Ladataan...
journey

Elämäni suuri rakkaus saattaa hyvinkin olla Pariisi. (Unohtakaamme nyt keskustelu ihmishahmon ottavista suurista rakkauksista, se on aivan eri keskustelu se. Tämä paikkakuntarakkaus on ainakin oman identiteettini kannalta paljon merkityksellisempi.)

Pariisi on kaupunki, joka on ollut merkittävässä roolissa elämässäni jo yli kymmenen vuoden ajan. Oikeastaan haluaisin todeta, että elämäni alkoi Pariisin 16. kaupunginosassa huhtikuussa 2003. Virallisestihan elämäni alkoi Savonlinnan keskussairaalassa kesäkuussa 1992, mutta henkinen elämäni saattoi hyvinkin alkaa Pariisin keväässä neljätoista vuotta sitten. 

Jo neljäntoista vuoden ajan olen yrittänyt pukea sanoiksi tunteeni Pariisia kohtaan (ja kyllä, olen tietoinen sanoihini kietoutuvista kliseistä ja ilmaukseni kuluneesta sävystä), mutten ole onnistunut siinä kovin hyvin. Pariisi tuntuu yhtä aikaa taianomaiselta ja arkiselta; tylyltä ja kunnioittavalta; pariisilainen elämä yksinkertaiselta ja monimutkaiselta; olo on ajaton, mutta samaan aikaan historialliset referenssit fin de sièclesta keskiaikaan ja barokista ranskalaiseen renessanssiin ovat alati läsnä. Kaikista vastakohdista huolimatta Pariisi ei mielestäni ole vastakohtien kaupunki, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaupunki olisi jotenkin tasapaksu. 

Voi tietysti olla, että yrittäessäni kuvailla Pariisia tavoittelen olotilaa, jonka Pariisi minulle tuo, ja tuo olotila on erottamattomasti sidoksissa lapsuuteni kanssa. Ja kuten me kaikki tiedämme, lapsuuden iloon ja mahdollisuuksien rajattomuuden tunteeseen on hankala päästä aikuisena. 

Hyväksyn sen, että olen kokonaan mystifioinut ja romantisoinut Pariisin itselleni. Se olkoon ikuisesti kaupunki, jonne palaan etsiäkseni sitä kuplivaa, suorastaan hykertelevää onnen tunnetta, joka kulminoituu havaintoon, että juuri nyt minä olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tämä Pariisi-juttu (rakkaus, ihastus, kiintymys...paremman termin puutteessa "a thing"), joka minulla on meneillään on tärkeä, koska uskon, että monet valinnoistani polveavat ensimmäisestä Pariisin-matkastani. Se on tarinani siitä se kaikki alkoi -hetki. Tai näin ainakin omassa narratiivissäni olen järkeillyt. Nyt kun opintojeni loppu häämöttää ja minun on tehtävä taas jonkinasteisia päätöksiä elämäni suhteen (tulisiko minusta majatalon pyörittäjä Loiren laaksossa, muuttaisinko takaisin New Yorkiin vai jäisinkö Persianlahdelle), olen pyrkinyt muistelemaan, mikä minua innosti lapsena, koska siellä, lapsuuden ilossa, saattaa kenties sijaita vastaus myös aikuisiän onneen. 

Etsintöni jatkuvat, ajoittainen kaipuu Pariisiin nostaa päätään aika ajoin, mutta vielä ei mielestäni ole aika muuttaa pysyvästi Pariisiin. Tämä on monimutkainen aihe, siitä voin kirjoittaa myöhemmin lisää. Kenties on ristiriitaista kaivata jonnekin, mutta ei tehdä mitään konkreettista asian korjaamisen eteen. Niin, tässä kun on nyt vain kyse jostain muusta kuin yksin Pariisista. Johon tietysti 11-vuotias minäni toteaisi, ettei ole mitään muuta kuin Pariisi. 

--

Edelliset Pariisi-kirjoitukseni:

Viisi kiinnostavaa pariisilaista museota

Serenadi Pariisille

We'll Always Have Paris

Musée Bourdelle 1 ja 2

Fondation Henri Cartier-Bresson

Picasson ja Roquen rakkaudesta

Pariisista kesällä 2017 Une ja Deux

Ladataan...
journey

Aamu alkoi Montmartressa. Seurasin kaupunginosan heräämistä pikkukahvilassa. Miten tunnelma voikaan olla niin kylämainen siellä?

Iltapäivällä olin Saint-Germain-des-Présissa. Kiertelin kirjakaupossa ja tein ikkunaostoksia. Katselin pariisittaria - kuinka he ovatkaan aina niin tyylikkäitä? Jotenkin saman aikaan paljon huolettomampia kuin esimerkiksi roomattaret, mutta kuitenkin niin elegantteja. Je ne sais quoi jne. 

Ladataan...
journey

Matkustin ensimmäisen kerran Pariisiin 11-vuotiaana tätini ja setäni kanssa. Vietimme pidennetyn viikonlopun ranskalaistuneen sukulaisneidin luona 16. kaupunginosassa. Liekö mikään muu yksittäinen lapsuuteni tapahtuma vaikuttanut elämääni yhtä suuresti kuin tuo matka. 

Rakastuin palavasti Pariisiin, enkä Suomeen palattuani puhunut mistään muusta kuin uudesta lempikaupungistani. Koko viidennen luokan kevään kirjoitin aineita Pariisista ja unelmoin omasta pikkukodista siellä. Ja rakkaus säilyi, sillä yläasteen lopussa kirjoitin Pariisista aina tilaisuuden tullen.

Ensimmäisen Pariisi -lomani soundtrack oli Avril Lavignen Let Go -albumi. Ostin sen Helsinki-Vantaan lentokentältä ja kuuntelin sitä kannettavasta CD-soittimestani koko lennon ajan. Saavuttuamme Pariisiin muistan, kuinka tätini nautti lasillisen viiniä sukulaisneitimme kanssa, minä join cokista ja stereoista kuuluui Complicated.

Pariisi -päiviimme kuuluivat croissantit alakerran leipomosta, kävelyretket ympäri kaupunkia, Disneyland, Louvre ja kenkäkaupat. Muistan tätini sovittelemassa kenkiä söpöissä pikkuputiikeissa ja muistan ajatelleeni, että hän on eräänlainen Carrie Bradshaw (11-vuotiaan silmissä kuka tahansa korkeita korkokenkiä osteleva vaalea viehättävä nainen on vähintään Carrie Bradshaw'n kaksoisolento ellei sielunsisar). 

--

Vuosien saatossa rakkauteni Pariisiin kasvoi. Keväisin tunsin järisyttävää kaipuuta lempikaupunkiini. Diagnosoin itselleni akuutin Pariisin -ikävän. Taudinkuvaan sisältyi sydämentykytystä, melankoliaa ja päämäärätöntä haaveilua. Lääkitsin ikävääni katsomalla Amélieta viikottain ja lukemalla kasapäin kirjoja maailman upeimmasta kaupungista. 

Äärimmillään Pariisi -intoni oli, kun päätin ihastua systemaattisesti vain pariisilaisiin kundeihin. (OK, oli siellä joukossa myös yksi ranskalainen ei-pariisilainen, joka oli asunut koko elämänsä Brysselissä). Vierailin kaupungissa vuosittain ja vannoin, että joku päivä Pariisi olisi kotikaupunkini. Olin Pariisissa talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koin siellä unohtumattomia hetkiä äitini ja sisareni kanssa keskellä kuuminta elokuuta, matkustin sinne läheisimpien ystävättärieni kanssa erottuani ensimmäisestä poikaystävästäni. Tanssimme salsaa jossain päin Canal St Martin -naapurustoa ja olimme after party -bileissä pikkuhuoneistossa Montparnassessa. Olen istunut pariisilaisen sairaalan ensiavussa, poliisiasemalla, jäänyt jumiin metroasemalle, tullut kaupunkiin lentäen, autolla, junalla ja bussilla. Olen ollut niin äärettömän onnellinen ja käsittämättömän surullinen Pariisissa, Pariisin kanssa ja Pariisin vuoksi. 

--

Vuodet kuluivat, minä vierailin kaupungissa vähintään vuosittain, mutta sitten jokin muuttui. En ole käynyt nyt Pariisissa sitten joulukuun 2014. Ja se oli ihana matka se. Ystäväni Julian ja minä vietimme neljä onnellista päivää Pariisissa kierrellen museoita. 11-vuotias minäni olisi varmaankin kauhuissaan. Ei Pariisia kahteen vuoteen?! En voi kuin lohduttaa häntä. Pariisilla on erityinen paikka sydämessäni, muttei se enää ole ainoa kaupunki sydämessäni. Ja hyvä niin. 

--

Palaan Pariisin lopulta. Universumi yksin tietää, jos vaikka vietän siellä eläkepäiviäni. Varmaa on se, että teen siellä samoja asioita kuin vuonna 2002. Syön croissanteja, kiertelen kenkäkauppoja ja olen onnellinen, että minulla on Pariisi.

--

We'll always have Paris