Pala minua

Avaan teille hieman mun tarinaani. Olen tehnyt elämätapamuutoksen, mikä muutti mun elämän täysin. Olen ollut siis pienestä asti ylipainoinen ja painolla onkin ollut iso vaikutus ja merkitys mun elämässäni. Olin hyvä syömään ja etenkin kaikki makea maistui, eikä sanavarastoni tunnista sanaa ”liian makea”. Kotona kyllä rajoitettiin sokerin syöntiä, mutta tavallista kotiruokaakin meni lapiolla mättäen. Erityisesti mieleeni on jäänyt hetkiä mummolasta. Onkohan mummo taas ostanut Nami-namia ja vaaleanpunaisia vaahtomansikoita? Saadaankohan me tänäkin viikonloppuna lauantaipussit? Löytyisiköhän pakastimesta Ville Vallattomia? Ja mummon letut! Tykkäsin myös itse kokkailla ja leipoa. Ruoka oli hyvää ja syöminen kivaa!

 

 

IMG_4491.JPG

 

 

IMG_4480.JPG

 

 IMG_4473.JPG

 

En pitänyt itseäni liikunnallisena etenkään siskoni rinnalla. Harrastin kyllä liikuntaa ja perheeni oli aktiivinen. Tykkäsin olla ulkona, pyöräillä, uida, pelata sulkapalloa ja olla tallilla. Mutta koska olinhan muita isompi ja kömpelömpi, tunsin usein olevani huonompi. Koululiikunnasta en välittänyt, sillä vihasin arviointia tulosten perusteella. Tunnollisena lapsena osallistuin silti kiltisi ja tein aina parhaani. En varsinaisesti ollut huonoinkaan, mutta kasvaessani liikunta yksipuolistui ja päivät menivätkin pitkälti koulussa ja hevosten parissa tallilla. En uskonut itseeni ja pidin itseäni epäliikunnallisena.

IMG_0555.jpg

 

 

 

IMG_0082.JPG    

 

 

166510_491555191111_5923022_n.jpg

 

IMG_9701.jpg

 

Painavimmillaan olinkin yläasteen jälkeen, vuosina 2012-2013. Lukion ensimmäisen luokan keväällä aloin ensimmäisen kerran laihduttamaan. Olin aikaisemminkin harrastanut säännöllisesti puolen vuoden karkkilakkoja, mutta en pidempiaikaista suunnitelmallista laihduttamista. Kai motivaationa mulla nyt oli kesä ja seuraavan vuoden wanhojen tanssit. En halunnut olla enää ”se yksi läski”, halusin parempaa ja enemmän. Ajattelin, että olisin onnellinen kunhan vain olisin laiha. Laihana kaikki olisi ruusuilla tanssimista ja sateenkaarilla laskettelua. Lopetin siis herkuttelut täysin ja pyrin syömään silloisen tietotasoni mukaan terveellisesti. Eli mahdollisimman vähän ja vatsaani täytin juomalla teetä.

 

Tästä nopeahkosta painonpudottamisesta ja rasvan vähäisestä käytöstä sainkin itselleni sappikivet ja jouduin leikkauspöydälle. Ehkä hieman pelästyin ja tilanne tasapainottui, mutta abivuotta edeltävänä kesänä ryhdyin taas laihduttamaan väärillä metodeilla. En taaskaan syönyt juuri mitään, mutta alkoholia kului. Homma lähtikin lapasesta ja lukion kolmantena vuotena sairastuin syömishäiriöön ja laihduin nopeahkosti reilu 30kg, kunnes kroppa pisti stoppia. 

 

Ruoka oli aina mielessä. Välttelin ihmisiä ja olin paljon yksin, sillä kavereiden kanssa joutui keksimään tekosytiä syömättömyyteen. Halusin kontorolloida kaikkea ja mun mielialat heittelivät jatkuvasti. Ärsytti, olin masentunut ja ahdistunut. En osannut keskittyä mihinkään, väsytti ja itketti. Maha reistaili, hiukset lähti ja oli kylmä. Alipainoinenhan en siis ole koskaan ollut, mutta kyllähän se syömättömyys vaikutti. Ja tästä mun kroppani kärsii edelleen. Tuun kirjoittamaan syömishäiriöjaksosta varmasti myöhemmin, mutta pakonomaisen laihduttamisen ja bulimian välillä tuli seilattua. Viimeisen kolmen vuoden ajalla jojoilinkin 10kg sisällä.

 

        IMG_2317.jpg

 

IMG_1129.jpg

 

1939720_10152170373671112_1018021185_n.jpg

 

 

Samoihin aikoihin aloin myös liikkumaan enemmän. Liikkumisen aloitin aluksi täysin ulkonäkösyistä. Kävin salilla, pyöräilin, lenkkeilin, uin ja ratsastin. Usein etenkin lenkkeily tuntui pakkopullalta, mutta en halunnut luovuttaa. Halusin olla kuin muut, laiha. En suostunut luovuttamaan ja kyllähän multa tahdonvoimaa löyty. Saliharrastuksen aloitettuani rupesin vihdoin älyämään, että mun on pakko syödä enemmän, että jaksan. Aloin ymmärtämään enemmän ravitsemuksesta, mutta en uskaltanut itse tuoda sitä käytäntöön. Söin siis edelleen alle perusaineenvaihdunnantani ja kroppa oli säästöliekillä. Paino nousi heti, kun söi vähänkään enemmän ja reagoi eri ruokiin helpommin.

 

Samalla suoriuduin ylioppilaskirjoituksista ja aloitin Espoossa valmennuskurssin kauppatieteiden opintoihin. Treenasin läheisellä salilla, mutta olin todella väsynyt. Ei jäänyt vain yhteen kertaan se, että salin pukuhuoneessa piti pyyhkiä kyyneleitä, kerätä itsensä ja vääntää pakollinen hymy ja iloisuus esille. Piti näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin. En halunnut myöntää itsellenikään ongelmaa, kunnes ensimmäisen kerran romahdin. Valmennuskurssi jäi kesken ja marssin terveyskeskukseen. Sain lähetteen mielenterveyspalveluun ja aloin myöntämään sekä ymmärtämään ongelmani. Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun ensimmäisen kerran hain apua, mutta osasin salata tämän muilta. Aika pitkälti mun elämä olikin noina vuosina esittämistä. Elin kahta eri elämää yhtä aikaa. Tämä paranemisprosessi taas ansaitseekin sitten oman postauksen.

 

 

1925319_10153069463401112_4077506984430154579_n.jpg

 

 

Oon siis tehnyt paljon virheitä, mutta tyhmä kait olisin, jos mitään en olisi oppinut. Tää muutos on vaatinut kärsivällisyyttä, epäonnistumisia ja periksiantamattomuutta, mutta myös itseensä tutustumista, heikkouksien myöntämistä, vahvuuksien löytämistä ja itsensä ylittämistä. Nyt vihdoin alan ymmärtämään, mistä hyvinvoinnissa on kyse. Painotankin nykyään siis paljon henkistä hyvinvointia. Ajatukset ei muutu, vaikka pinta muuttuu, kaikkihan on mielen sisällä. Itsenä kuuntelu ja hyväksyminen onkin avain tasapainoisempaan, onnellisempaan elämään.

 

11295574_10153360580421112_1700811882452807373_n.jpg

 

DSC_0578.JPG

 

Positiivisena myös koen sen, että vähitellen opin nauttimaan liikunnasta. Liikunnasta on tullut mulle tapa purkaa ahdistusta tai stressiä. Se parantaa itsetuntoa ja terveyttä, antaa pystyvyyden tunnetta, rohkeutta, voimaa sekä elämänhallinnan tunnetta. Oon huomannut myös omalla kohdallani, että liiallinen tekemättömyys ja vähäinen ärsykkeiden saanti johtavat riittämättömyyden tunteeseen, mikä aiheuttaa stressiä. Tunnen heti, jos en pääse tarpeeksi liikkumaan. Muutun väsyneemmäksi, ahdistuneemmaksi ja ärsyynnyn helpommin. Liikunta onkin hyvää mielialalääkettä! Se tuo hyvää oloa päiviini.

 

 

Ja tästä kaikesta mulle onkin tullut uusi haave. Kouluttautuminen liikunta- ja hyvinvointialalle. Ainoa este tässä on minä itse. Riittääkö mun luotto itseeni? Voiko entisestä kömpelöstä, ylipainoisesta nuoresta tulla liikunta-alan ammattilainen? Tää vaatii multa siis vaan rohkeutta ja uskallusta. Uskallusta hypätä kohti uutta ja epävarmaa. Kaikki lähtee itseensä uskomisesta ja mähän päätän, että uskon. Jos ei koita, ei voi voittaa!

 

DSC_0548.JPG

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *