Ladataan...
journey

Elämässä on vain muutama asia, josta olen aivan varma (niin varma, etten voi edes kuvitella ajattelevani toisin). Yksi niistä on se, että rakkaus on. Rakkaus on meissä. Aina. 

Rakkautta ei tuo kukaan, kumppani, äiti, sisar tai ystävä, sillä se on jo meissä. Rakkaus on luonnollinen, aidoin tilamme. Rakkautta myös on kaikkialla. Aamukahvissa, Monet'n lumpeissa, auringonlaskuissa, pakkaspäivissä. 

Yhdessä vaiheessa minäkin ajattelin, että rakkaus on intohimoisia suudelmia, toisen läsnäoloa, kaikenlaisia kuvioita ja lupauksia. Että sitä on joillakin, muttei kaikilla. Että rakkauden voisi jotenkin kadottaa tai hukata, mikäli ei ole huolellinen. 

Mutta ei. Rakkaus on meissä. Jo valmiiksi. Joskus erehdymme uskomaan, että rakkaus olisi jotenkin vaikeaa tai monimutkaista. Sotkuista. Että sitä pitäisi etsiä vaivalla. Että se on jotakin, jonka voi löytää. 

Mutta ei. Rakkaus tuntuu helpolta, mutkattomalta ja kevyeltä. Rakkaus on meissä. 

Älä kysy itseltäsi, millaista rakkautta sinun tulisi etsiä, hengellistä vai ruumiillista, jumalaista vai maallista, itämaista vai länsimaista. Erottelut johtavat ainoastaan uusiin erotteluihin. Rakkaudella ei ole nimiä eikä määritelmiä. Se on mitä on, puhdasta ja yksinkertaista. Rakkaus on elämän vettä. Ja rakastaja on tulisielu. Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä*. 

En itse aina muista rakkauden syvintä olemusta. Viime kuukausina minua on kuitenkin muistutettu siitä mitä merkillisimmillä tavoilla. Ensiksi oli yksi kohtaaminen uuden vuoden aattona. Sitten oli yksi lause, jonka joogaopettajani sanoi. Seuraavaksi luin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan

Niin, niinhän se on. Ja muistin taas. Ja ennen kaikkea tunsin. 

Rakkaudellinen, lempeä suhtautuminen toisiin, itseen, elämään, universumiin, siitä tässä kaikessa on kyse. Ja siitä kaikki alkaa. 

*Elif ShafakRakkaudenaikakirja

Ladataan...
journey

Yksi rakkaimmista muusistani on Bohemian Ghost Fairy, jossa yhdistyvät Morticia AddamsOlsenin kaksoset ja Carine Roitfeld. Bohemian Ghost Fairy on eräänlainen ihanteeni, mun dream woman, johon liittyy sekä tyyli- ja elämäntapajuttuja. 

Bohemian Ghost Fairylla on joko iso tukka tai hiukset nutturalla takana. Hän on pukeutunut mustaan (obviously) ja asuissa on aina vahva siluetti. Kynnet ovat lyhyet ja lakatut, sormissa paljon sormuksia ja ranteissa koruja. Bohemian Ghost Fairyn vaatehuone on täynnä iltapukuja ja korkeita korkoja, joihin hän usein pukeutuu omaksi ilokseen. Arkena hän valitsee kuitenkin usein matalat kenkät ja minihameen maksimoidakseen vauhtinsa. 

Bohemian Ghost Fairy lukee ja keskustelee paljon. Hän on viehättynyt eurooppalaisesta salonkikulttuurista ja järjestää usein kotonaan vastaanottoja, joissa keskustellaan kirjallisista, taiteellista tai yhteiskunnallisista kysymyksistä. Bohemian Ghost Fairy on se kummallinen, mysteerinen täti, jolla on vahvat mielipiteet ja lempeä sydän. Hänen seinillään on nykytaideteoksia ja varhaisrenessanssin töitä, kaiuttimista kuuluu vuorotellen 2Pac ja Balakirev.

Tim Walker for Vogue UK

Ladataan...
journey

Katsotteko ikinä ystäviänne ja mietitte, ai vitsi, niin sitä meistäkin vain tuli ystäviä? Että noin sitä hänkin vain käveli elämääni, enkä enää osaa kuvitella elämää ilman häntä? Ystävänpäivän kunniaksi muistelen muutamaa ystävyyssuhdettani.

--

Minä ja Leonardo tapasimme yliopiston purjehduskerhon juhlissa syyskuussa 2012. Olin liikkeellä toisen yliopistossa tapaamani uuden ystäväni kanssa. Meillä kolmella klikkasi välittömästi. Kutsuimme itseämme kolmeksi muskettisoturiksi. Kokoonnuimme aina torstai-iltaisin Leonardon asunnolle illalliselle. Ensimmäisellä illallisellamme Leonardo valmitsi mansikkarisottoa. Myöhemmin kuulimme hänen vanhemmiltaan, että se oli yksi ensimmäisistä Leonardon koskaan valmistamista risotoista. 

Lotten kirjaimellisesti bongasin yliopiston käytävällä. Hänen Vogue-kangaskassinsa, minihameensa ja Chelsea-bootsinsa kiinnittivät huomioni. Kuukauden kuluttua päädyimme samaan tutorial-ryhmään ja pari viikkoa tapaamisemme jälkeen pyysin häntä luokseni syömään. Ja niin meistä tuli ystäviä. Meillä on mieletön määrä yhteisiä kiinnostuksen kohteita (esimerkiksi Carine Roitfeld, Pariisi, Derrida) ja olemme samalla alalla. 

En aivan tarkalleen muista, kuinka Willem ja minä tutustuimme, mutta meistä tuli todella läheisiä viimeisenä lukukautenamme vuonna 2015 kun yhteiset ystävämme rakastuivat. Meistä tuli hetkessä nelikko, joka järjesti pitkiä illanistujaisia ja brunsseja. Willem on yksi hauskimmista ystävistäni, nauran hänen kanssaan aina kippurassa ja olen niin onnellinen, että meidän tuttavuutemme syveni ystävyydeksi. 

Anastasia ja minä aloitimme samassa työpaikassa samana päivänä. Ei mennyt kauaakaan kun vietimme kaikki lounastunnit yhdessä puhuen energioista ja universumista, parin kuukauden kuluttua muutimme samaan asuntoon. Tosin sillä, että jahtasimme George Clooneyta pitkin YK:n käytäviä saattaa olla osuutensa asiaan.

Tutustuin Sofiaan Ranskan Reimsissa Euroopan nuorten parlamentin tapahtumassa vuonna 2010. Meillä klikkasi heti ja olemme pitäneet vähintään viikoittain yhteyttä kohta yhdeksän vuoden ajan. Hetken aikaa asuimme samassa maassa, jolloin tapasimme usein. Nykyään lähettelemme ääniviestejä, vaihdamme leffasuosituksia ja yritämme ymmärtää, että mistä tässä elämässä on oikein kyse?

Kaunista ystävänpäivää!

Pics: Hao Zeng for L'Officiel Malaysia

Ladataan...
journey

Mistä me oikeastaan puhumme puhuessamme epäonnistumisista? Ovat epäonnistumiset mokia, fiaskoja tai floppeja, teimmekö jotakin väärin tai huonosti? Ovatko ne pettymyksiä, kun asiat eivät menneet haluamallamme tavalla? 

Tuskinpa kukaan nauttii epäonnistumisen tunteesta, mutta ne ovat väistämättömiä; oleellinen osa ihmisyyttämme. Omista epäonnistumistani ensimmäiseksi tulee mieleen yksi aivan hirveä työmoka, joka johtui huolimattomuudestani ja joka asetti erään toisen valitettavan epäsuotavaan valoon, unelmieni työpaikan menetys ja kipeä ero entisestä poikaystävästäni. Ja se yksi kerta ala-asteella kun sekoitin sacher- ja toscakakut. 

Olisi houkuttelevaa ajatella, ettemme epäonnistu koskaan, koska kaikella on tarkoituksensa. 18-vuotiaana minua ei valittu unelmieni brittiyliopistoon opiskelemaan ainetta, jonka myöhemmin keskeytin eräässä toisessa yliopistossa. Olin surun ja epätoivon murtama saadessani tiedon hylkäävästä päätöksestä. No, viime marrakuussa valmistuin siitä samaisesta yliopistosta, johon 18-vuotiaana niin kovasti halusin, mutta maisteriohjelmasta ja eri tiedekunnasta. Oliko tämä alkuperäisen epäonnistumiseni syy? Mene ja tiedä. On tietysti lohdullista ajatella, että näin retrospektiivissä asioiden kuuluikin mennä juuri noin. 

Voi siis olla, että on olemassa joku suurempi tarkoitus, master plan, vaikken itse oikein usko tähän. Mielestäni on tärkeää hyväksyä erilaiset epäonnistumiset ilman, että miettii sen suurempia tarkoituksia tai ajattelee, että johdatusta oli mukana. Epäonnistumiset ovat oivallisia kasvun- ja kehityksenpaikkoja. Toisekseen, ne muistuttavat meitä epätäydellisyydestämme. Väsymme, olemme huolimattomia, teemme virheitä. 

Nykyään kun itse epäonnistun olen tietysti aluksi hieman häpeissäni ja harmistunut. Mutta sitten kysyn itseltäni, mitä seuraavaksi? Yritänkö uudelleen vai pitäisikö poistua hiljaa takavasemmalle? Yleensä aina vastaus on ensimmäinen. Ja eikun uudestaan siis. 

Ladataan...
journey

Turkkilainen Fahrelnissa Zeid oli poikkeuksellinen taiteilija, joka eli poikkeuksellisen elämän. Zeid tunnetaan parhaiten suurista töistään, joissa näkyy islamilaisen ja byzanttilaisen taiteen vuoropuhelu abstraktion kanssa. Zeid syntyi Turkissa vuonna 1901 ja oli yksi ensimmäisistä naisista, jotka opiskelivat taidekoulussa Istanbulissa. Taiteilija eli elämänsä Idän ja Lännen välissä; Bagdadissa, Pariisissa, Lontoossa, Istanbulissa. 

Zeid avioitui Hashemites-sukuun kuuluvan prinssi Zeid Al-Husseinin kanssa vuonna 1934. Pari asui hetken Berliinissä ennen muuttoa Bagdadiin. Vuonna 1945 he muuttivat Lontooseen. Vuodesta 1950 Zeidilla oli studio myös Pariisissa, joten hän matkusti kaupunkien välillä usein. Vuosisadan puolivälissä Zeid keskittyi lähinnä abstraktioon ja kehitti kaleidoskooppimaisen, miltei kolmiulotteisen kielensä, joka sai usein arkkitehtuurimaisia piirteitä. 

Uransa loppupuolella Zeid keskittyi figuratiiviseen maalaukseen, erityisesti muoto- ja omakuviin, jotka kuvastavat hänen kosmopoliittista elämäänsä. 

Zeidin abstraktityöt ovat huumaavia, niin eläviä ja dynaamisia. Hän on suurenmoinen taiteilija, joka valitettavasti unohdettiin useaksi vuosikymmeneksi. Tate Modernin vuonna 2017 järjestämä laaja retrospektiivi teki hänestä uudelleen relevantin. 

Someone from the Past, 1980

Untitled, c.1950s

Resolved Problems, 1948

Pages