuora vihjailuni tuotti tulosta ja lopulta Sakke hankkiutui töihin suoramarkkinointifirmaan. Hän vihasi työpaikkaansa heti toisesta työpäivästään alkaen, mutta ei luovuttanut minun kannustaessani häntä jatkamaan. Kuin maailmankaikkeuden lahjana, eräs tuttuni alkoi etsimään Facebookissa kollegoja työpaikalleen ulkomaille: aiempaa työkokemusta ei tarvittu, vaan tärkeintä oli asenne – ja niinpä kannustin Saken ryhtymään toimeen.

Tuin häntä koko prosessin ajan. Autoin häntä kirjoittamaan työhakemuksen, oikoluin hänen CV:nsä ja seisoin hänen rinnallaan, kun hän lähetti työhakemuksensa sähköpostitse. Tsemppasin häntä, kun hän odotteli videohaastattelun alkua ja onnittelin häntä, kun hän viimein nappasi koko elämänsä toisen oikean työpaikan.

Sakke oli huolissaan siitä, että emme enää näkisi niin usein. Hänen täytyi muuttaa työnsä perässä ulkomaille, mutta minä vakuuttelin, että tosirakkaus kyllä kestäisi välimatkan ja ikävä ainoastaan vahvistaisi tunteitamme. Ja sittenhän me voisimme rakentaa yhteistä tulevaisuutta, kun meillä molemmilla oli viimein työpaikat.

Uusi jännittävä ajanjakso toi puhtia meihin molempiin. Sakke oli huolissaan työhöntulotarkastuksen huumetesteistä ja sopivan vuokra-asunnon löytämisestä, mutta minä valoin häneen uskoa. Alkoi tuntumaan siltä, kuin ensimmäistä kertaa elämässään Sakke ihan todella olisi viimein uskonut myös itseensä.

Sitten koitti The Day. Kärsin hirveästä morkkiksesta samalla, kun tunsin oloni kevenevän sitä mukaan, kun autoni lähestyi Helsinki-Vantaan portteja. Sakke oli järjestänyt pienen valkoisen valheen avulla minulle erikoisluvan, jolla pystyin saattamaan hänet lentokentällä miltei lentokoneeseen saakka. Tunsin kamalan piston sydämessäni, kun viimeisenä yhteisenä hetkenämme katsoin häntä silmiin ja vannoin ikuista rakkauttani. Mutta kun lentokone viimein nousi, en ollut uskoa sitä helpotuksen määrää ja kasvoilleni levisi ujosti esille pyrkivä, voitonriemuinen hymy. Vihdoin!

Sakke soitti Skype -puhelun muutaman päivän päästä saatuaan majapaikkansa netin toimimaan. Hänelle oli tarjottu vuokra-asuntoa jossa oli pitkä irtisanomisaika, mutta joka muuten oli vaikuttanut hyvältä. Kannustin Sakkea ottamaan asunnon vastaan ja kun viimein kuulin Saken saaneen asunnon, otin esille, että minusta meidän pitäisi erota. 

Sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani, kun sain sanat suustani ja jäin tuijottamaan Saken kasvoja Skypen ruudulta. Hän katsoi suoraan kameraan kuin ymmärtämätön, pieni lapsi, eikä hän  voinut muuta, kuin itkuisena toistella kysymystään ”miksi” ja sitten täysin tolaltaan ollen kadota ruudun näkyviltä. ”Mutta juurihan sä olit vannonut ikuista rakkautta.” 

Vaan Sakke ei ollut jättänyt minulle vaihtoehtoja. Lentomatkan luoma etäisyys oli ainoa turvallinen keino päästä hänestä kauemmaksi, ja ehkä vierittää vastuu jollekin muulle: hän ei voisi tehdä henkistä tai fyysistä kuolemaansa teatraalisesti suoraan ikkunani alla.

Vain muutamia päiviä viimeisen keskustelumme jälkeen sain Sakelta itsemurhakirjeen, jonka hän oli ”epähuomiossa” lähettänyt minulle, vaikka sen oli kuulemma tarkoitus päätyä hänen siskolleen. Sen jälkeen välillemme laskeutui syvä ja nautinnollinen viestihiljaisuus, enkä kuullut Sakesta sen koommin.