Ladataan...
journey

Sanan anteeksi käyttämättömyys. Ruuhkametrosta pois pyrkiessä, kadulla, ruokakaupassa, missä tahansa, minun on hankala ymmärtää, ettei avata suuta ja pyydetä tilaa, vaan yritetään tunkea väkisin. Joskus Suomessa ollessa tuntuu, että anteeksi, pääsisinkö on yksi maailman hankalimmista lauseista.

Uutisten lukemattomuus. Joo joskus on aamulla kiire, eikä ennätä lukea Hesaria. Niin käy varmasti meille kaikille. Mutta että systemaattisesti kieltäytyy uutisista ja vielä hehkuttaa sitä, ei, en pysty käsittämään. Tämä edustaa itselleni sellaista hyväosaisuutta, että mua ihan suoraan sanottuna puistattaa. Kenellä meistä on oikeasti varaa - ja ennen kaikkea oikeus, olla lukematta uutisia, vaikka kyllä, välillä ahdistaa, usein raivostuttaa ja melkein joka aamu suututtaa. 

Kun joku puhuu yliopistosta kouluna. Mun sisareni sanoo (lipsauttaa) aina silloin tällöin, että tänään on koulua. Mä vastaan aina, että ai jasso, milläs luokalla sä olet? 

Ignoranssi. "Mua ei voisi vähempää kiinnosta historia". Ei minuakaan nyt kauheasti kiinnosta kiinanpalatsikoirat, mutta en silti huutele, että muapa ei voisi vähempää kiinnostaa kiinanpalatsikoirat. Toisekseen, mitä se tarkoittaa, kun joku sanoo ettei häntä kiinnosta historia? Kuinka hän hahmottaa maailmaa? Vai tarkoittaako hän, ettei häntä kiinnosta historiallinen nippelitieto, vuosiluvut ym? (Kun historia on niin paljon enemmän kuin mitään vuosilukuja...)

Ihmiset, jotka arvottavat toisia koulutuksen perusteella. Se, että joku on maisteri ei tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin että hän on maisteri. Kusipäisyys, huonot käytöstavat tai henkisen sivistyksen puute eivät katso koulutusta tai sen puuttumista.

Ihmiset, jotka arvottavat toisia heidän käymänsä yliopiston perusteella. Edellistä kammottavampi joukko. 

Kirjahyllyn järjestämistä värien mukaan. Been there, done that. Lopulta meni hermot (en löytänyt ikinä mitään) ja mielenrauha järkkyi, Dostojevski ja Hemingway vierekkäin, no I don't think so. Puhumattakaan kauno- ja tietokirjallisuuden sekoittamisesta. 

Ihmisiä, jotka eivät tervehdi vierustovereitaan lentokoneessa. Mielestäni tämä on yksi huonojen käytöstapojen huipentuma. En todellakaan odota mitään elämänkertaa, pelkkä asiallinen "hei", "hello", "good morning" tai mikä tahansa muu tervehdys on kuitenkin paikallaan. Pahimmassa tapauksessa tässä istutaan kuitenkin kymmenen tuntia vierekkäin. 

Sitä, että kuljetaan oopperassa/konsertissa/teatterissa penkkirivien läpi takapuoli toisia ihmisiä kohti. Äitini opetti tämän mulle kun olin ehkä jotain 4-vuotias, eikä ikinä tulisi mieleenkään mennä penkkirivien halki mitenkään muuten kuin kasvot kohti ihmisiä.

Olemattomat käytöstavat sähköpostitse ja muissa viestimissä. Muistan ikuisesti, kun lähetin suomalaiseen nettipankkiini viestin ja koska olen tottunut kommunikoimaan kirjoittamalla lähinnä englanniksi, viestini oli totta kai aivan liian kohtelias konditionaaleineen ja korulauseineen. Vastaus oli kuitenkin niin lyhyt ja angloaivoilleni epäkohtelias, että raivostuin ja meinasin vaihtaa pankkia. No joke. Näinä päivinä mua ärsyttää jengin tympeät kysymykset Zadaassa ilman kiitoksia ja muita kohteliaisuuksia. 

Ihmisiä, jotka kirjoittavat tällaisia listoja. ;) Varsinaista energian tuhlausta, jos ihan rehellisiä ollaan. 

--

Janne Rugland for Costume Magazine 

Ladataan...
journey

Rakastan alkuja, kuten olen jo aikaisemmin useaan otteeseen todennut. Maanantait, sunnuntait (Qatarissa viikko alkaa sunnuntaisin), kuukauden ensimmäiset päivät, lukuvuoden alut, ensimmäinen työpäivä, aamut, auringonnousut, rakastan niitä kaikkia. Siksi vuoden ensimmäinen päivä on itselleni aina niin erityinen. Itse asiassa se on mielestäni usein vuoden paras päivä. Fiilistelen tulevaa, lepään, haaveilen, olen innoissani, keskityn. 

Pidän aluista, koska olen koukuttunut uudelleen syntymiseen, itseni uudelleen keksimiseen, uuteen energiaan. Uudet kuviot, minä mukaan lukien kiinnostavat aina - olenhan sisimmiltäni levoton sielu. Parasta aluissa on se, että ne voivat alkaa milloin vain, huomenna, ylihuomenna tai helmikuun kuudes päivä. Mutta tietysti vuoden ensimmäiseen päivään liittyy vastustamatonta symboliikkaa ainakin omalla kohdallani. 

Vuosi sitten toivoin valoa ja keveyttä uudelle vuodelle. Nyt toivon energiaa, rakkautta ja raikkautta. Toivon että elämä säilyisi yhtä tasapainoisena ja innostavana. Että lakkaisin sanomasta mun pitää ja sanoisin mä haluan ja mä voin. Koska, let's face it, kaikista ongelmistamme (ja ongelmistani) huolimatta 2019 on erinomainen hetki olla elossa.  

 

Luonnollisesti tein myös uudenvuodenlupauksia, vaikka ne tuntuvatkin yleisesti olevan passé. En siksi, koska mun pitää, vaan siksi että haluan. Ja koska ne lupauksetkin inspiroivat minua! Listalla on mm. meditointia ja haaveilua - ei ollenkaan tiukkoja tai ahdistavia lupauksia. Ja mitä järkeä onkaan luvata ahdistavia asioita itselleen. 

Anyways, lupauksin tai ilman, kaunista ja antoisaa vuotta 2019!

--

Firat Meric for ELLE Turkey January 2019

Ladataan...
journey

Viime viikkoina olen tuntenut jonkinlaisen vastareaktion viime vuosien elämäntyylini, joka on ollut kenties aavistuksen lennokas. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen asunut seitsemässä maassa ja niin monessa asunnossa, etten kykene edes suoralta käsin laskemaan. Tänä vuonna olen asunut kolmessa maassa ja sama kuvio oli myös viime vuonna. Ei siis liene ihme, että nyt lomalla on väsyttänyt ja mieli on kaivannut mahdollisimman yksinkertaisten ja arkisten asioiden pariin. Eli toisen sanoen, juuri nyt kiinnostaa rutiinit ja helppous. 

Lautasella on ollut paljon kauden kasviksia, lohta ja salvia-voi-gnoccheja. (Ei, en tee gnoccheja itse vaan ostan Herkusta.)

En herään ennen seitsemää, mutta viimeistään kahdeksalta. Mitä luksusta onkaan herätä ilman herätyskelloa...tuumailen hetken, sitten sitruunavettä ja kahvin valmistukseen. Juon maitokahvini (tällä hetkellä pikemminkin maito kahvilla kuin kahvi maidolla) sängyssä, turvallisesti peiton sisällä ja luen uutiset. No, sanottakoon, että edellä mainitut toimet ovat kuuluneet aamurutiineihini jo vuosikaudet. Mutta kai ne lomalla tuntuvat jotenkin merkityksellisemmiltä, kun niitä tekee tiedostaen eikä aina vain suorittaen. 

Ajattelen, kävelen, olen. Luen paljon ja kirjoitan vähän. Muistelen, miltä elämä tuntuu, kun ei ole koko ajan kiire ja menossa. Tämä lienee ensimmäinen syyskuu sitten lapsuuteni, kun minulla on näin paljon aikaa. Ja vaikka aikaa on runsaasti, silti tuntuu, että se vain valuu hukkaan. Tunti sinne, toinen tänne, voiko ihminen joka päivä vain haahuilla Etelä-Helsingissä ja istuskella Ateneumissa tuntikausia? 

Käyn saunassa aina tilaisuuden tullen, mutta hyvin harvoin uin. Viileä vesi tuntuu miltei väkivaltaiselta, kun olo on näin nuukahtanut. Mutta juu, olihan se raikastavaa, kun pari kertaa uimaan uskalsin. 

Iltaisin poltan kynttilöitä (tällä hetkellä Skandinaviskin Koto on suosikkini.) ja katson Who Is America -sarjaa (ja ulvon naurusta. Ja välillä kauhusta). Yritän myös lausua pienen kiitoksen tästä ekstraihanasta ja -pitkästä lomasta, mutta kai osa minusta ajattelee, että jos sen rajallisuuden tiedostaa, sen loppuminen tuntuu ihan kaamealta. 

Ladataan...
journey

+974, kirjoitan muistivihkooni. Osta lippis ja uusia aurinkorasvoja. Apteekki!!! Vuosien saatossa minusta on tullut huolellinen, joskin minimalistinen pakkaaja*. Less is more. Paitsi aurinkosuojien suhteen more is definitely more. Edelliset muuttoni Britanniaan, Alankomaihin, Italiaan ja Yhdysvaltoihin eivät vaatineet yhtä suuria aurinkosuojaostoksia kuin nyt edessaä häämöttävä muuttoni Persianlahden rannikolle. Muutan nimittäin viikon kuluttua Dohaan, Qatariin, Arabian niemimaan kaakkoisosaan, Saudi-Arabian naapuriin. Aurinkosuojille, niin kankaisille kuin kemiallisille, on siis runsaasti käyttöä ainakin seuraavan vuoden ajan. 

Uusien alkujen rakastajalle (olen juuri sellainen tyyppi, joka rakastaa maanantaipäiviä ja kuukausien, sesonkien ja vuosien ensimmäisiä) muutot ovat extraihanaa aikaa. Maanantait kun harvoin ovat konkreettisesti uusia. On tietysti paljon mahdollisuuksia erilaisiin uusiin mielentiloihin ja projekteihin, mutta usein maisema ja kuviot eivät välttämättä vaihdu. Muutoissa sen sijaan kaikki on mahdollista ja on niin paljon tilaa uudelle - oli se sitten uusia harrastuksia, tuttavuuksia, rutiineja, kieliä tai kulttuureita. Ennen kaikkea, on mahdollisuus tarkastella omaa elämää ja fundeerata, minkä tohtisi muuttuvan ja mikä on hyvä säilyttää ennallaan. 

Valitettavasti, ennen kuin itse muutoksesta pääsee nauttimaan, on muutettava. Muutot itsessään, nuo fyysiset siirtymiset paikasta A paikkaan B, pahimmassa tapauksessa suurten kantamusten kera ovat sen sijaan parhaimmillaankin aika kaameita. Vai kuuleeko usein jengin toteavan, ai vitsi meillä oli tosi ihana muutto! Mutta pakkaaminen ja purkaminen - jo paljon lystikkäämpää puuhaa. 

Nyt kun olen yli kuukauden ajan listannut huomioitavia asioita ja miettinyt, mitä kaikkea otankaan mukaani, on pakkaaminen sujunut verrattain helposti. Suurinta päänvaivaa on tuottanut kaunokirjallisuus, lähinnä pääni sisäinen debatti liittyen venäläiseen kirjallisuuteen. On hankala ennustaa, tekeekö mieli lukea Anna Kareninaa parin kuukauden kuluttua. Kyseinen teos on nimittäin oleellinen osa kesääni, sillä luen sen joka kesäkuu, ja mistäs minä tiedän, jos Dohan lämpötiloissa tuntuu ihan kesältä ja Tolstoi siksi ajankohtaiselta. (Tässä kohtaa lienee tärkeätä vielä alleviivata, että korkeat lämpötilat eivät yksin tarkoita kesää, sillä kesä on ennen kaikkea mielentila, mutta, totta kai mahdollisuus kesäfiiliksiini on olemassa.) Mutta takaisin kirjapohdintoihini. Olen myös kuullut, että kirjakauppojen tarjonta on aika surkeata. Käytössäni on brittiyliopiston kirjasta, mutten usko sieltä Puškinia, Ahmatovaa, Gogolia tai Dostojevskia suomeksi löytyvän. Voin totta kai lukea myös englanniksi, mutta yritän pitää suomenkielen taitoani yllä lukemalla ns. huvikirjallisuutta mahdollisimman paljon äidinkielelläni, sillä vuosien opiskelu ja työskentely muilla kielillä on ottanut veronsa. 

Jostain kumman syystä vaatteiden tai asusteiden pakkaaminen ei ole aiheuttanut minulle ollenkaan tällaista päänvaivaa. Aina ei tietysti ole ollut näin. New Yorkiin talvitakkien pakkaaminen oli yhtä tuskaa ennen untuvatakin hankintaa. Roomaan muuttaessa en taas yhtään tiennyt, mitkä kengät olisivat järkevimmät, joten toin mukanani kaikenlaisia: Chelsea-nilkkureita, ballerinoja, korkokenkiä, sandaaleja, espadrilloja. No, lenkkarikaupoillehan siellä jouduttiin: toimimattoman julkisen liikenteen ja paikkaamattomien katujen paras kumppani on kaunis lenkkikenkä. Ja nimenomaan kaunis, sillä kyseessä on kuitenkin Rooma. Ja ennen kuin kukaan kommentoi, että miksi pakata ja vaivata päätään kaikenlaisilla kenkäpohdinnoilla, onhan niitä kauppoja niin Dohassa kuin New Yorkissakin. No, on äärimmäisen epäekologista uusia garderobiaan aina jokaisen muuton yhteydessä. Toisekseen, luottovaatteet ja -kengät, kuten myös -kirjat, ovat uskollisia ja turvaatuovia matkakumppeita. Oman identiteetin häilyessä, ja maiden, kielten ja kulttuurien sekamelskassa on mukava, että on jotakin, jonka ihan takuuvarmasti tunnistaa. 

Noin kuukauden mittaisen tutkimukseni (toisin sanoen laiskahko googlaus Dohan lämpötiloihin ja ihmisten kokemuksiin) perusteella voin valitettavasti myös todeta, että suurin osa lempivaatteistani on kaupunkiin sopimattomia: Pradan minihameet, Loro Pianan kashmerneuleet, Andiatan mustat villakangasjakut, Wolfordin Satin Opaque -sukkahousut (aka parhaat sukkahousut ikinä!!) ja mustat bootsit eivät ole pakkauslistallani. Onhan se perin harmillista, mutta olen omaksunut pragmaattisen linjan: matkalaukkuun vain vaatteita, jotka sopivat lämpötiloihin, kulttuuriin, oletettuun arkeeni ja todennäköisiin tarpeisiini. 

Kirjoihin tätä doktriinia on paljon hankalampi soveltaa. Tai teoriassa varmaankin olisi aika helppo: pakkaa vain ammatillisesti ja akateemisesti merkittäviä ja tarpeellisia teoksia, mutta niitäkin vain maltillisesti, sillä UCL:n kirjasto on hyvin kattava. Mutta kun ei! Olen liian kiintynyt omiin merkintöihini, korvamerkkeihin ja yliviivauksiin. Vanhempieni kodissa, vanhassa huoneessani odottaa sekalainen seurakunta rakkaita teoksia Dostojevskin Netotška Nezvanovasta Waltarin Fine van Brooklyniin ja Pulkkisen Iiris Lempivaaran levottomasta ja painavasta sydämestä Gogolin Kuolleisiin sieluihin. Ota minut, ne kaikki tuntuvat vaativan. Parasta lienee mennä kävelylle ja harjoitella jämäkän ei-ideologian uudelleen omaksumista. Jos jotakin pakkaaminen ja muuttaminen on minulle opettanut, silloin kun ei osaa päättää, mitä matkalaukkuunsa pakkaa, ei kannata pakata mitään.

*Tosin ensimmäiselle "ulkomaankomennukselle" Edinburghin yliopistoon matkasin Iittalan Essence-viinilasien ja mustien Teema-astioiden kera. Mukana oli myös kristallinen jääpala-astia - koska, why not. Järkeä on sittemmin siunaantunut, onneksi!

--

Moving to Doha next week. Talk about packing issues...

--

Kaikki vinkit Dohaan, Qatariin ja alueelle (eritoten alueelle ja vähän kauemmaksi - mitä tehdä ja nähdä Libanonissa, Iranissa, Jordaniassa, Omanissa) otetaan avosylin vastaan. Kiitos

--

Pics: Vogue Paris March 2017, Edie Campbell by Mikael Jansson.

Ladataan...

Ladataan...
journey

Löysin maalta vanhan unelmakansioni ajalta ennen Pinterestiä. Musta muovikansio on täynnä lehdistä leikattuja inspiraatio- ja unelmakuvia. 13 vuotta sitten alkoi rakkauteni British VoguetaVogue ItaliaaTatleriaTown & Countrya ja Gloriaa kohtaan. Ja Trendia, tietysti. En tosin muista, milloin tarkalleen luin Trendiä ensimmäistä kertaa. 

Olin muuten se tyttö, joka 12-vuotiaana luki British Vogueta "kartuttaakseen sanavarastoaan". Kenties Voguen ylilukeminen selittääkin jotakin elämänvaiheitani.

Mutta niin, vaikka nuoruuden lehtirakkauksista olisi ihana kirjoittaa, takaisin nyt niihin unelmiin. Vuonna 2006 unelmani näyttivät aika, no, samanlaiselta kuin Pinterestini sisältö nyt vuonna 2017. On kuvia Isabelle d'Ornanosta, Marokko-inspiraatiokuvia, artikkeli Oualidiasta, into the light -tekstipätkä, editorial venäläisestä Voguesta. Mallilla on tumma smokey eyes -silmämeikki, iltapuku ja huumaavan kauniita jalokiviä. On kaviaaria ja samppanjaa tummansinisessä silkkipyjamassa valkoisissa Frette-lakanoissa hotellisviitissä.

Vuonna 2017 digitaalinen unelmamaailmani koostuu lukuisista julkisista ja yksityisistä Pinterest-kansioista. On BébéStella & Luna (kansio, joka on nimetty syntymättömien kakkostyttärieni mukaan, jos lasten isä olisi italiankielinen), Newnuovoménageyou'll be fine baby girl (kansio, jonka loin keskellä kivulianta eroprosessia), vacanzasecret palace ja I go, I return -vaateunelmakansio. Siellä on kaikenlaisia kuvia astiastoista rokokoonojatuoleihin ja Mantegnan töistä Maria Callaksen potretteihin. Vuosien 2006 ja 2017 kuvia yhdistää se, että ne ovat inspiroivia ja tuovat minulle iloa. Ja tietysti, kyllähän sinne jos jonkinlaisia unelmia mahtuu myös.

Unelmista puhuminen on aina vähän jännittävää, sillä kyse voi olla hyvin henkilökohtaisista asioista. Yksi haaveilee suuresta rakkaudesta, toinen terveydestä, kolmas kokonaan uudesta elämästä. Toisekseen, usein toteutumattomat unelmat koetaan epäonnistumisina. Jos tässä nyt suureen ääneen toitottaa omia unelmiaan, mutta viiden vuoden kuluttua ne eivät ole realisoituneet, olenko epäonnistunut? 

Yksiselitteinen vastaus on ei. Parasta unelmissa on se, että niitä voi muuttaa koko ajan. Yhdessä hetkessä ne tuovat kirkaskatseisuutta ja draivia - se niissä unelmissa onkin hienointa. Ja toisaalta, kenties niistä poikii vielä paljon makeampia juttuja kuin mitä itse alkuperäinen unelma, tai ajatus unelmasta, oli. Kuten myös mieltään, niin unelmia saa ja joskus jopa pitää muuttaa.

(Pienenä välihuomautuksena kerrottakoon, että itsekin olen unelmoinut vuoden sisällä talosta Apuliassa, pikkuruisella kreikkalaisella saarella ja Etelä-Ranskassa - tämä, luonnollisesti, näkyy myös Pinterest-kansioissani. Haaveilen myös aika ajoin totaalisesta nomadielämästä, että muuttaisin paikasta toiseen koko elämäni ajan. Toisaalta haaveilen myös pysyvästä asunnosta, vakioympyrästä ja siitä, että alakerran baarimikko voisi todeta, että onpa kiva, kun olet käynyt täällä joka viikko jo 15 vuoden ajan.)  

No mutta, entäs ne 13-vuotiaan unelmat, ovatko ne käyneet toteen? 13-vuotiaana unelmani oli olla merikapteeni. En (valitettavasti?) ole merikapteeni (vielä?), mutta uskoisin 13-vuotiaan itseni olevan aika tyytyväinen nykyisiin ura- ja koulutuskuvioihini. En myöskään koe olevani epäonnistunut, vaikken merikapteeni olekaan ja silloisesta unelmastani tiesivät ihan kaikki rehtoria, naapureita ja kummejani myöten. Muiden unelmien toteutumista on vaikeampi arvioida, sillä en oikein muista, mistä olen tasan tarkkaan unelmoinut, enkä myöskään ole aivan varma, mihin vuoden 2006 kuvat viittaavat. Muistelen kuitenkin, että kyseessä on vähän kaikkea: toisaalta konkreettisia asioita, kuten kauniita vaatteita ja kenkiä (Fretten lakanat, täydellisesti istuva pikkumusta), toisaalta tiettyjä tunteita, joita kuvat välittävät, esimerkiksi mielenkiintoinen elämä, rakkaus, onnellisuus tai vapaus. 

Aloitetaan niistä suurista jutuista. Juu, on ollut onnellista elämää, joskin on ollut myös surullisempia ajanjaksoja. On ollut intohimoista, maatajärisyttävää, suurta rakkautta. Komeita, parrakkaita, pitkiä miehiä. Ennen kaikkea, on ollut mielenkiintoista ja välillä jopa jännittävää. Häkellyttäviä kohtaamisia ja hetkiä, jolloin on pitänyt nipistää itseään. 

On nukuttu Fretten lakanoissa ja kaapissa on "täydellisesti istuva" pikkumusta. Olen ohjannut höyrylaivaa, tavannut David Beckhamin ja jutellut Matti Salmisen kanssa - asioita, joista olen haaveillut viime vuosien aikana. Mutta toisaalta, minulla ei (vieläkään) ole sfinx-kissaa, lapsia tai kakkosasuntoa. En puhu sujuvaa venäjää, en ole erityisen etävä huushollerska ja filosofian tietämykseni on aika pintapuolista - myös asioita, joista olen haaveillut viime vuosien aikana. 

Juuri tällä hetkellä haaveilen, että pyykkini kuivuisivat ulkona vuoden joka ikinen päivä. Ja että minulla olisi täydellisesti istuva Saint Laurentin smokkijakku. Unelmia tärkeämpää on kuitenkin se, että voin unelmoida ilman, että nykyhetkessä olisin yhtään vähemmän onnellinen tai tyytyväinen. Just nyt kaikki on mainiosti ja seitsemän vuoden kuluttua (kissan ja smokkijakun kera tai ilman) vielä paljon paremmin.

--

Dream talk.

--

Kuvat unelmakansioistani, eli:

Jessica Stam by Corinne Day for Vogue UK, October 2007, Golden Years

Kate Moss by Tim Walker for Vogue US, April 2012.

Ladataan...

Pages