Pietarissa opittua

journey

Takanani on nyt neljä viikkoa Pietari-elämää ja edessä toiset neljä viikkoa. Koko alkuvuoden kuvittelin elämääni Pietarissa ja tänne saapuessa minulla oli vahva käsitys, millaista elo olisi. No, se on ollut kyllä oikeastaan täysin erilaista, mutta hyvä niin. Tarvitsinkin jonkilaista ravistelua universumilta. Ja sitä ravistelua on nyt ollut. Kiitos, kiitos, ottakaamme seuraavat viikot vähän iisimmin, plz.

Ja siinä missä olen joka toinen päivä käynyt kehityskeskusteluja itseni kanssa, olen myös oppinut paljon. Merci beaucoup siis.

Tärkeintä on itsensä kuuntelu. (Ainakin jos muuttaa yksin uuteen maahan, silloin katseet omaan itseen, oikeasti). (Ainahan mä olen tämän tiennyt, mutta se vain kummallisesti aina välillä unohtuu). Tilanteista tulee usein hämmentäviä, kun pään sisäinen ääni pyytää tai viestittää jotakin, joka ei tunnu heti omalta tai mahdu ennalta määriteltyyn itsekuvaan. 

Siispä, on täysin okei viettää lauantaipäivä itsekseen kotosalla, vaikka ajatuksena olikin juosta siellä ja täällä ja nähdä xyz näyttely ja tori ja kirkko ja moskeija ja puisto. 

On myös täysin okei käydä viisi kertaa viikossa oopperassa, mikäli siltä tuntuu. Yhtä lailla, oopperassa ajatukset saattavat pyöriä omassa elämässä eikä kapellimestarin työssä, mutta tämäkin on täysin ok. 

On jaksoja, joilloin rahat kuluvat niihin edellämainittuihin oopperalippuihin ja pyykkipalveluihin. Sellaistakin on. 

Sielulle parasta on kuitenkin mennä ulos joka ikinen päivä, silloinkin kun sataa kaatamalla.

Ja joskus tekee mieli antaa ne huolella ja rakkaudella varatut oopperaliput jollekin toiselle ja viettää ilta lukien Tolstoita puistossa.

Puistoista ihanin on muuten Kesäpuisto. Se on maagisen kaunis. Aivan kuin koko Pietari juuri ennen auringonlaskua, huumaavassa ilta-auringossa.

Nevskilta on kuitenkin hyvä pysyä poissa, sillä siellä vaeltelu aiheuttaa itselleni kävelijän road ragen.

Kaupunki on pullollaan hyviä kahviloita. Erinomaisia ovat esimerkiksi DreamersCharacter CoffeeBonch ja Surf Coffee. Työaamuinani haen kahvin pienestä putiikista aivan Palatsiaukion portin kupeesta ja vapaapäivinäni Coffelosophysta

Ei ole georgialaisen ruoan parempaa lohturuokaa. Khachapuri i Vino on suosikkini. Heillä on useita paikkoja ympäri kaupunkia. Lohturuoasta puheen ollen, Pizza 22 cm on myös oivallinen. Ja pizza on niin hyvää.

En ole koskaan asunut maantieteellisesti yhtä lähellä lapsuudenkotiani, mutta tuntuu kuin olisin valovuosien päässä. (Tunteella ei tosin ole mitään tekemistä venäläisten tai kulttuurin kanssa, he ovat hurmaavia, vaan kyseessä on sisäinen juttu). 

Expat-ihminen tarvitsee ihmisiä yhtä lailla kuin syntymäkaupungissaan asuva. Usein alussa nämä ihmiset ovat lähisupermarketin myyjä, barista ja naapuri. Ja sitten kun he tunnistavat sinut ja toteavat jotakin, kuten "niin iso cappuccino sulle, eikö vain?" tai "ei muovipussia, eihän?", hymyilyttää ja tulee lohdullinen olo. Jes, joku tuntee minut, joku välittää minusta kaikkien näiden incognito-kasvojen keskellä ja joku, joka hengittää tätä samaa ilmaa muistaa, että olen olemassa.

Kommentit

Anniina Tarasova

Huh kylläpä tulvahti muistot mieleen! Olen itse jo vuosia sitten kotiutunut takaisin Suomeen, mutta jotkut asiat on jääneet (esimerkiksi juurikin georgialainen ruoka). Asuin viimeksi Pietarissa kun kirjoitin sinne sijoittuvaa esikoisromaaniani ja vaikka sitä kyllä tutustuikin ihmisiin, oli yksinolokin hurmaavaa. Oletko muuten käynyt kattokävelyillä? Niitä järjestettiin ainakin silloin muutama vuosi sitten, mutta itse en sellaiselle uskaltautunut (ikkunastani näkyi kattojen ylle, joten olihan sekin jotain).

Ensimmäistä kertaa pidempään Pietarissa oleskellessani minulle tuottivat hankaluuksia metrot (näin jälkikäteen olisin voinut opetalla niiden käytön nopeamminkin...). Vähän eri ne on kuin Helsingissä.

https://www.anniinatarasova.fi/blogi/pietarin-metrossa

Kommentoi