Ladataan...
journey

Kenties minun olisi jatkettava siitä paljon puhutusta taiasta. Kaiken sateen ja koleuden (ei sentään hengellisen tai kulttuurillisen, ovathan venäläiset mitä lämpimimpiä ja vieraanvaraisia) aurinkoinen sunnuntaipäivä oli kuin lahja joltakin suuremmalta. Ahh apua, miten täällä voi olla näin kaunista, toistelin itsekseni. Kävelin ristiin rastiin naapurustoani (itse asiassa, minulla ei ole aavistustakaan, missä "naapurustojen" rajat kulkevat Pietarissa, mutta selvennykseksi kerrottakaan, että kävelin ristiin rastiin, tai siis molempiin suuntiin Gribojedovin kanavaa, jonka varrella asun). 

Olinhan tietysti aina tiennyt, että Pietarissa on uskomattoman kaunista. Arjen harmaudessa ja kiireessä se taianomaisen kauneuden tunne oli vain painautunut jonnekin vähän syvemmälle. 

Pietari on ehdottomasti dynaaminen kaupunki, joskin kulttuurin kerrostumat ovat vahvasti läsnä myös. Kanavat ja joet tuovat kaupunkiin aivan uuden liikkuvuuden tason ja tuntuu niin helpolta vain yksinkertaisesti tutkiskella liikkuvaa vettä ja todeta, että niin, eteen päin, sehän tässä on se tarkoitus ja juttu. 

Ladataan...
journey

On muutama taideteos, joilla on ollut henkilökohtaisella tasolla suuri merkitys elämässäni. Yksi niistä on Metropolitan Museumin kokoelmiin kuuluva Marc Chagallin The Lovers. New Yorkissa asuessani Met oli yksi suosikkimuseoistani ja kävin siellä todella usein, yleensä ihailemassa tätä Chagallin teosta (tai sitten yhtä Repiniä, mutta se on oikeastaan tämän tarinan jatko-osa). 

Oli syyskuu 2016 ja olin palannut takaisin New Yorkiin vietettyäni kesän Euroopassa. Olin juuri aloittanut työssä, joka oli melko kaukana yliopistossa lukemistani aineista ja suoraan sanottuna miltei joka päivä töissä oli vähän sellainen fiilis, että mitä minä täällä oikein teen jakkupuvussani ja korkkareissa. Usein tuntui myös siltä kuin koko sieluni olisi huutanut päästä työskentelemään taidehistorian ja museotyön parissa, siis sinne, jonne opintoni olivat minua valmistelleet. Maanantaista tiistaihin olin jakkupukunainen diplomaattien ympäröimänä ja viikonloput vietin museoissa tennareissa ja värikkäissä minihameissa. Usein lauantaiaamuisin hipsin Upper West Sidelta Keskuspuiston läpi Metiin reflektoimaan elämääni Chagallin eteen. 

Mielessä pyörivät usein Chagallin voimakkaat sanat: Only love interests me, and I am only in contact with things that revolve around love. Chagall kyllä resonoi vahvasti mielessäni, mutta konkreettiseksi hänen lauseensa ei ollut vielä elämässäni muuttunut. Olivathan toki työpäiväni jännittäviä ja mielenkiintoista, mutten oikeastaan kauheasti välittänyt siitä, mitä tein. 

Työ on tietysti vain pieni osa siitä, mistä Chagall puhuu. New York oli noina kuukausina yhtä kuin rakkaus. Kyse ei ollut pelkästään minun elämästäni, vaan meidän. Meidän naapurustomme, lempipaikkamme, aamurutiinimme, salainen kiinalainen take out -paikka...joten tietysti aina, kun olin Chagallin luona Metissä ihastelin myös, kuinka kauniisti Chagall pitää sylissään kihlattuaan Bella Rosenfeldia. Sitten suljin silmäni ja toivoin olevani oman rakastettuni harteilla. 

Mitä en tietysti vielä silloin ymmärtänyt, ettei tämä suuri, valloittava rakkauskaan ollut se, mistä Chagall puhui. 

--

Art and love.

Ladataan...
journey

Näinä päivinä näen painajaisia lumimyrskystä ja odotan kesää (ja tietty kevättä) kuin kuuta nousevaa. Tai siis, korjattokoon, että Pohjois-Euroopan kesää. Joka tapauksessa jonkinlainen kesä on tulossa kesäkuun puoli välissä, kun palaan takaisin Dohaan. Mutta jos sitä ennen saisi kokea ihania pitkiä kesäiltoja ja ruohon tuoksua, kiitos. Ja pienen palasen Pietarin valkoisista öistä.

En myöskään millään malta odottaa Post Malonen uuden levyn julkaisua. Enää muutama päivä jäljellä, jee. Doha-aika on tällä hetkellä yhtä kuin Post Malone. Hänen biisinsä on soineet niin ruuhkassa, moottoritiellä, rannalla, sängyssä, kirjastossa, kylvyssä...ihan kaikkialla.  

Suurella innolla odotan EM-ravintolaa, jonne sain pöytävarauksen lauantaille. Tiedossa on varmasti uskomaton illallinen. Sitä ennen mieli tekee kuitenkin ihan hirveästi thaisafkaa. Jospa ennättäisin töitten jälkeen esimerkiksi Koh Chang -raflaan, sillä tuntuu, ettei tämä himo ole lähdössä millään pois. 

Viime aikoina lautasella on ollut paljon greippejä. Kai minäkin palaan perusasioiden äärelle näin sopeutumispuuhissani. Täytyy todeta, että aamuisin ja iltaisin nauttimani greipit Miss Fisher's Murder Mysteries -sarjan parissa marokkolaiseen silkkipeittooni kietoutuneena ovat olleet parasta pitkään aikaan. Tuntuu ihan kodilta. Pietari (ja varmaan myös se, että käytännössä vietin koko viikon joko töissä tai oopperassa) vaativat veronsa, mutta eiköhän tämä tästä. Aion myös kokeilla kohta 88-vuotiaan isoisäni strategiaa, että ihan oikeasti vain päivä kerrallaan. Iltaisin kirjaan seuraavan päivän menot - kokoukset ym. tapaamiset, hoidettavat asiat ja tehtävät kalenteriin ja that's it. En tosin tiedä, mitä esimieheni tai graduohjaajani tuumivat tästä uudesta suunnitelmallisuudestani. 

--

Eagerly waiting for some Post Malone tunes & thai food. 

Pics: Harper's Bazaar Singapore 04/18 Georges Antoni

Ladataan...
journey

En voi julistaa kevättä vielä alkaneeksi (kenties toukokuun lopussa viimeistään) ja kevään sijasta vietänkin nyt intensiivisiä kulttuuripäiviä. Mariinskin Pajatso oli hurmaava ja vaikuttava, Canion tuska tuntui syvällä sielussa asti. Figaron häät oli miellyttävä, tuotanto ei ehkä täysin mieleeni, mutta viihdyin kyllä. Mikhailovski-teatterin Taikahuilu, joka on tuotettu yhteistyössä Opéra de Lausannen kanssa (ja jota kriitikot ovat kovasti ylistäneet) oli sen sijaan suuri pettymys. Mielestäni ooppera ei onnistunut tasapainottamaan koomisia ja syvempiä elementtejä. Itse asiassa, olin niin raivoissani, että koko taksimatka meni sisareni kanssa viestitellessä ja analysoidessa tuotannon epäkohtia. Mutta tietysti, parasta on se, että taide herättää tunteita ja saa aikaan keskustelua. Kävin myös yhdessä filharmonikkojen konsertissa, tosin kyseessä oli vocal evening ja siellä kuultiin mm. Verdiä, Puccinia ja Banevichia. Tänään vuorossa on suuresti odottamani Verdin Macbeth ja huomenna Tsaari Saltanin tarina

Ooppera on ollut oikein hyvää vastapainoa Pietarin kolealle (ja haluaisin myös sanoa, että kamalalle) säälle. Kylmyys tulee sisälle asti ja 1800-luvun rakennuksessa sijaitseva asuntoni on todella kylmä myös. Mutta, every cloud has a silver lining ja niin päin pois, ihoni ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä hyvältä ja kenties se on juuri tämän raikkauden ansiota. 

Valitettavasti minusta silti hieman tuntuu siltä, että Pietarin taika on vielä vähän piilossa. Aamuisin kyllä tietysti nautin matkastani töihin pastellinsävyisten talojen vieressä samoin kuin Nevan ja Moikan ihailusta, enkä millään haluaisi muuttua ihmiseksi, joka vain valittaa säästä. (Ja tietysti, kollegoillani ei ole ikinä kylmä?! Kenties he ovat todella kuumaverisiä - voi kunpa itsekin olisin. Tai, oikeastaan, tämä koleus on vain omaa syytäni, mitäs en ottanut Joutsenen untuvatakkiani mukaan.) 

--

Seeing pastels, dreaming of warm weather. 

Ladataan...
journey

Firenzessä ollessani minä ja ystäväni heräsimme yhtä aamuna samaan ajatukseen: tänään fiilistellään Under the Toscan Sun -leffaa. Valitettavasti kyseinen fiilistely ei pitänyt sisällään taloshoppausta (mitä me nyt katseltiin vähän yhden kiinteistövälittäjän mainoksia ikkunasta), vaan pikkuisen retken Firenzen lähistöllä (tai oikeastaan sylissä) sijaitsevaan Fiesole-kylään.

Fiesoleen on superkätevä mennä, sillä sinne pääsee bussilla Firenzestä. Hurahtaa sujahdimme sinne paikallisbussilla parikymmentä minuuttia ja kävelimme alas pikkuteitä pitkin ihaillen upeita villoja. Ja tietysti itse kylän keskustassa joimme caffèt.

Näky Firenzeen Fiesolesta oli uskomaton, tuntui aivan siltä kun koko maailma olisi tässä.

Ihastelun lomassa kuvittelimme, minkälaista elämä olisi Fiesolen kylässä pikkukukkulan huipulla. No, varmaan aika ihanaa. Pesisin pyykkiä, kävelisin ahkerasti ympäri kylää tervehtimässä naapureitani, lukisin illat puutarhassa tai olohuoneessa, kirjoittaisin kirjoja, maalaisin sunnuntaipäivät, pitäisi filosofia-aiheista kerhoa, leipoisin (vaikka enhän minä oikeasti edes leivo) ja kirjoittaisin pitkiä ja tarkkaavaisia kirjeitä ystävilleni ympäri maailmaa. 

Kenties totuus olisi kuitenkin toisenlainen ja päätyisin vain joka päivä ihailemaan kylästä avautuvaa kerrassaan suurenmoista maisemaa. En voi kylliksi ylistää maisemien kauneutta - ja minä olen vielä ulappaihminen, en koskaan voisi kuvitella valitsevani vuoret meren sijasta, mutta Fiesole-kävelylenkillä ajattelin, että no kenties tämän kelpuuttaisin. 

--

Let's all move to Tuscany. 

Pages