Ladataan...
journey

Näyttelykevät 2019 on mielenkiintoinen. Voi kunpa voisi vain käydä museoissa ja pohdiskella...

Helsingissä

Ellen Thesleff, HAM

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Thesleffin syntymästä. HAM juhlistaa taiteilijaa soolonäyttelyllä, jonka kuratoi taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck, ja se pohjaa hänen vuonna 2017 ilmestyneeseen Thesleff-elämänkertaansa Minä maalaan kuin jumala (Teos). Tätä näyttelyä odotan kuin kuuta nousevaa, olisipa jo huhtikuu! Näyttely on avoinna 26.4.2019-26.1.2020. 

René Magritte - ElämänviivaAmos Rex

Mars torille! Belgialainen surrealisti saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Näyttelyssä on teoksia taiteilijan eri aikakausilta, ja pääsemmekin seuraamaan Magritten uran kehitystä. Nyt tietysti kuumeisesti mietin, että mitä siellä oikein on! Magritte on itselleni tärkeä taiteilija, sillä aikoinaan ollessani IB-lukiolainen kirjoitin Theory of Knowledge -esseeni taiteesta ja keskityin lähinnä Magritteen. Että siitä se sitten lähti. 

Paul OsipowTaidehalli

Taidehallissa on nyt meneillään laaja Osipowin retrospektiivi. Töitä on 60-luvulta tähän päivään. Odotettavissa on erinomainen läpileikkaus taiteilijaan vaikuttavaan uraan - herra Osipow on työskennellyt jo yli 60 vuotta. 

Karoliina HellbergDidrichsenin taidemuseo

Didrichsenin taidemuseon Pro Arte -tunnustus myönnettiin kuvataiteilija Karoliina Hellbergille. Taiteilijaa juhlistetaan yksityisnäyttelyllä, joka avautui hiljattain. Odotan Hellbergin hehkuvia värejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa.

Sigrid Schauman - Taide tunteiden kuvanaVilla Gyllenberg

Villa Gyllenbergin näyttely käsittelee Sigrid Schaumanin taidekehitystä taiteilijan töiden ja taidearvosteluiden kautta. Schauman oli epätavallinen kuvataiteilija, sillä hän toimi lähes neljänkymmenen vuoden ajan myös taidekriitikkona suomenruotsalaisissa päivälehdissä. Minua näyttelyssä kiinnostaa ennen kaikkea toteutus. Kulma ainakin on todella kiinnostava ja näyttelyteknisesti ja kerronnallisesti haastava. Näyttely avautuu 20.3. 

Maailmalla

Picasso - Blue and Rose Periods, Fondation Beyeler 

Vuoden 2019 kulttuuritapahtuma lienee tämä sveitsiläisen yksityisen museon järjestämä Picasso-blockbuster, jota lukuisat taidelehdet ovat kuvanneet jo once-in-a-generation -näyttelyksi ja hurjimmaksi blockbusteriksi ikinä. No, näyttely avautuu tämän kuun kolmas päivä, joten tulevat viikot näyttävät, miten näyttelyyn suhtaudutaan. Lähtökohtaisesti en jaksa innostua enää kovinkaan paljon Picasso-näyttelyistä, koska niitä on niin runsaasti. Tate Modernin Picasso 1932 oli omasta mielestäni ehein Picasso-näyttely naismuistiin. Beyelerin lähtökohta on toki kiinnostava; nuori Picasso, 1901-1906. Sininen ja ruusunpunainen kausi olivat toki todella merkittäviä taiteilijan oeuvrelle ja kubismin synnylle, joten on mielenkiintoista nähdä näille aikakausille omistettu laaja näyttely. 

Pariisin Musée d'Orsayssa nähtiin näyttelyn ensimmäinen versio syksyllä 2018, mutta Beyelerin näyttely on kuulemma muunnos tästä - emme vielä tiedä, että miten aivan tarkasti. Lehdistö on myös spekuloinut näyttelyn todellista "arvoa" ja syitä - onko houkuttimena tehdä Picasson aikaisimmista töistä rahallisesti arvokkaampia, eli nostattaa niiden mahdollisia huutokauppahintoja tällaisen suuren blockbusterin kautta. Mene ja tiedä. 

All the RembrandtsRijksmuseum

Rembrandtin kuolemasta tulee tänä vuonna 350 vuotta ja Alankomaiden kansallismuseo Rijksmuseum juhlistaa tätä näyttelyllä, jonne se kokoaa kaikki kokoelmansa Rembrandtit, eli 22 maalausta, 60 piirrustusta ja yli 300 vedosta. Tämä on tietysti toinen suurenmoinen blockbuster. Pisteet Rijksmuseumille, että se keskittyy omaan kokoelmaansa - museoiden kokoelmissa on niin paljon töitä, jotka eivät näe päivänvaloa vuosikymmeniin tai jopa satoihin, eli tämä on kyllä kulttuuriteko par excellence. 

Joan Miró: Birth of the WorldMoMA

MoMA:n pääkevätnäyttely keskittyy Mirón Birth of the World -teokseen. Näyttely pyrkii sijoittamaan taiteilijan rakastetun mestariteoksen Mirón kokonaistuotantoon. Näyttelyn on kuratoinut MoMA:n rakastettu (ja maailman ystävillisin, sympaattisin ja ihanin) kuraattori Anne Umland. 

Implicit Tensions: Mapplethorpe NowSolomon R. Guggenheim

Nykin Guggis järjestää laajan Mapplethorpen näyttelyn - tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta taiteilijan kuolemasta. Näyttely on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen keskittyy Guggenheimin Mapplethorpe-kokoelmaan ja toinen esittää nykytaiteilijoita, joissa Mapplethorpen vaikutus näkyy. Nähtävillä on Rotimi Fani-Kayoden, Lyle Ashton Harriksen, Glenn Ligonin, Catherine Opien ja Paul Mpagi Sepuyan töitä. 

Lucio Fontana: On the ThresholdMet

Oi oi oi, mikä ihana näyttely on tällä hetkellä menossa Metissä. Fontana kuuluu lempitaiteilijoihini, joten what's not to love. Metin näyttely on merkittävin Fontana-retrospekti Jenkeissä viimeiseen neljäänkymmeneen vuoteen. 

Entäs te? Mitä odotatte? Minne olisitte valmiita jonottamaan koko päivän ;)?

Ladataan...
journey

Pariisi on erinomainen museokaupunki, koska siellä on niin paljon mielenkiintoisia ja erilaisia museoita. Kaupungissa on myös lukuisia viehättäviä ateljeemuseoita, eli museoita, jotka on perustettu taiteilijan työskentely- tai asuintilaan. Nämä intiimit museot tarjoavat usein harvinaisen mahdollisuuden kurkistaa taiteilijan elämään ja luomistilaan. 

Yksi suosikeistani on Musée Gustave Moreau, joka esittelee taiteilija Gustave Moreaun ateljeeta, asuintiloja ja tuotantoa. Itse nautin white cube -estetiikasta vain nykytaiteen kanssa, joten on aina nautinnollista nähdä taidetta ei-valkoisilla seinillä. Moreaun ateljee on taianomainen, kaksi satumaista kerrosta, myös asuintilat ovat todella mielenkiintoiset. 

14 Rue de la Rochefoucauld

Ladataan...
journey

Taiteella ja luksuksella on aina ollut läheinen suhde. Dalí suunnitteli mekkoja Chanelille ja Schiaparellille, Lucio Venna teki mainoksia Salvatore Ferragamolle, Émile-Maurice Hermès, Achille Maramotti ja Yves Saint Laurent olivat kaikki aktiivisia taidekeräilijöitä. 2000-luvulla luksuksen ja taiteen suhde on kuitenkin syventynyt ja erilaisista kollaboraatioista on tullut todella yleisiä. Itselleni ei nyt äkkiseltään tule mieleen yhtään luksusbrändiä, joka ei olisi tehnyt yhteistyötä jonkun taiteilijan kanssa tai muuten liittoutunut yhteen taiteen kanssa. 

New Yorkin Guggenheim järjesti vuonna 2000 laajan Giorgio Armani -retrospektiivin. Vuonna 2011 Met puolestaan esitti Alexander McQueen: Savage Beauty -näyttelyn. Bowes Museum juhlisti Yves Saint Laurentia vuonna 2015. Näyttelyt otettiin vastaan ristiriitaisin tunnelmin. Onko muoti taidetta? Onko yksittäisen suunnittelijan näyttelyn paikka arvostetussa taidemuseossa? Maksoiko Armani Guggenheimille? Onko museoista tullut vain suuria mainostauluja? 

Uusin trendi taiteen ja luksuksen välisessä kanssakäymisessä on perustaa oma foundation, eli eräänlainen museon ja näyttelytilan hybridi (esim. Fondation Louis Vuitton, Fondazione Prada & Aïshti Foundation), tai brändin historialle omistettu museo (esim. Museo Salvatore Ferragamo & Musée Yves Saint Laurent). Taidemuseon perustana on yleensä luksusbrändin omistajan oma taidekokoelma (esim. Bernard Arnault, Miuccia Prada & Tony Salamé), brändin historialle omistetut museot puolestaan nojaavat yleensä yhtiön omiin arkistoihin. 

Yksityisten museoiden perustaminen ei sinänsä ole pelkästään luksusmerkkeihin sidottu trendi. Yli 70 prosenttia yksityisistä taidemuseoista on perustettu vuoden 2000 jälkeen. Museon perustaja on yleensä miespuolinen taidekeräilijä, joka haluaa tuoda kokoelmansa julki. 

No, entä sitten? Eikö se ole vain hyvä, että uusia kulttuuritiloja avautuu tai että yleisö pääsee kurkistamaan yksityisiin kokoelmiin, joissa on taidehistoriallisesti merkittäviä töitä? Toisekseen, eikö meillä aina ole ollut yksityisiä museoita, joilla on ollut merkittävä osa taidekentän kehityksessä?

Juu ja juu, erityisesti jos museoita käsitellään ajallisesti laajassa perspektiivissä yksityisen ja julkisen museon raja hämärtyy. Uffizi oli alunperin yksityinen museo, samoin Eremitaaši. Guggenheimit saivat alkunsa yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Yksityiset museot ovat hyvä juttu, ehdottomasti, mutta niihin liittyy pohdintoja ja kysymyksiä, joihin meillä ei vielä ole vastauksia. 

Miksi juuri luksusmerkit perustavat näitä museoita? Kuinka häilyvä brändin ja instituution raja todellisuudessa onkaan? Kuka päättää, minkälaisia näyttelyitä niissä järjestetään? Mikä on niiden taidehistoriallinen arvo? Mitä väliä sillä on, jos osa kulttuuriperintöämme on yksityisissä käsissä? Minkälaisia "kilpakumppaneita" nämä ovat julkisille museoille? 

Osa luksusbrändien taidemuseoista on noussut kenties yllättävänkin merkittäviin asemiin taidekentällä. Fondation Louis Vuitton, esimerkiksi, järjesti vuoden 2017 vierailluimman taidenäyttelyn, Icons of Modern Art. The Shchukin Collection. Näyttely kuuluu vuosikymmenemme, ellei jopa vuosisadan, merkittävimpiin, sillä venäläisen edesmenneen taidekeräilijä Sergei Shchukinin kokoelmaa ei ollut nähty Euroopassa sitten keräilijän taidematkojen. On mielenkiintoista, että juuri Fondation Louis Vuitton järjesti tällaisen show'n, joka aikaisemmin olisi mennyt jollekin Pariisin julkisista instituutioista, kenties Centre Pompidoulle tai Grand Palais'sille. 2010-luvulla vain yksityinen museo kykeni kattamaan Shchukinin kokoelman vakuutusmaksut, jotka olivat varmasti aikamoiset, sillä kokoelman arvoksi on arvioitu noin $10 miljardia. Fondazione Pradaan kulminoituu toisenlainen vaikuttaminen: instituutio perustettiin kaupunkiin, jossa ei ollut - eikä ole vieläkään - julkisin varoin hoidettua nykytaiteen museoita. Tämä oli tietenkin Pradalle erinomainen mahdollisuus "antaa takaisin" Milanolle ja olla merkittävässä roolissa rakentamassa uutta kulttuuriskeneä kaupunkiin. 

Katsojana ja yleisön jäsenenä iloitsen näistä(kin) instituutioista, joskin osaan suhtaudun todella kriittisesti. Museologina ja taidehistorioitsijana en ole aivan varma, mitä niistä ajattelisin. Tarvitsemme tutkimusta, dialogia ja pohdintaa. 

Tässä vielä lyhyt katsaus kolmen instituution tämänhetkiseen tarjontaan: 

Fondation Louis Vuitton

Juuri nyt Fondation Louis Vuittonissa on meneillään Egon Schielen ja Jean-Michel Basquiatin näyttelyt.

Fondazione Prada

Fondazione Pradan Milanon-rakennuksessa on näyttely nimeltään Sanguine. Luc Tuymans on Baroque

Fondation Cartier

Fondation Cartier, joka on vanhin luksusbrändien museoista ja muistuttaa kenties eniten toimintatavoiltaan julkista museota, esittää näyttelyn Southern Geometries, from Mexico to Patagonia, joka keskittyy geometriaan Latinalaisen Amerikan taiteessa. 

Self-Portrait with Chinese Lantern Plant (1912), Leopold Museum

Untitled (1981), The Eli and Edythe L. Broad Collection

Ladataan...
journey

Kesäkuu 2018

Astuminen Palatsiaukiolta Talvipalatsin sisäpihalle on aina yhtä taianomainen hetki. Katastrofaalisen huonotkin aamut ovat vähemmän surkeita Bartolomeo Francesco Rastrellin suunnitteleman barokkipalatsin loisteessa. Turkoosiin vivahtavan vaaleanvihreä Talvipalatsi kultavalkoisine koristeineen seisoo ylväästi Nevan rannalla. Valkeat pilasterit ja katonharjalla seisovat pronssiset veistokset ja maljat luovat juhlavan tunnelman. Minä sipsuttelen palatsin sisäpihalle yleensä kovin arkisesti iso take away -kahvikuppi kädessä kiiruhtaen kohti kellarissa sijaitsevaa toimistoani. 

Yhtä maailman merkittävimmistä museoista ei voi olla huomaamatta lähestyi sitä sitten Palatsiaukiolta tai Nevan puolelta. Palatsirantakadun panoraama poikkeaa tosin merkittävästi Palatsiaukion näkymästä. Siinä missä Palatsiaukiolla ollessa tunnelma on ennen kaikkea juhlallinen, Palatsirantakadun puolelta voi havannoida Talvipalatsin vieressä olevia kolmea rakennusta, jotka yhdessä Talvipalatsin ja Uuden Eremitaašin kanssa kuuluvat Eremitaašin museokokonaisuuteen. Kontrasti Pienen, Vanhan, Eremitaašin teatterin ja Talvipalatsin välillä on melkoinen, mutta kuvastaa hyvin koko Pietarin historiallista keskustaa: hienostunut dialogi barokin ja uusklassismin välillä.

Juri Feltenin ja Jean Baptiste Vallin de la Mothen suunnittelema Pieni Eremitaaši rakennettiin, jotta Katariina Suuri voisi tavata rakastajiaan rauhassa. Niin ikään Feltenin käsialaa oleva Vanha Eremitaaši valmistui sen sijaan keisarinnan taidekokoelmaa varten. Eremitaašin teatteri valmistui Katariina Suuren yksityisteatteriksi ja sen suunnitteli Giacomo Quarenghi. Uusi Eremitaaši puolestaan on Nikolai I:n perintöä. Leo von Klenzen suunnittelema rakennus valmistui tsaariperheen paisuneelle taide- ja kulttuurihistoriallisten esineiden yksityiskokoelmalle. 

Eremitaašin taidekokoelman sai alkunsa vuonna 1764, jolloin Katariina Suuri lähetti suurlähettiläs V. S. Dolgorukin ostamaan 225 hollantilaisen ja flaamilaisen taulun kokoelman Berliinistä. Vuonna 1769 hankittiin toinen, 600 taulua käsittävä, kokoelma. 1800-luvulla Eremitaašin kokoelma kasvoi merkittävästi mm. arkeologisilla löydöillä. Ensimmäinen yleisölle avoin museo, tarkemmin sanottuna Uusi Eremitaaši, avattiin vuonna 1852. Vallankumousten jälkeen Eremitaašia täydennettiin esimerkiksi Jusupovien, Stroganovien, Šeremetevien ja Šuvalovien merkittävillä kokoelmilla. 

Tänä päivänä museon kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä Kivikaudelta nykypäivään mukaan lukien esihistoriallista ja itämaista taidetta, länsieurooppalaisia maalauksia ja aseita sekä haarniskoita. 

Vetovoimisia huoneita Eremitaašissa ovat esimerkiksi Aleksandr Brüllow'n suunnittelema Malakiittisali, jossa Nikolai I:n ja Nikolai II:n puoliso, kummatkin nimeltään Aleksandra Fjodorovna, pitivä salonkiaan, Jordanin tai suurlähettiläiden portaatRaphaelin loggiat ja Paviljonkisali

Eremitaaši on Venäjän hallitsijoiden, aikakausien ja historian tuotos. Samanaikaisesti museon identiteetti pohjautuu vahvasti oletukseen, että museossa voi kokea miltei koko maailman. Hyväksyimmepä "universaalin" museon ideaa tai emme, se on vahvasti läsnä Eremitaašissa. 

Minun Eremitaašini on töihin liittyvien attribuuttien lisäksi historian kerrostumia ja arkkitehtuurin ja museoesineiden herkkää vuoropuhelua, jota voi mielestäni parhaiten astia nimenomaan näissä vanhoissa, monimutkaisissa rakenteissa ja instituutioissa eikä niinkään white cube -gallerioissa. 

Tunteeni Eremitaašia kohtaan kulminoituvat niihin muutamaan huoneeseen, joihin pakenen aina tilaisuuden tullen. On upea ja rauhallinen Kahdenkymmenen pylvään sali, joka toistaa antiikkitemppelin sisustusta. Salin sisätila on jaettu kolmeen osaan kahdella serdibolin graniitista valmistetuilla joonialaisten pylväiden rivillä. Kuljen salin läpi joka päivä lounaalle ja tunnen oloni turvalliseksi. On häikäisevä Yrjönsali eli Ivan Stasovin suunnittelema suuri valtaistuinsali, joka on mielestäni kertakaikkisen pysäyttävä. Muistan sen hyvin lukion historiantunneilta. Täällä Nikolai II avasi duuman vuonna 1906. Tunnen outoa nostalgiaa koko salia kohtaan, vaikken ole ollenkaan varma, voiko ihminen olla nostalginen ajasta, jolloin ei ollut vielä edes olemassa. On myös melankolinen ja äärimmäisen ylellinen Paviljonkisali, jossa yhdistyvät uusklassiset, renenssassityyliset ja itämaiset arkkitehtoniset motiivit. Stakenschneiderin suunnittelemaa huonetta koristavat mosaiikkilattia ja upeat parketit, sekä 28 kauniisti kimaltelevaa kristallikattokruunua. Siellä on myös Prinssi Potjomkinin vuonna 1780 ostama riikinkukkokello. Paviljonkisali on niin upea, että minua heikottaa. En pysty käsittämään, kuinka Stakenschneider on luonut näin upean tilan. 

Työskentely yhdessä maailman suurimmissa ja merkittävimmässä museossa on taianomaista, mutta työskentely arvostetussa venäläisessä kulttuuri-instituutiossa ei ole helppoa. Viikkopalaverissa istuessani toivon usein olevani missä tahansa muualla. Toisaalta reittini toimistosta kanttiiniin on niin kaunis, että liikutun yleensä useamman kerran viikossa. Olo on erityisen hauras Jupiter-galleriassa, jossa on Antiikin Rooman aikaisia patsaita. Ei ole kauniimpaa paikkaa, kun kevätvalo paistaa yläikkunoista ja saa koko salin hehkumaan. Valitettavasti koko Eremitaašin suosikkigalleriani, Stakenschneiderin suunnittelma upea galleria 207, italialaista taidetta 1200-1400-luvuilta, on todella lähellä huippusuosittua da Vinci -huonetta. Galleriassa 214 oleva Madonna-kaaos saa minut huonovointiseksi ja joka päivä epäilevämmäksi ihmiskunnan kyvykkyydestä järkevään käytökseen. Harras toiveeni on, että museo kieltäisi valokuvauksen ja keskittyisi opettamaan vieraita katsomaan. Ajateltuani näitä ajatuksia tunnen kuitenkin sydäntä pistävää syyllisyyttä: on melkoinen luksusongelma, että museossa on ruuhkaa.

Eremitaaši ja meidän välinen suhteemme on täynnä ristiriitoja. Eremitaaši esittelee mittaamattoman arvokkaita teoksia ja objekteja ja koko museo on todella näyttävä, täynnä kimalletta ja säkenöintiä. Tämä itsessään ei ole ongelmallista, mutta universaalin museon kontekstissa, jonka perusoletus on siis, että museo esittelee ihmiskunnan historiaa, siitä tulee problemaattista, sillä maailmanhistoria on täynnä kurjuutta ja kärsimystä, joka tietysti on Eremitaašissa aika poissaolevaa. Kultakoristeiden ja marmorin kääntöpuolella olevat maaorjien ja sotavankien surulliset kohtalot eivät, luonnollisestikaan, ole museon keskiössä. 

Nautin myös suunnattomasti Eremitaašin tuomasta pienuuden ja mitättömyyden tunteesta, mutta tiedän, että ammatillisesti ajateltuna se ei ole museon päämäärä. 

Tästä kaikesta huolimatta rakastan kävellä näillä käytävillä, tuskailla turistimassojen keskellä, liikuttua matkalla lounaalle ja havahtua ajatukseen, että minä kävelen samoja käytäviä kuin Katariina Suuri ja Aleksanteri II aikoinaan. Rakastan ajatusta, että minä olen osa juuri tätä instituutiota, jolla on yksi maailman merkittävimmistä kulttuurihistoriallisista esine- ja taidekokoelmista ja jonka historia ja nykyisyys ovat niin kaoottisen kompleksisia, että niiden selvittämiseen menee vielä monta museologisukupolvea. 

Ladataan...
journey

On muutama taideteos, joilla on ollut henkilökohtaisella tasolla suuri merkitys elämässäni. Yksi niistä on Metropolitan Museumin kokoelmiin kuuluva Marc Chagallin The Lovers. New Yorkissa asuessani Met oli yksi suosikkimuseoistani ja kävin siellä todella usein, yleensä ihailemassa tätä Chagallin teosta (tai sitten yhtä Repiniä, mutta se on oikeastaan tämän tarinan jatko-osa). 

Oli syyskuu 2016 ja olin palannut takaisin New Yorkiin vietettyäni kesän Euroopassa. Olin juuri aloittanut työssä, joka oli melko kaukana yliopistossa lukemistani aineista ja suoraan sanottuna miltei joka päivä töissä oli vähän sellainen fiilis, että mitä minä täällä oikein teen jakkupuvussani ja korkkareissa. Usein tuntui myös siltä kuin koko sieluni olisi huutanut päästä työskentelemään taidehistorian ja museotyön parissa, siis sinne, jonne opintoni olivat minua valmistelleet. Maanantaista tiistaihin olin jakkupukunainen diplomaattien ympäröimänä ja viikonloput vietin museoissa tennareissa ja värikkäissä minihameissa. Usein lauantaiaamuisin hipsin Upper West Sidelta Keskuspuiston läpi Metiin reflektoimaan elämääni Chagallin eteen. 

Mielessä pyörivät usein Chagallin voimakkaat sanat: Only love interests me, and I am only in contact with things that revolve around love. Chagall kyllä resonoi vahvasti mielessäni, mutta konkreettiseksi hänen lauseensa ei ollut vielä elämässäni muuttunut. Olivathan toki työpäiväni jännittäviä ja mielenkiintoista, mutten oikeastaan kauheasti välittänyt siitä, mitä tein. 

Työ on tietysti vain pieni osa siitä, mistä Chagall puhuu. New York oli noina kuukausina yhtä kuin rakkaus. Kyse ei ollut pelkästään minun elämästäni, vaan meidän. Meidän naapurustomme, lempipaikkamme, aamurutiinimme, salainen kiinalainen take out -paikka...joten tietysti aina, kun olin Chagallin luona Metissä ihastelin myös, kuinka kauniisti Chagall pitää sylissään kihlattuaan Bella Rosenfeldia. Sitten suljin silmäni ja toivoin olevani oman rakastettuni harteilla. 

Mitä en tietysti vielä silloin ymmärtänyt, ettei tämä suuri, valloittava rakkauskaan ollut se, mistä Chagall puhui. 

--

Art and love.

Pages