Ladataan...
journey

Jos tämä blogi tiivistettäisiin yhteen konseptiin, niin se olisi minun versioni hyvästä elämästä. Tai ehkä paremminkin hyvää elämää etsimässä, sillä jokin tuossa ihastuttavan monimuotoisessa ja paikoin vaikeasti määriteltävässä käsitteessä kiehtoo. 

Hyvä elämä ja onnellisuus saatetaan usein samaistaa, mutta onko hyvä elämä ensisijaisesti onnellista elämää? No, Aristoteles, esimerkiksi, uskoi näin. Hän myös ajatteli, että ihmisen lopullinen päämäärä on onnellisuus, eudaimonia. On tosin hyvä huomioida, että Aristoteles keskittyy onnellisuuteen, jota ihmiseltä ei voi viedä pois ilman hänen suostumustaan. Onnellisuus ei siis synny esimerkiksi yksin vauraudesta tai vallasta, sillä nämä ihminen voi elämänsä aikana helposti kadottaa. Toisekseen, Aristoteleksen onnellisuuden konsepti liittyy vahvasti hyveellisyyteen, joka on Aristoteleksen mukaan onnellisuuden edellytys. Onnellisuus, josta Aristoteles puhuu on siis kovin erilaista hedonistiseen onnellisuuteen verrattuna. 

Vuoden 2018 teemana on ollut hyvä elämä - mitä se voisi olla ja mitä se ei ehdottomasti omalla kohdallani ole. (En yllättyisi, jos muutan vuoden kuluttua käsite pitäisi sisällään jotakin aivan muuta, sillä jos johonkin tässä elämässä uskon niin vaihtuvuuteen - ideoiden, ajatusten, paikkojen ja ilman). Uskon myös, että eri onnellisuuksilla on paikkansa hyvän elämän käsitteessä, mutta oma tutkiskeluni ei ole keskittynyt niinkään niihin, vaan pikemmin asioihin, joita teen ja koen eläessäni ns. hyvää elämääni

Tällä hetkellä uskon, että olen hyvän elämän äärellä, kun on kirjoja ja rakkautta. Ne eivät tietenkään ole ainoat hyvään elämään liittyvät asiat. 

Aloitetaan kirjoista. Kun tarkastelen elämääni lapsuudesta nykyhetkeen, ovat kirjat aina olleet merkityksellisiä. Varhaislapsuuteni lempikirjat olivat atlaksia. Tarkastelin lippuja, pääkaupunkeja ja valtioiden rajoja, sitten tulivat dekkarit, sitten maailmankirjallisuuden klassikot, nyttemmin luen oikeastaan mitä tahansa itseäni kiinnostavaa. Mutta, kuten jo sanottu, jatkuvuus ei ole mielestäni hyvän elämän elinehto. Kirjat vain sattuvat olemaan tänäkin päivä merkittävässä roolissa elämässäni. Ise asiassa lukiessani tunnen ehdottomasti eläväni ja se tuottaa minulle suunnattoman paljon iloa.

Jos tutkiskelen suhdettani kirjoihin tarkemmin, huomaan, että mieltymykseni kirjoihin on oikeastaan kiinnostusta uuteen tietoon ja erilaisiin maailmoihin. On tietysti myös muita tapoja, joilla voi tutustua uuteen tietoon ja oppia erilaisista maailmoista, esimerkiksi dokumentit tai ihmisten kuuntelu. Kirjoihin liittyy myös jotakin elämäntavallista. Esimerkiksi se, että on yksinkertaisesti aikaa lukea. Siis istahtaa paikoilleen, avata kirja ja uppoutua tekstiin. Elämäntavallisuus korostuu, kun lukee kirjallisuutta, joka ei mitenkään liity opiskeluihin tai työhön, vaan on puhtaasti nautinto ja harrastus, sekä tapa hahmottaa maailmaa. 

Entäs rakkaus sitten? Mitä tarkoitan, kun totean, että hyvässä elämässä on rakkautta? Ajatus tuli mieleeni, kun katselin 88-vuotiasta isoisääni, joka valmisti lauantai-iltana pannukakkuja minulle ja äidilleni. Ei tietenkään siksi, että hänen olisi tarvinnut, vaan koska hän halusi, rakkaudestaan meitä kohtaan.

Aatoksessa, että hyvässä elämässä on rakkautta ei tietenkään ole yhtikäs mitään ennennäkemätöntä. Ensireaktio kirjoittamaani on, että totta kai hyvässä elämässä on rakkautta, mistä muustakaan se voisi koostua? Valitettavasti  minun täytyy silti usein muistuttaa itseäni, että rakkaus voi ottaa niin kovin erilaisia muotoja. On rakkautta, joka on viime tingassa ostettuja mannertenvälisiä lentoja, mutta myös rakkautta, joka on maailman arkisimpia asioita kuten pannukakkuja ja aamutervehdyksiä. Ja oikeastaan, rakkauttahan on aivan kaikkialla, kumppanin aamutekstareissa, sisaruksen soitoissa, luottobaristan tekemässä aamukahvissa, ajatuksella kirjoitetussa sähköpostiviestissä. Täytyisi vain muistaa kysya itseltään, miten voin olla rakkaus tänään.

--

Tässä joitakin aikaisempia ajatuksiani hyvästä elämästä:

Hyvästä elämästä, vaihtuvista olosuhteista ja eri kaupungeista

Entä jos kaikki järjestyy

Iltapäivistä

On siis arkea (taas)

Olkoon kevyttä ja valoisaa

Täällä kuljen

Juuri nyt kiinnostaa arki ja kaikki yksinkertainen

Ladataan...
journey

Viime viikkoina olen pohtinut, kuinka voin tehdä arjestani laadukkaampaa. (Hankala sana, josta tulee ensimmäiseksi mieleen konsulttijargon). Itselläni miltei aina tähän aikaan vuodesta energia ja voimat ovat hiipuneet, joten hyvän olon maksimointi tuntuu järkevältä ja ennen kaikkea tarpeelliselta. Etsinnässä on siis laadukkampi, parempi, arki. 

Olen alkanut tarkastelemaan rutiinejani ja josko niitä voisi muuttaa rituaaleiksi tai ainakin rituaalisemmiksi. Rutiinimmehan ovat puhtaasti funktionaalisia. Tiettyjen asioiden tekemistä tiettyyn aikaan, säännöllisesti. Rituaalitkin, totta kai, ovat tiettyjen asioiden tekemistä tietyssä, ennalta määritellyssä tahdissa, mutta ne ovat myös seremoniallisia. Huomio on prosessissa, eikä pelkästään lopputuloksessa. Eritoten rituaalit merkitsevät jotakin, kun taas rutiinit toistuvat usein jopa huomaamatta. 

Aamurutiinini ovat jo hyvällä matkalla rituaaliksi, vaikka ne ovatkin todella yksinkertaisia. Kaikki lähti liikkeelle havainnosta, että sen sijaan että minun on aamuisin herättävä, minä haluan herätä. Havaintoni jälkeen aamutoimet saivat aivan uuden merkityksen, vaikka ne ovatkin täysin samanlaiset kuin vaikka neljä kuukautta tai kolme vuotta sitten. 

Ensimmäiseksi juon seisten ison lasillisen huoneenlämpöistä sitruunavettä. Seuraavaksi valmistan aamukahvini ja nautin sen sängyssä. (Olen nauttinut aamukahvini sängyssä nyt jo ainakin kolmen vuoden ajan, eikä minulla ole aikomustakaan luopua tästä tavastani. Mielestäni se on sopivalla tavalla dekadenttia ja saa vanhempani aina vähän tolalleen). Sängyssä ollessani luen digi-Hesarin ja silmäilen parin muun sanomalehden otsikot. Tämän jälkeen venyttelen hetken ja voilà, olen valmis. 

Miellän nämä aamutoimeni ennemmin rituaaliksi kuin rutiiniksi, sillä tekemistäni rytmittää harmonia ja hetkessä oleminen. Toki teen aamulla myös muita asioita; syön, harjaan hiukset ja hampaat, meikkaan, mutta ne eivät ole osa aamurituaaliani. Rituaalissani pyrin olemaan totaalisen läsnä. Kun juon vettä, juon vettä, enkä esimerkiksi ajattele tulevaa päivää tai töitä. Lopputuloksena on rauhallinen olo ja kevyt, leppoisa fiilis. 

Samanlaista läsnäoloa ja seremoniallisuutta olen havainnut iltaisessa kasvojen hoitorutiinissani. Sytytän kynttilän, pesen kasvot ja taputtelen Whamisan kasvovettä - en aina seitsemää kertaa, mutta useamman kerran joka tapauksessa - ja jatkan kuorinnalla, kasvonaamiolla, silmänympärysvoiteella, emulsiolla ja kasvovoiteella. 

Ei-niin-säännölliset rituaalini ovat sen sijaan astangajoogaharjoitus ja Suomessa ollessani saunominen. Astangajoogaharjoitus on mitä kaunein rituaali alkumantrasta loppumantraan. Saunominen sivuaktiviteetteineen (uiminen, saunabisse, tai minun tapauksessani saunainkiväärilimu) on myös mielestäni todella viehättävä ja merkityksellinen rituaali. 

Tällä hetkellä kokeilen uusia rituaaleja. 

Kehittelyssä on eritoten kylpyrituaali mahdollisimman arkiselle päivälle. Olen kokeillut sekä maanantaita että tiistaita. Ajatuksenani on kehittää kylpyrituaalistani aamutoimieni kaltainen jokaviikkoinen asia, sillä usein kiireen keskellä ensimmäinen asia, josta luovun on itsestäni huolehtiminen. 

Uusin rituaalini lienee ortodoksisen kirkkomusiikin soitto iltaisin ja nukkumaan käydessä. Kaikki alkoi yhdestä vanhasta Stravinskyn levystä, jota soitin äitini kanssa iltaisin. Nykyään nukahdan samaisen levyn tahdissa. Sen vaikutus on samaan aikaan meditatiivinen ja juhlallinen. Olen pyrkinyt myös kirjaamaan muutan asian kiitollisuuspäiväkirjaani. Voisiko sen kenties ajatella olevan uskonnottoman rukous meditaation ohella? 

Viikonloppurituaalit ovatkin sitten oma lukunsa ja ne vaihtelevat täysin asuinpaikkani mukaan. Tästä tulikin mieleeni New York Timesin Sunday Routine -sarja, jossa silmäätekevät newyorkilaiset puhuvat sunnuntairutiineistaan. Ihana, ihana sarja. Ja oleellinen osa perjantaitani, jolloin juttusarja ilmestyy. 

--

Kuvissa Arizone Muse for Elle France Aug 2016 by Steven Pan

Ladataan...
journey

Vuodet ulkomailla ja muutot maista toisiin ovat opettaneet kaksi asiaa:

(okei, olen oppinut kenties 17896 asiaa ja uudelleen oppinut toist 685 lisää, mutta täysin varmuudella voin sanoa oppineeni nämä seuraavat kaksi asiaa.)

1) Muutos on oman maailmani varmin asia*;

2) Hyvän elämän konsepti on omalla kohdallani pitkälti riippumaton asuinmaastani. 

Olosuhteet, puitteet ja raamit elämälle ovat tietysti todella erilaiset esimerkiksi Roomassa tai Dohassa, mutta se, mikä saa minut tyytyväiseksi on hyvin pitkälle samanlaista. 

Tarvitsen rutiineja. Tarvitsen elämäntyyliini sopivan nukkumaanmenoajan, tutun kuntosalin tai joogastudion, tiukan päivärytmin ja rakkaat viikonloppuaskareet. Luonnollisesti rikon rutiiniani epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta sen pelkkä olemassaolo tuo ihan hirveästi turvaa. 

(Ja expat-kohtalontoverit varmasti tietävät, kuinka merkittävä juttu tuo turva onkaan). 

Tarvitsen myös vakiokahvipaikan. Tai pikemminkin vakiokahvi-ihmisen. New Yorkissa se oli Khalid Viidennen avenuen kulmassa, Dohassa se on Rahul. Kahvirutiini lienee yksi päivän tärkeimmistä. On todella lohdullista käydä sama tuttu kahvikeskustelu joka arkipäivä samaan aikaan, saman, jo tutuksi tulleen ihmisen kanssa. Itse kahvin nauttiminen, rituaalina, on sen sijaan täysin erilainen. New Yorkissa riensin toimistolle, Dohassa nautin sen kollegan kanssa, Roomassa al bar asuntoni alakerrassa samanaikaisesti flirttaillessani baristan kanssa. 

Oman hyvän elämän konseptissani on myös tietty määrä paikallisia ystäviä. Tosin olen huomannut, että uusien (merkittävien) tuttavuuksien tarve tuntuu pienenevän vuosi vuodelta. Samanaikaisesti voisin tosin todeta laadun paranevan. Kai sitä vanhempana tietää paremmin, minkälaisia ihmisiä elämäänsä tarvitsee. Anyways, maassa kuin maassa rinnalla on aina pari luottoihmistä. Myöhemmin heistä yleensä tulee sellaisia, jotka kulkevat maasta ja kaupungista toiseen. Esimerkiksi Roomassa kämppikseni olivat my people. Niitä tyyppejä, joiden kanssa koettiin hurjimmat seikkailut ja nukuttiin yhdessä surullisimmat yöt. 

Kulttuuri on myös ensisijaisen tärkeää. New Yorkissa se oli hurja määrä museoita ja oopperaa, Dohassa taas luen enemmän kuin pitkään aikaan. Maastrichtissa olin useat illat leffassa ja Roomassa aistimassa la dolce vitaa

Kaikista tärkein on kuitenkin riittävä uni. (Kenties viimeinen kohta on todella lame, mutta, rehellisesti, oman sängyn turvaa parempaa tuskin on). Ja taas pääsemme samaan turvallisuuden kohtaan. Tai kenties kyse on muustakin kuin turvallisuudesta. Luulen, että ulkomailla asuessa kadottaa pikku hiljaa tunteen siitä, mikä on omaa. Tiedättehän, varsinkin, kun asuu maassa, johon ei todellakaan tunne kuuluvansa. Ulkopuolisuuden tunne on voimakas, joskaan aiheuta sen suurempia ongelmia. Kuitenkin, tällöin omasta kodista, ja itseni kohdalla erityisesti sängystäni, on tullut todella tärkeä paikka. Sänkyni on turvani ja satamani, paikka jonne köllähdän onnellisena, enkä koskaan ajattele, ettenkö kuuluisi sinne. 

(Ja sitten on tietysti kaikki se muu. Auringonlaskut, taianomaiset suudelmat, seikkailut, pitkät illalliset, jännittävät työprojektit jne. Mutta! mutta, nämä viisi ovat kaiken perusta. Ainakin toistaiseksi. Kenties seuraavassa kaupungissa oivallan jotakin aivan muuta.)

*Tiedän, tiedän, voisinko todeta mitään enempää itsestäänselvää tai kulunutta?