Ladataan...
Jenna K

Näetkö nuo kaksi kulmakarvojeni välissä olevaa ajatteluryppyä?

Niin, myös suurin osa ystävistäni väitti läpi viime kesän, ettei niitä näy, ainakaan kovin kaukaa.

Tuona kuvan lempeänä kesäiltana kohtasin kuitenkin miehen, joka oli kasvanut samoissa paikoissa kuin minä ja kiinnitti minussa ensimmäisenä huomiota juuri noihin ryppyihin.

Hän painoi kaksi sormeaan kulmikarvojeni väliin ja sitten kevyesti niskoilleni, täsmälleen niihin kohtiin,  joista sattui eniten, ja sanoi:
”Jenna, rentoudu. Se, mitä pelkäät, ei tule koskaan tapahtumaan.”

Itkin vähän. Juttelimme hetken.

En ole tavannut häntä sen jälkeen, mutta ajattelen säännöllisesti hänen vieraalla äänellä lausumiaan sanoja.

Ja varsinkin sitä, mitä pelkään kaikista eniten. Itken jälleen vähän, joskus tärisen. Sitten saattelen itseni samojen oivallusten läpi kuin kesällä. Toistan mielessäni, että sitä, mitä pelkään, ei tule koskaan tapahtumaan. Se tuntuu vähän rääkkäykseltä, mutta en osaa kulkea oikeaan suuntaan muutenkaan. Sillä kaikkea, mitä sanon ja teen, ohjaa toinen kahdesta.

Toivo tai pelko.

Jotta voisin tarttua ensimmäiseen, minun on tunnistettava jälkimmäinen. Kun levitän säännöllisin väliajoin pahimmat pelkoni eteeni sängylle, estän niitä tulemasta todeksi ja voin jatkaa toiveikkaana eteenpäin.

Tänään kuljen kohti kesälomaviikkoa, jonka säästin juuri  tällaista loskaista talvikautta varten. Lähden Kanarialle ja aion näyttää samalta kuin noissa Senaatintorin rappusilla otetuissa valokuvissa.

En ehkä aivan yhtä ruskealta, mutta vähintään yhtä vapaalta, oikealla tavalla antautuneelta.

Pelotonta tulevaa viikkoa teille ja meille toivoo: Jenna

Kiitos toivobiisistä Iisalle,  vahvalle ja ihanalle Lily-siskolle.

Ladataan...

Ladataan...
Jenna K

Uusi ystävä näki minusta viime yönä unta. Vaikka uni oli kuulemma painajainen, tieto tuntui minusta hyvältä.

Olen kyllä levännyt monena yönä hänen vierellään, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna. Tunnen itseni nöyräksi ja imarrelluksi sen tiedon edessä, että olen tehnyt kodin hänen alitajuntaansa. Siellä minä nyt asun ja olen olemassa, riippuumatta siitä, mitä tänään teemme tai näemmekö huomenna vai vasta ensi kuussa.

Kun ajattelen itseäni toisten unissa tai katson muiden minusta salaa ottamia valokuvia, tajuan olevani elossa. Ymmärrän, että täällä, siellä ja tuolla minä olen, monien silmissä ja muutamien sieluissa, olemassa, huolimatta siitä, mitä tunnen, ajattelen tai teen.

En osaa vielä sanoa, mistä siinä on tarkalleen kyse, mutta uskon, että se liittyy tämän talveni teemaan, eksistentiaaliseen kriisiin, jonka huomaan irrottavan otteensa silloin, kun joku sanoo tarvitsevansa  minua.

Läpi syksyn ja talven olen kertonut itselleni ja muille, että minä tarvitsen itseäni ja omaa aikaani enemmän kuin muut.

Tällä viikolla olen kuitenkin alkanut epäillä, että elämäni mielekkääksi tekevä merkityksellisyys ei ehkä sittenkään löydy niinä pimeinä öinä, kun istun yksin kynä kädessä tai iltapäivinä, joina käperryn omaan kainalooni tyhjässä elokuvateatterissa.

Rehellisyyden nimessä myönnän, ettei minulla ole hajuakaan, mihin olen menossa, mutta ensi vuonna yritän ainakin lähteä liikkeelle ja astua pois parvekkeelta itselaukaisimen edestä.

Antaa kameran ja itseni muiden käsiin.

Luottaa siihen, että näytän kauniilta ja rohkealta myös heidän silmiensä läpi katsottuna ja kuvattuna.

Tästä vuodesta kevyesti  kiittää ja pusuja ja poks-ääniä huomiselle toivottaa: luottosammareihin ja pilkkupaitaan pukeutunut  Jenna

Ladataan...

Ladataan...
Jenna K

Viikko sitten Stella istutti minut päättäväisesti alas ja piti pienen puheen vakaalla, rauhallisella äänellä. Sellaisella, jolla kuvittelen isosiskojen puhuvan.

En enää muista, pitikö hän minua kädestä kiinni, mutta siltä minusta tuntui.

Jos haluat, hän pitää sinulle hieman samanlaisen puheen. Kas tässä.

 

Tällä viikolla olen pukeutunut paksuun villaan, mutta ollut emotionaalisesti alasti. Katsonut itseäni peilistä ja myöntänyt, että vuosi on ollut vähän vaikea.

Olen irrottanut asioista ja ajatuksista, joiden kyljessä olen kasvanut. Haukkonut välillä henkeä samalla tavalla kuin ihminen, joka katsoo vierestä kotinsa palavan. Pyyhkinyt silmäkulmiani julkisilla paikoilla ja ollut salaa pimeässä pelottavan onnellinen. Haudannut yhdeksän vuoden suhteen ja istuttanut uuden.

Ja täällä sitä silti vaan seisotaan ja virnistellään, suomalaisen Month of Sundays -merkin mustikkaisessa mekossa.

Kun mietin myöhemmin vuotta 2011, haluan muistaa minut juuri näin, vähän voipuneena mutta hymyilemässä. Kädet suojelevassa rutistuksessa itseni ympärillä.

Kaikkia rakkaita mutta ennen kaikkea itseään tästä vuodesta kiittää: Jenna

Ladataan...

Pages