Ladataan...
journey

Katsotteko ikinä ystäviänne ja mietitte, ai vitsi, niin sitä meistäkin vain tuli ystäviä? Että noin sitä hänkin vain käveli elämääni, enkä enää osaa kuvitella elämää ilman häntä? Ystävänpäivän kunniaksi muistelen muutamaa ystävyyssuhdettani.

--

Minä ja Leonardo tapasimme yliopiston purjehduskerhon juhlissa syyskuussa 2012. Olin liikkeellä toisen yliopistossa tapaamani uuden ystäväni kanssa. Meillä kolmella klikkasi välittömästi. Kutsuimme itseämme kolmeksi muskettisoturiksi. Kokoonnuimme aina torstai-iltaisin Leonardon asunnolle illalliselle. Ensimmäisellä illallisellamme Leonardo valmitsi mansikkarisottoa. Myöhemmin kuulimme hänen vanhemmiltaan, että se oli yksi ensimmäisistä Leonardon koskaan valmistamista risotoista. 

Lotten kirjaimellisesti bongasin yliopiston käytävällä. Hänen Vogue-kangaskassinsa, minihameensa ja Chelsea-bootsinsa kiinnittivät huomioni. Kuukauden kuluttua päädyimme samaan tutorial-ryhmään ja pari viikkoa tapaamisemme jälkeen pyysin häntä luokseni syömään. Ja niin meistä tuli ystäviä. Meillä on mieletön määrä yhteisiä kiinnostuksen kohteita (esimerkiksi Carine Roitfeld, Pariisi, Derrida) ja olemme samalla alalla. 

En aivan tarkalleen muista, kuinka Willem ja minä tutustuimme, mutta meistä tuli todella läheisiä viimeisenä lukukautenamme vuonna 2015 kun yhteiset ystävämme rakastuivat. Meistä tuli hetkessä nelikko, joka järjesti pitkiä illanistujaisia ja brunsseja. Willem on yksi hauskimmista ystävistäni, nauran hänen kanssaan aina kippurassa ja olen niin onnellinen, että meidän tuttavuutemme syveni ystävyydeksi. 

Anastasia ja minä aloitimme samassa työpaikassa samana päivänä. Ei mennyt kauaakaan kun vietimme kaikki lounastunnit yhdessä puhuen energioista ja universumista, parin kuukauden kuluttua muutimme samaan asuntoon. Tosin sillä, että jahtasimme George Clooneyta pitkin YK:n käytäviä saattaa olla osuutensa asiaan.

Tutustuin Sofiaan Ranskan Reimsissa Euroopan nuorten parlamentin tapahtumassa vuonna 2010. Meillä klikkasi heti ja olemme pitäneet vähintään viikoittain yhteyttä kohta yhdeksän vuoden ajan. Hetken aikaa asuimme samassa maassa, jolloin tapasimme usein. Nykyään lähettelemme ääniviestejä, vaihdamme leffasuosituksia ja yritämme ymmärtää, että mistä tässä elämässä on oikein kyse?

Kaunista ystävänpäivää!

Pics: Hao Zeng for L'Officiel Malaysia

Ladataan...
journey

Muistamme varmasti sen Sinkkuelämää-jakson, jossa Carrie on yksinäinen Pariisissa ja seuraa melankolisesti pariisilaisten ystävien yhteistä hetkeä. Siinä osa tv-historiaa, johon pystyn samaistumaan koko sielullani. 

Aina välillä minuun iskee aivan hillitön ystäväjengin kaipuu. Haaveilen sunnuntailounaista suuren joukkoni kanssa, after work -drinkeistä kantabaarissamme, ex tempore -kokoontumisista ja tavallisen arjen jakamisesta. Haaveilen siitä, että kaikki tuntevat kaikki, jaamme yhteisen historian ja suuren joukon rakkaita muistoja. Haaveilen tästä kaikesta, vaikka minulla jo on se - tosin vain yksittäisten ihmisten tai parin-kolmen hengen ystäväryhmien kanssa. Silti ajattelen, että olisi ihana, jos voisi olla osa yhtä suurempaa ystäväporukkaa. Tällä hetkellä suurin osa ystävyyssuhteistani koostuu kahdesta tai kolmesta hengestä. Ja suurimman osan ajasta yhteydenpitomme tapahtuu ääniviestein ja sähköpostitse. 

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Rakastan ystäviäni, totta kai, he ovat upeita tyyppejä, joihin olen tutustunut vähän kaikkialla - koulussa, yliopistossa, töissä ja harrastuksissa. He ovat tavallaan kokoelma eri elämänvaiheitani ja siksi myös aika heterogeeninen ryhmä. Suurin osa heistä ei ole koskaan tavannut toisia ystäviäni, koska he ovat ympäri maapalloa. Kai siis pikemminkin haaveilen siitä, että asuisimme kaikki samassa maassa ja kaupungissa. 

Vaikka haaveilen jengistäni, en kuitenkaan ole ollenkaan varma, pystyisinkö kuitenkaan sitoutumaan vain yhteen porukkaan. Minulla on aina ollut rinnakkaisia ystävyyssuhteita, siis ihmisiä eri porukoista ympärilläni. Esimerkiksi todella läheisten koulukavereideni lisäksi minulla oli vankka ystäväpiiri baletissa. Lukioaikana minulla oli lukiojengini ja järjestötoiminnasta muodostunut ystäväporukka. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on näitä ryhmiä tai yksittäisiä ystäviä täysin eri piireistä. 

Kanditutkintoa opiskellessani minulla tosin oli yhteen aikaan oikeastaan vain yksi, aika tiukahko, ystäväporukka. Oli pitkät sunnuntailounaat, viikonloppuretket ja viinitiistai. Ryhmämme oli ihana ja turvallinen, mutta kenties johtuen nuoruudestamme, jengissämme vallitsi tietty tiukkuus - vain tämä ryhmä ja that's it. Ei mennyt kauaakaan kun aloin kapinoimaan ja lakkasin tapaamasta ko. kaveripiirin jäseniä ryhmässä. En vieläkään oikein tiedä, miksi irrouttauduin ryhmästämme. Kenties tottumukseni useisiin kaveriporukoihin ja nimenomaan ihmisiin eri sosiaalisista piireistä oli liian voimakas ja yksi vahva ystäväporukka tuntui ahdistavalta. 

Tämä kaipaus ystäväporukkaan liittyy varmasti siihen, että nykyiset ystäväni asuvat kaikki ympäri maailmaa, eivätkä siksi oikeastaan tunne toisiaan. Totta kai he ovat kuulleet toisistaan, mutta eihän se tietenkään ole ollenkaan sama asia. Toisekseen, jengin muodostaminen, puhumattakaan sen vaalimisesta, on hankalaa, jos muuttaa usein maasta toiseen. 

Olen todella kiitollinen ystävistäni eri elämän vaiheilta. On rikkaus omata näin laaja ja monimuotoinen ystäväpiiri. Olen hyväksynyt, että kaikkiin näihin suhteisiin liittyy kuitenkin tietynlainen haikeus. Haikeus, ettemme ole enää siellä, jossakin menneessä elämänvaiheessa, jonka jaoimme, haikeus, että näemme harvoin, haikeus, että suurin osa suhteestamme perustuu teknologiaan ja haikeus, ettemme voi nähdä spontaanisti lähikahvilassa.

Aikaisemmin stressaannuin helposti siitä, että ystäväni - jopa kaikista läheisimmät - tuntevat ja tietävät minut niin eri valossa. Koska, let's face it, 16-vuotiaana olin hyvin erilainen kuin 26-vuotiaana ja aina en ole ollut varma, olenko pystynyt artikuloimaan sisäiset muutokset itsessäni ystävyysssuhteissiini. Nykyään ajattelen, että se ei ole ongelma - ei ole olemassa vain yhtä minua. On siis täysin luonnollista, että eri asiat korostuvat eri ystävieni kanssa, eikä se tee yhdestä suhteesta vähemmän aitoa kuin toisesta. Mutta kaipuu oman jengiin pysyy - kenties myös juuri siksi, että voisin nähdä siinä porukassa koko elämäni kerrostumat. 

--

Beach GenerationVogue Italia May 2013. 

Ladataan...
journey

Sain jonkin aikaa sitten kommentin, jossa pohdittiin ystävyyssuhteiden luomista ulkomailla. En pidä itseäni superystävänä tai eksperttinä, mutta kuluneet vuodet ulkomailla ovat tuoneet jonkinlaista perspektiiviä.

1. Kutsu

Olen solminut lukuisia ystävyyssuhteita kutsumalla ihmisiä illalliselle luokseni. (Ei pidä antaa sanan 'illallinen' hämätä. Melkein aina kokkasin jotakin todella rentoa ja helppoa, yleensä risoton ja pienen alkupalan. Joskus oli jälkkäriä, joskus ei, silloin kun oli, sen oli yleensä tuonut vieraani. Viiniä oli sen sijaan oli aina). Maastrichtissa asuessani tämä oli lempitapani tutustua uusiin ihmisiin. Yleensä se meni jotenkin näin: tapasin luennolla, bileissä tai kuntosalilla jonkun mielenkiintoisen tyypin ja kutsuin hänet syömään luokseni. Usein saatoin myös pyytää mukaan toisia ystäviäni, joiden uskoin klikkaavan uuden tyypin kanssa myös. Kutsun ei tietenkään tarvitse olla illallinen tai mitään ruokaan liittyvää. Dohassa esimerkiksi kutsuin ihmisiä usein museoihin, kun taas New Yorkissa after workeille. Yhtä hyvin kutsu voi olla joogatunnille, leffaan tai kävelylle. Pointti on se, että on aktiivinen ja kutsuu. Melkein aina ihmiset vastaavat kutsuun myöntävästi. He, joita ei kiinnosta sanovat olevansa tosi kiireisiä, mutta lupaavat palata asiaan. (Mutteivat sitten palaa, ja itsekin olen jo unohtanut koko jutun).

2. Pidä silmät auki

Joskus sitä vaan näkee jonkun, josta tulee hyvät vibat. Niin kävi minulle ja ystävälleni E:lle, jonka kirjaimellisesti bongasin yliopiston käytävällä lokakuussa 2012. E:n Vogue-kangaskassi ja minihame kiinnittivät huomioni ja ajattelin, että meillä kahdella saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä (ja olin täysin oikeassa; Pariisi, rakkaus Nicolas Ghesquièreen ja Elie Saabiin, taidehistoria, André Malraux ja chiasiemenet). Opiskelimme tuolloin nimittäin kampuksella, jossa muodista kiinnostuneet ihmiset olivat totaalisen out, suurin piirtein samalla viivalla kauppatieteilijöiden (ei siis economics- vaan business management -opiskelijoiden), George W. Bushin ja Goldman Sachs -tyyppien kanssa. (Todella ihailtuja olivat sen sijaan he, jotka pukeutuivat hamppuvaatteisiin, lukivat luentojen välissä Gramscia ja viettivät kesät yhteisöfarmeilla Baskimaassa). Anyways, bongasin E:n ja kävi niin onnellisesti, että päädyimme samalle tutorialille kuukausi myöhemmin. Pari viikkoa tapaamisemme jälkeen pyysin häntä syömään luokseni ja se oli menoa se.

3. Näyttäydy

Jos joku kutsuu sinut bileisiin, syömään, leffaan, taidenäyttelyyn, on kohteliasta mennä (ellet tietysti saa ihan kammottavia viboja tai sinulla ei yksinkertaisesti ole aikaa). (Itse opettelen vieläkin vastaamaan kutsuihin myöntävästi, sillä olen aikamoinen kotihiiri ja oikeastaan rakastan vain kotona yksikseni hippaamista - mutta silti, on ihana mennä toisen luo ja on niin ihanaa, kun toinen kutsuu). Ja usein käy myös niin, että uuden (tai miksei myös vanhan) tuttavuuden kutsuilta tai bileistä voi löytää vaikka minkälaisia ihmisaarteita. Dohassa naapurini lähestyi minua lukuisilla viesteillä, milloin hän ehdotti uutta mielenkiintoista baaria, milloin rannalla menoa, mutta kieltäydyin aina kohteliaasti sillä olin yksinkertaisesti niin väsynyt kuumuudesta, kunnes sitten viimein sain itseni ruotuun ja lähdin hänen kanssaan. Ja, nyt jälkikäteen sanottuna, olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. S ja minä klikattiin ja nyt hän on yksi läheisimmistä ystävistäni. 

4. Ole avoin

Vaikka monet meistä aistivat jo varhain, milloin energiat jonkun toisen ihmisen kanssa kohtaavat, kannattaa silti olla avoin uusille ihmisille ja tilanteille. Minäkin ystävystyin erään Gramsci-hipin* kanssa, vaikka Introduction to Philosophy -kurssilla ajattelin, että onpa koppava ja ylimielinen tyyppi, en kyllä koskaan kutsu häntä luokseni syömään. Ja kuinkas sitten kävikään...nykyään ei kulu viikkoakaan ilman häntä. 

5. Hyväksy, että aina ei vain natsaa

Ystävien löytäminen on vähän kuin deittailu - uuden tyypin kanssa ei aina välttämättä natsaa ja se on täysin okei myös. Kuten myös sekin, että kaikista ei tule sydänystäviä tai luottotyyppejä, mutta heistä saattaa tulla konserttikamuja tai leipomisystäviä. Tähän natsaamiskohtaan liittyy myös se, että jotkut tyypit ovat aktiivisesti elämissämme vain lyhyen aikaa ja yhteydenpito kaatuu etäisyyksiin, aikaeroihin tai erilaisiin elämäntilanteisiin. Sekin on täysin ok. Eikä mikään tietenkään sulje pois vaihtoehtoa, etteikö ystävyys joskus uudestaan lämpenisi. 

6. Opi olemaan itseksesi...

Olen vahvasti sitä mieltä, että itsekseen viihtyvä ystävä on lähtökohtaisesti parempi ystävä kuin sellainen, joka ei osaa olla itsekseen. Vähän sama juttu kuin parisuhteessa tai oikeastaan missä tahansa ihmissuhteessa. Mutta onhan siinä opettelemista, varsinkin jos asuinpaikassa ei ole ketään läheisiä. Itselläni on ollut jokaisen muuton alussa on sellainen Carrie ilman jengiään -fiilis. Olotilaa on kohentanut se, että olen lähtenyt ihmisten ilmoille. Aluksi oli vaikeaa olla illallisella tai baarissa yksin, mutta nykyään se on todella nautinnollista. Mutten tietenkään halua olla jokaisella illallisella yksin. 

...mutta älä erakoidu.

Kenties minulle on käynyt samoin kuin muille paljon muuttaville. Maa maalta ja vuosi vuodelta uusien, paikallisten ystävien tarve pienenee. Joko sitä ajattelee, että miksi vaivautua, kun kuitenkin kohta muutan täältä pois. Olen löytänyt itseni ajattelemasta, että en minä nyt tarvitse ketään, kun on se ja se langan päässä ja muutenkin niin kiire. No, kenties nämä ovat ihan paikkansapitäviä argumentteja, mutta silti uskon, että me tarvitsemme elämäämme ihmisiä, joiden kanssa jakaa arkea. Ei sitä Instagrammissa dokumentoitua arkea, vaan sitä jossa törmää ystävään lähikaupassa ja päätyy ex tempore tanssimaan.

Pietarissa asuessani ensimmäistä kertaa koko elämässäni minulla ei oikeasti ollut yhtään paikallista ystävää. Suhteeni työkavereihini oli aika virallinen ja ennen kaikkea kollegiaalinen, eikä se missään vaiheessa syventynyt. Olisi ehkä pitänyt käydä vähemmän oopperassa ja enemmän sosiaalisissa illanvietoissa tai muuten skarpata. En silti ollut kauhean yksinäinen (toisaalta tekstailin miltei koko ajan töiden jälkeen poikkiksen tai muiden läheisteni kanssa), mutta silti, kyllä se välillä aika skeidalta tuntui. 

*Käytän termiä kaikella rakkaudella.

Photos Hannah Scott-Stevenson for Harper's Bazaar Australia

Ladataan...
journey

Istumme ystäväni Esmeen kanssa taksissa jo kolmatta varttia. Jono ei tunnu liikkuvan yhtikäs minnekään. New Yorkissa olisin jo hyljännyt taksin ja juossut maanalaiseen, mutta Dohassa se olisi vaarallista ja turhaa, ei ole metroa, eikä bussikaan tässä tilanteessa auttaisi. Olemme myöhässä ensimmäiseltä arabian oppitunniltamme. Entinen minäni yrittäisi soittaa, vähintään tekstata opettajalle, että kyllä täältä ollaan vielä tulossa, anteeksi kamalasti, lähdettiin kyllä ajoissa, mutta kun tämä liikenne on niin karseaa. Nykyinen minäni sen sijaan parantaa asentoaan pikkuisessa taksissa ja hörppää vettä. Autobingon pelaaminen jatkuu. Leikin ideana on bongata mahdollisimman eksoottisia autoja - sinisiä Ferrareita ja pastellisia Bentleytä esimerkiksi. Esmee naurahtaa ja toteaa dohailaisen liikenteen olevan parempi meditaatioharjoitus kuin Headspace. Nyökyttelen ja mietin, kuinka lyhyessä ajassa ihminen pystyykään pidentämään hermojaan.

Irakilainen opettajamme ei ole moksiskaan myöhästymisestämme, joskaan hän ei myöskään koe tarpeellisesti selittää, missä menemme. Ah kirjan "b", katson taululle ja yritän muistella kuuden vuoden takaisia arabian luentojani. Al-Harakat, opettajamme lausuu, kesrah, dhemah, al-fet'ha, suquun! Me oppilaat, kaksitoista naista eri puolilta maailmaa, toistamme perässä ja vaihdamme hämmästyneen huvittuneita katseita keskenämme. Short vowels, long vowels, bä, bi, bu, eb, bää, bii, buu, opettajamme virkkoo ja me toistamme perässä. Kopion muistivihkooni vimmattua vauhtia arabiankielisiä sanoja ja viereen transkriptointeja: osan suomeksi, osan englanniksi, enkä tietenkään muista, että millä logiikalla. 

Ystäväni Esmee ja minä kikatamme, ei voi olla totta, kello on vasta yhdeksän, sunnuntaiaamuna (joka on meille maanantai, viikon ensimmäinen päivä), vasta yhden kahvin nautittuamme, joudumme tällaisen ponnistelun eteen. Opettajamme luo meihin tiukan katseen ja sanoo tytöt, tämän tunnin jälkeen vain arabiankieli on sallittu tässä luokkahuoneessa

Eilen minä ja Esmee hengailimme belgialaisessa olutravintolassa kahden egyptiläisen tuttavamme kanssa. Ranskanperunoiden ja simpukoiden välissä kävimme läpi kaikki tämän hetkiset tuntemamme arabiankieliset sanat. Lista on hävyttömän pieni, mutta kuulemma osaamme tietyt ilmaisut jo kohtalaisen hyvin. Shukranhalas! ja lää. ("Kiitos", "nyt riittää!" ja "ei". Toivoisin osaavani sanoa sujuvasti sanan "kyllä", mutta se on arabiaksi aika haastavaa, sillä sen keskellä on todella hankala kurkkuäänne.) 

Tunti loppuu, ja minä ja Esmee kipitämme kohti lähistöllä olevaa toria. Aivot ovat sumeat, joskin oppitunti oli mahdottoman hauska. Mudarris Ria on vaativa opettaja ja mielenkiintoisen oloinen persoona, toteamme toisillemme. Mutta tuleeko tästä yhtään mitään, Esmee pohtii. No aivan varmasti tulee, naurahdan, ja meillä on koko loppuelämä aikaa. 

Pysähdyn kuvaamaan penkeillä istuskelevia puluja. Meitä alkaa naurattamaan aivan mahdottomasti. Tällaistä elämämme on: hankalien äänteiden opettelua, pulujen kuvausta ja taksissa istumista. Odotamme taksikuskia varjossa, joskin kolmekymmentäseitsemän celsiusasteissa sellaisessa, ja mietin, että arabian opiskelijan aika on vähintään yhtä pitkä kuin kuumuudessa odottavan. Paluumatkalla juutumme taas liikenneruuhkaan ja kaivamme kiltisti vihkomme ja oppikirjamme esiin. Bä, bi, bu. Bää, bii, buu.