Ladataan...
Juliaihminen

Homma lähti käyntiin vitsistä. Olimme joulukuun alussa Hangossa viettämässä viikonloppua, ja jostain syystä illallisella puhe kääntyi niin sanottuihin gender release partyihin, eli amerikkalaisten pitämiin täysin käsittämättömiin juhliin, joissa lasta odottavat vanhemmat paljastavat läheisilleen jollain mahdollisimman äitelällä tavalla tulevan lapsen sukupuolen. 

Jos skene ei ole teille tuttu, niin voin kertoa, että Pinterest on täynnä näitä "hauska tapa paljastaa lapsen sukupuoli" -kuvia. Niiden avainsanat ovat: vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Pumpataan ilmapalloihin vaalenpunaista savua ja kun vieraat saapuvat, poksautetaan pallot ja he näkevät, että IT'S A GIRL! Hakataan pinjataa, jonka sisältä paljastuu vaaleansinisiä konfetteja, IT'S A BOY! Leivotaan jommankumman värisiä muffinsseja.

Mirja oli lukenut Atlanticista jonkun jutun, jossa Kaliforniaan oli syttynyt metsäpalo, koska jotkut urpot olivat ampuneet GRP-juhlissaan tietynväristä savua metsään, ja samalla kipinät olivat sytyttäneet kuivan maan.

Meillä oli parin viikon päästä tulossa kakkosultra, ja olimme Tikin kanssa pohdiskelleet, että kysytäänkö tällä kertaa sukupuolta ennakkoon. Viime kerralla emme kysyneet, joten Alpun sukupuoli tuli täytenä yllätyksenä. (Osasyy tämän blogin nimellekin johtuu tästä: kun aloitin blogin kirjoittamisen, mukana matkassa olivat Julia + ihminen, emme tienneet, tuleeko meille tyttö vai poika. No, suurempi syy tosin on se, että lapsuuden lempinimeni oli Juliaihminen.)

Tällä kertaa minä olin taipuvainen kysymään, ja lopulta Tiki suostui tähän. Halusin molemmat kokemukset: odottaa lasta niin, ettemme tiedä sukupuolta ja odottaa niin, että tiedämme oletetun sukupuolen. (Koska kuten tiedämme, ulkoiset sukuelimet eivät vielä todellisuudessa kerro muuta kuin sen, minkälaiset ulkoiset sukuelimet lapsella on.)

Hangossa vitsi jotenkin karkasi käsistä, ja päädyimme siihen, että järjestän tuolloin 17.12. maanantaina, jolloin meillä tuo kakkosultra oli, illalla ironiset gender release partyt ystävilleni. Visioimme kovasti: Jos poika, tarjotaan nakkipiiloja, jos tyttö, tarjotaan karjalanpiirakoita. Pojan kohdalla tarjotaan pähkinöitä, tytön kohdalla kuivattuja hedelmiä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Skumppaa tarjotaan joka tapauksessa.

Sovimme, että jotta nämä olisivat oikeasti ironiset juhlat, kukaan ei saa tuoda mitään vauvalahjoja, koska lahjat olisivat tehneet hommasta paljon totisempaa. 

Sitten koitti toisen lapsemme rakenneultran aika. Odotimme jännityksen vallassa Tikin kanssa Bulevardilla (jonne Kättärin kiinni mentyä nuo kunnalliset ultrat on nyt siirretty). Kätilö oli puoli tuntia myöhässä, ja olin jo aivan hiilenä. Sitten pääsimme vihdoin ultraan.

Oli niiiin ihanaa nähdä pieni otus siellä temmeltämässä! Se oli kasvanut hyvin ja vilkutteli ja imi nyrkkiänsä. Ensin ultrattiin reidet ja sääret - hyvin kasvaneet. Sitten sydän (tätä jännitin erityisen paljon sekä Alpun ultrassa että tässä, johtuen pikkusiskoni sydänviasta). Sitten aivot, sisäelimet ja muut tärkeät jutut. Kaikki näytti siltä, että lapsi on terve ja kehittynyt. Ihanaa! Mikä helpotus!

Lopuksi kätilö kysyi, haluaisimmeko vielä kysyä jotain. Nolotti jotenkin sanoa, että noooh, olisiko mahdollista saada tietää sukupuolta. Ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä tämän kaiken oikeasti tärkeän tiedon jälkeen. Kysyimme silti. Ja kätilö alkoi ultrata. Ja ultrata ja ultrata ja ultrata.

Se pieni pirulainen!!! Tyyppi oli asemoitunut kohtuun jalat aivan kiinni toisissaan ja kietonut napanuoran kriittisten osiensa eteen! Kätilöllä ei ollut mitään saumaa nähdä, millaista materiaalia kriittisiin osiin oli muodostunut.

Niinpä tietenkin. Nykyajan nuoret. Paljon avarakatseisempia ja modernimpeja kuin me milleniaalit, jotka vielä uskomme johonkin keinotekoiseen binääriseen sukupuoleen.

Meidän vauvelsson ei yksinkertaisesti suostunut paljastamaan tätä tietoa meille. Hän ilmeisesti koki fyysiset sukuelimensä joko yksityisasiana tai sitten täysin merkityksettömänä.

"Jos olisi aivan pakko sanoa, niin sanoisin, että 60 prosentin todennäköisyydellä näyttää siltä, ettei siellä ole mitään ylimääräistä. Mutta ei tästä kyllä mitenkään pysty sanomaan mitään selvää", kätilö sanoi lopulta. Jep, eli kun vielä edellisenä päivänä meille oli tulossa 50 prosentin todennäköisyydellä tyttö, niin tänään todennäköisyys olisi sitten 10 prosenttia enemmän. Ei vakuuttanut.

Olin pienen hetken vähän häkellyksissäni, että näinkin voi sitten käydä mutta jo astuessamme ulos Bulevardille nauroimme aika lailla. Ihan oikein meille, jotka yritimme lähteä utelemaan tilannetta.

Illalla sitten tarjosimme sekä patonkia että karjalanpiirakkaa, sekä sinistä Jackyä että punaista jogurttia (koska yllätys yllätys, punaiset Jacky makupalat olivat taas loppu kaupasta). Pidin aluksi ystävilleni pienen puheen: "Tervetuloa maailman paskimpiin gender release partyihin. Meillä ei nimittäin ole teille mitään kerrottavaa."

Mutta ei se haittaa. Näin on juuri hyvä. Ihana ihminen sieltä joka tapauksessa on tulossa.

 
 
Lue myös:
 
Ensimmäisen lapsemme rakenneultra

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minun ja Tikin Helsingin hotellikiertue jatkui viime viikonloppuna. Varasin minulle ja Tikille joululahjaksi yön sekä illallispöydän Kalastajantorpalta. Suunnitelma oli jo Hanasaaressa hyväksi havaittu: Löllyä hotellihuoneessa, katsoa jotain hyvää sarjaa tai leffaa, käydä syömässä hotellin ravintolassa ja nukkua hyvin. Alppu oli jälleen hoidossa vaarin ja mummin (eli isäni ja hänen vaimonsa) luona.

Tällä kertaa emme ennakkotiedoista poiketen katsoneet Die Hard II:sta vaan Florencen. Huomasimme muuten erinomaisen jipon: jos ottaa oman läppärin ja hdmi-piuhan mukaan, voi katsoa hotellin isosta televisiosta HBO:ta ja Netflixiä.

Ja eipä tässä muuta voi sanoa kuin että tämä on täydellinen tapa viettää parisuhdeaikaa. Ilman mitään sen suurempia paineita siitä, että jotain pitäisi saada aikaiseksi, agendalla olisi mitään sen suurempia keskusteluja tai sopimuksen aiheita.

Valitsin juuri Kalastajatorpan (viralliselta nimeltään Hilton Helsinki Kalastajantorppa) siksi, että Tiki fiilistelee kaikenlaista tällaista vanhanajan menomeininkiä. Ja kuten huomaatte kuvasta, hän innostui heti, kun meidän huoneen näkymät olivat samat kuin Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan (1969) eräässä kohtauksessa. 

Kalastajantorpalla on vieraillut monenmoisia kunniakkaita ihmisiä vuosien varrella, esimerkiksi Urho Kekkonen isännöi isellä ETYK-kokousta vuonn 1975. Ja näitä kuvia on sitten ripoteltu ympäri hotellia, mikä oli tietenkin hauskaa.

Kalastajantorpan ravintolan illallinen oli mitä mainioin, palvelu toimi ja näkymä jäiselle merelle oli kaunis, joskin pimeä tähän aikaan vuodesta. Kannattaa muuten varata pöytä ennakkoon, niin saa näköalapaikan. Päädyimme Tikin kanssa käymään antoisaa keskustelua muun muassa Helsingin kaavoituksesta sekä siitä, miten helvetillistä on yrittää miettiä nimeä toiselle lapselle. (Emme edes aloittaneet.)

Erityisen kiitoksen annan hotellin aamupalasta, jossa esimekriksi tultiin erikseen tarjoamaan kahvia. Vaihtoehtona olisi ollut cappuchino tai lattekin, mutta minä olen ymmärtänyt, että pidän kaikkein eniten tavan kahvista.

Olen ymmärtänyt itsestäni muitakin asioita, mitä tulee hotellien aamiaisiin. Kuten: En ikinä syö mitään lihaan viittaavaa aamuisin. Vaikka tekisi mieli napostaa vähän pekonia, niin se ei kannata! Tämä nimittäin aiheuttaa koko loppupäiväksi pekonin koston, kun se pyrkii tulemaan ylös. Jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Muita aamiaissääntöjä: Ensin tehdään tarkastelukierros ja otetaan pieniä määriä asioita, mitään ei tietenkään heitetä hukkaan, ja siksi vain pienet määrät. Sitten santsataan sitä, mikä on ollut parasta. Yleensä se on minun kohdallani cocopops-murot. Nimittäin yksi säännöistä kuuluu: syön enimmäkseen sellaista, mitä en koskaan ostaisi tai valmistaisi kotona. Jos on jotain törkeän hyvin haudutettua puuroa, niin sitten sitä. (Brunsseilla minulla on eri säännöt. Jos esimerkiksi brunssi on maksanut 30 euroa, niin sitten pitää optimoida ja syödä kalleimpia ainesosia, kuten lohta. Missään nimessä ei saa täyttää leivällä, perunalla tai muulla halvalla materialla vatsaansa!)

Hotelliaamiaisen dont'seihin kuuluu myös se, että käytännössä ei kannata juoda ollenkaan mehua, mutta jos nyt erehtyy juomaan, niin sitten maksimissaan yksi lasi. Mehusta tulee jotenkin helposti läävänen fiilis. En osaa selittää miksi.

Hyvän hotelliaamiaisen muuten tunnistaa myös siitä, että siellä on ainakin Hesari ja Höplä tarjolla, vielä paremmilla joku ulkomainen julkaisu, kuten nyyyjooorktaims! Siitä tulee sellainen olo, että tässä sitä ollaan vähän parempia ihmisiä.

 

Kalastajantorppa on myös siitä ihana kohde, että ympärillä levittäytyvä Munkkiniemi on niin kaunista aluetta. Nyt me emme kyllä ehtineet siellä juuri käpystää, mutta tällaisia taloja siellä on. Hulluutta!

 

Kiinnostelee muuten tietää:

Onko kellään muulla laskelmoivalla neurootikolla mitään omia hyväksi havaittuja hotelliaamiaissääntöjä?

 

Aiemmat suositukseni lähilomille:

Hanasaaren hotellissa on vanhan ajan charmia

Kylpyläloma Hangossa oli luksusta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minut tunnetaan naisena, jonka paras (rahan, luonnon ja oman mielenterveyden) säästövinkki on yksinkertaisesti:

Älä osta mitään turhaa paskaa.

On helppo sanoa, että älä tee sitä ja älä tee tätä, mutta ei elämä ei voi tietenkään olla pelkkää kieltäymystä. Tai voi se olla, mutta ehkä siitä tulee vähän ankeaa siten.

Me elämme maailmanaikaa, jolloin asioiden ostamiseen liittyy suuria ristiriitoja. Meistä suuri osa pohtii näitä suurinpiirtein joka päivä jollain tasolla. Kaikenlainen kuluttaminen on kasvanut meidän elinikänämme valtavasti. (Joskus hurvittelen vertailemalla Tilastokeskuksen tietokannasta sitä, kuinka paljon kotitaoudet laittoivat vaikkapa sipseihin keskimäärin rahaa vuodessa: vuonna 1985 neljä euroa, vuonna 2016 kaksikymmentä euroa).

Me kulutamme koko ajan enemmän, mutta olemmeko koko ajan onnellisempia, siitä en niinkään ole varma. 

Minä en ole ehdotonta tyyppiä, ja harva asia on minulle joko tai. Arvostan ihmisiä, jotka ovat ehdottomia päätöksissään, mutta uskon, että kysymys on paljon luonteesta, ja suurin osa jengistä on minun kaltaisia: mukavuudenhaluisia, tottumuksensa orjia, jotka syyllistyvät helposti mutta eivät silti muuta käytöstään. Minun on vaikea sitoutua johonkin uuteen juttuun sataprosenttisesti.

Jos joku sanoo, että lopeta kaikki mitä olet tekemässä, niin ärsyynnyn tai ahdistun ja ajattelen, etten kuuntele tällaista moskaa. Mutta jos joku ehdottaa järjellä perustellen, että vähennä tätä ja tuota ja harkitse sen vaihtamista tuohon, niin voin jo harkita. 

Uskon siihen, että jos puhumme yksilötason kuluttamisesta, niin isot muutokset tapahtuvat massojen kautta. On hyödyllisempää, että suurin osa kansasta päättää alkaa syödä arjessaan kasvispainotteisemmin kuin että muutama ihminen ryhtyy täysin vegaaniksi. Kokonaiskuvan kannalta merkitsee enemmän, jos kymmenet tuhannet ihmiset päättävät lomailla tänä talvena mieluummin Espanjassa kuin Thaimaassa kuin että pari ihmistä lopettaa lentämisen kokonaan.

Tämä ei kuitenkaan millään tavalla poista sitä hyvää, mitä täysvegaanit tai lentolakkoon ryhtyneet ihmiset pienentyneellä hiilijalanjäljellään tekevät tälle maapallolle. Ja parhaimmillaan he toimivat inspiroivana esimerkkinä, jotka tekevät pienemmällä hiilijalanjäljellä elämisestä enemmän normia, johon sitten pikkuhiljaa massatkin mukautuvat.

Olen alkanut ennen kaikkea uskoa tietoiseen kuluttamiseen. Se nimitäin on vähentänyt automaattisesti omaa kuluttamistani. Minä mietin aina, mitä ostan ja kannattaako sitä ostaa. Minusta hyvän elämän merkki ei ole se, että on mahdollisuus tilata netistä ihan mitä huvittaa tai ostella koska tahansa lennot mihin tahansa. Sen sijaan olen alkanut ajatella, että perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen saan enemmän nautintoa sellaisten asioiden ostamisesta, joita harkitsen pitkään ja joihin päätän satsata.

Ajattelen ylipäänsä, että minun pitää priorisoida asioita ja miettiä, minkä juttujen ostaminen ihan oikeasti lisää onnea arjessani. Ja sitten taas on koko joukko asioita, joiden kuluttaminen ei tee minua sen tyytyväisemmäksi, mutta olen ostellut niitä, koska olen kuvitellut näin olevan. Tällaisten asioiden ostamisen olen lopettanut tai vähentänyt minimiin, esimerkkinä nyt vaikka uudet vaatteet

Kun kysyin tätä instassa, sain taas varmaan parisataa vastausta. Yllättävää oli, että aika monet jutut olivat aineettomia: potkunyrkkeilytunnit, hieronta, siivooja, teatterissa käyminen. Toki osa kertoi myös aineellisista jutuista (kuten hyvät alusvaatteet!). On totta, että myös palveluilla on oma hiilijalanjälkensä, eli niihin rahansa laittamista ei voi yksiselitteisesti julistaa ratkaisuksi ilamstonmuutokseen. Tajusin kuitenkin sen, että me edelleen usein ajattelemme, että tavaraan voi satsata ja siitä voi maksaa, koska se on jollain lailla pysyvää. Sen sijaan vaikka kotisiivoojan tilaaminen tai 50 euron teatteriliput ovat liian kalliita, koska "ne katoavat vain jonnekin". Tästä ajattelutavasta olen pyrkinyt nyt itse eroon.

 

No mitä tulee sitten tähän keskusteluun, että pitäisikö yksilön vai rakenteiden muuttua? Hesarissa on käyty siitä viime päivinä kiinnostavaa keskustelua. Esimerkiksi psykologit Sanna Hyyhön ja Soili Laukkasen pointti oli mielestäni erinomainen, ja tunnistin siitä välittömästi oman ajatteluni:

"Yksilö altistaa itsensä sosiaaliselle paheksunnalle, jos vaatii ilmastotoimia mutta ei onnistu omassa elämässään toteuttamaan ekologisuutta. Kun ilmastovaatimuksia on sosiaalisesti suotavaa esittää vasta, kun itse elää ilmastovastuullisesti, toimia vaativien kansalaisten lukumäärä jää pieneksi. Tämä jarruttaa ilmastotavoitteiden toteutumista."

Toisaalta tutkija Sami Keto vastasi tähän niin ikään hyvin:

"Lainsäädäntö ja taloudelliset ohjauskeinot ovat siihen oleellisia välineitä, mutta ne menettävät tehonsa, jos sosiaaliset normit ovat ristiriidassa haetun muutoksen kanssa. Sosiaalisiin normeihin taas vaikuttaa ennen kaikkea se, mitä näemme tai uskomme muiden tekevän."

Tästä aiheesta keskustelimmekin uusia näkökulmia herättävällä tavalla viime viikolla, kun puhumme ilmastosheimauksesta. Viime viikon keskustelun ja kommenttien perusteella tulin muuten siihen lopputulokseen, että yksilön sheimaus ja syyllistäminen ei ole ratkaisu ilmastohommiin. Tarvitaan enemmän kannustamista ja toiveikkuutta kuin syyllistystä ja ahdistusta. Tarvitaan vaihtoehtoja.

Nämä aiheet ovat pyörineet viime aikoina niin paljon päässä, että halusin purkaa niitä johonkin. Lisäksi tämä on monen toiveaihe podcastille: Raha, kuluttaminen ja ilmastonmuutos liittyvät paljon yhteen, ja siksi on vain asiallista käsitellä aihetta vähintään yhden jakson verran.

Niinpä kutsuin valtioneuvoston kanslian kestävän kehityksen projektisuunnittelija Riina Pursiaisen (kuvassa kanssani) purkamaan tätä. 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podin uusi jakso: Kuluttaminen tekee onnelliseksi

Ja kyllä vain, aion tänäkin iltana pitää aiheesta insta liven. Voimme jatkaa siellä keskustelua:

Juliaihminen Insta Live kello 21

 

 

Ja sitten kiinnostaa tietää: 

Millaisten asioiden kuluttaminen tuo elämääsi eniten onnellisuutta?

 

ps. Suosittelen myös tekemään tämän Sitoumus 2050-testin, joka mittaa hiilijalanjälkeä. Minulle tuli siitä toiveikas olo, pienillä teoilla voi oikeasti saada aikaan kaikenlaista.

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Tunnistatko taloudellisen väkivallan?

Kun rahasta tulee pakkomielle

Sijoitin häihin 13 000 euroa enkä kadu (paitsi vähän)

Lopeta jo se richsplainaus!

Neljän päivän työviikko tuo elämään luksusta

Kannattaako asunnon ostaminen?

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Näin kasvatamme lapset halvalla

Kun raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trendaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Älä jää taloudelliselle tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

9 säästövinkkiä, jotka toimivat omalla kohdallani

Yksi oudoimmista säästövinkeistä

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

 







FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen käsittänyt, että on lapsia, joille yksi esine on muodostunut äärimmäisen tärkeäksi, ylitse muiden. Se on saatava käsiin aina, kun mennään nukkumaan. Oma lapseni ei ole näitä ihmisiä.

Hänelle unikaveri on kyllä ehdottoman tärkeä, mutta kiinnostavaksi homman tekee se, että ei voi koskaan tietää, mistä kaverista on kyse. Sitten hän iltaisin touhottaa ennen nukkumaanmenoa, että "minun täytyy saada unikaveri mukaan sänkyyn". Jos vanhempi ei heti ymmärrä, mistä esineestä on kyse, niin hän alkaa loukkaantuneena itkeä tihrustaa, että nyt on saatava juuri tämä tietty tarkkaan visioimani unikaveri, muuten uni ei voi mitenkään tulla.

Suomen kielen taitamus auttaa johonkin pisteeseen saakka, mutta ei aina. Esimerkiksi yhtenä iltana lapsi itki: "Appe tänne. Missä appe on?!!" En yhtään osannut päätellä, mistä voisi olla kyse. Kävin lelukorin läpi ja toivoin sydämeni pohjasta, että kyse olisi jokin sieltä löytyvä esine. (Sillä tiesin kyllä, että kyse olisi saattanut olla jostain muustakin, kuten esimerkiksi rakkaasta käyteytstä sähköhammasharjan päästä.)

Lopulta osuin kultasuoneen ja nostin tällaisen Playmobile-lehmän korsta. Siinähän se Appe olikin! Uni tuli tuli oikein mukavasti, kun Appe saatiin kainaloon. 

 

Välillä joudun muistamaan, että täytyy käydä ottamassa unikaveri lapsen käsistä pois sitten, kun hän on tarpeeksi syvällä unessa. Vähän kriippaa, kun lapsi haluaa nukkua kahden pienen muovijalkapallon kanssa. En tiedä miksi lapsi tunkisi ne suuhunsa ja tukehtuisi yön aikana, mutta tämän hahmon kanssa kaikki on mahdollista.

Joskus unikaveri on käytännössä jokin asuste. On niin suloista, kun lapsi haluaa nukkua mumman tekemissä korvissa ja hännässä. (Etenkin niinä kausina, kun luemme Hassut hurjat hirviöt -kirjaa tavallista intensiivisemmin.)

Melko usein lapsen pitää saada mennä nukkumaan myös pippis päässä. Koska kyllähän nyt yölläkin tyyli on pidettävä. Tämänkin käyn usein ottamassa hänen päästään pois ennen kuin itse menen nukkumaan, sillä ei vain voi tuntua mukavalta nukkua tuollainen muovihattu kupolissa!

Oli kausi, jolloin lapsen unikaveri oli tällainen vitamiinipurkki. Se kesti jonkin aikaa. Lapsi ei erityisemmin tykkää syödä näitä vitamiineja, mutta purkki miellytti.

Yhdessä vaiheessa lapsi osoitti normaaliuden merkkejä, ja halusi nukkua ihan oikean pehmolelun kanssa. Tällöin ajattelin, että nyt sille on tullut järki päähän, se on asettunut osaksi yhteiskuntaa ja muuttunut sellaiseksi lapseksi, mitä populaarikulttuurissa näemme: lapseksi, joka nukkuu pehmolelu kainalossa.

No, tämä kesti noin kolme iltaa, sitten piti taas ottaa jotain kovaa ja epäimiellyttävää, kuten ylikansallisen yrityksen paska-lelu Dusty. (Vihaan erityisesti tuota Dusty-kirjaa. Alppu halusi joskus tuossa viime syksynä lainata sen oma-aloitteisesti kirjastosta, ja sitten luimme sitä 100-sivuista vastenmielistä tarinaa illasta toiseen. Ne olivat raskaita aikoja koko perheelle. Onneksi lopulta pääsimme eräänlaiseen transsitilaan, jossa pystyimme Tikin kanssa molemmat lukemaan ääneen tuota iljettävää tarinaa typerästä lentokilpailusta maailman ympäri ilman, että tarvitsi ajatella mitä puhui.)

Viime aikoina Make-rekka on ollut ylitse muiden. Se on seurannut paitsi sänkyyn, myös kaikkialle muualle. Make-rekka kyllä viehättää minuakin, sillä se on vähän kuin nukkekoti! Salama-auto siellä asustelee, syö, harjaa hampaitaan, katselee telkkaria ja käy pesulla. Vetoaa johonkin omaan lapsuuden viettiin. (Tai sitten olen aina vain tietämättäni unelmoinut trailer park -elämästä.)

Sinällään tällainen vaihteleva elämä on ihan kiinnostavaa. Ei voi koskaan tietää, mikä esine on seuraavaksi elintärkeä, ylitse muiden.

Tosin toivon, ettei tämä enteile tulevaa lapsen elämästä. Että joka ilta on saatava uusi kumppani, ja vanha heitetään pois kuin käytetty kortonki! Ei hyvää päivää! Minun lapseni menee 18-vuotiaana naimsiin ja muuttaa pienelle talolle preerialle siveyden keskelle, eikä todellakaan horoile ympäri Helsinkiä, Berliiniä tai Shanghaita!

 

 

Minkä kanssa siellä nukutaan?

 

Lue myös:

Kirjallisuuden hahmot, joita olen alkanut vihata

Edustamassa lapsosen ja lelun kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Aina silloin tällöin blogini saa maistaa harvinaista herkkua, kun saan tänne vieraskynän kirjoittajaksi. Tähän mennessä Sofia ja Tiki ovat toimineet vieraskyninä, nyt laajennan repertuaaria Raisaan! (Sofia on julkaissut täällä pyynnöstäni synnytyskertomuksensa, kokemuksia vauvan lonkkaluksaatiosta sekä 41 kauhuelokuvasuositusta. Tiki taas on kertonut, millaista oli olla hoitovapaalla Alpun kanssa.)

Raisaa pyysin kertomaan, mitä hän oppi tehdessään Lapsiperheen parisuhdekirjaa. Tämä on kiinnostavaa settiä, kannattaa lukea:

 

Ollaan saatu Julian kanssa mahtavaa palautetta Lapsiperheen parisuhdekirjasta, kiitos siitä! Parhaiten mieleeni on painunut viesti, jossa ihminen kertoi lukeneensa siitä parhaita paloja ääneen myös puolisolleen. (Oma rakas puolisoni on viime aikoina halunnut lukea mulle ääneen ”parhaita paloja” Tapio Tammisen kirjasta Kansankodin pimeämpi puoli. Kyllä, olisin mieluummin kuunnellut Lapsiperheen parisuhdekirjaa, joka ei sentään ole aivan noin synkkää kamaa.)

Kirjaa kirjoittaessa koin itsekin lukemattomia isoja ja pieniä ahaa-hetkiä. Osa niistä on muuttanut elämääni peruuttamattomasti. 

Tässä tulee tärkeimmät opit, jotka sain Lapsiperheen parisuhdekirjaa kirjoittaessani:

 

1. Kotiintuloraivolle on tieteellinen selitys

Nuorena olin hetken hommissa eräässä työpaikassa, jossa en ollenkaan viihtynyt. Noina aikoina olin päivittäin kammottavin versio itsestäni, mutta en kuitenkaan töissä vaan kotona. Töistä tullessani kiukuttelin poikaystävälleni, jopa haastoin riitaa hänen kanssaan. (Elin siis ikävällä tavalla todeksi Vestan Turvallista sotaa -biisin sanoitusta, heh.)

Nuo ajat palasivat elävästi mieleeni, kun sain vauvan.

Jossain vaiheessa ”seesteistä” pikkuvauva-arkea ryhdyin nimittäin taas vanhaksi tutuksi kotiintuloraivoajaksi. Kun puoliso palasi töistä kotiin mun ja vauvan luo, tunsin vastustamatonta halua kiukutella hänelle tovin. Raivonpuuskan jälkeen sieluni oli jälleen sees, ja ilta yhdessä voitiin tavallaan aloittaa raivon tuulten puhdistamalta pöydältä, näin mun itsekkäästä näkökulmastani katsottuna.

Kirjaa kirjoittaessani koin valtavan ahaa-elämyksen: en olekaan pelkästään huono ihminen. Kotiintuloriidoille on nimittäin psykologiassa selitys, jota avataan kirjassamme.

Kyllä, riitelen edelleen puolisoni kanssa (ja nykyään myös kolmevuotiaan lapseni kanssa, eli ojasta allikkoon terve vaan). Riidat on kuitenkin selvästi vähentyneet sen jälkeen, kun hoksattiin, miten tämä homma toimii, eli miksi erityisesti mun pinnani saattaa olla kireällä kotiin paluun hetkellä. 

2. En ole ainut yksinäisyyttä kokenut vanhempi

Kun tulin raskaaksi, en tuntenut kovin montaa vanhempaa. Olin allapäin odotusaikana, koska pelkäsin, etten myöskään tule tutustumaan uusiin ihmisiin. Pelotti, miten pitkiä päivistä vauvan kanssa kahden oikein tulisi.

Vauvan synnyttyä olin sikäli onnellisessa asemassa, että pystyin hengailemaan muutamien vanhojen kavereideni kanssa arkisin päiväsaikaan. Pystyin joskus sopimaan esimerkiksi yrittäjien ja freelancereiden kansa yhteisiä lounaita. Se oli ihanaa ja tärkeää. Uudessa tilanteessa säilyi sentään jotain tuttua. Jossain vaiheessa uskalsin jo mennä kokeilemaan esimerkiksi vauvajoogaa ja seurakunnan vauvakerhoa. Ja sitten löydettiin toisemme Mirjan, Julian ja Mariannan kanssa.

Tiedän siis olevani oikeasti hyvässä asemassa, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole ollenkaan seuraa uudessa elämäntilanteessa ja/tai yksinäisyys on jatkunut jo pidempään. Jotkut yksinhuoltajat taas kertoo tuntevansa olonsa yksinäiseksi siitä syystä, ettei kaikkea lapseen liittyvää iloa ja vastuuta pääse jakamaan tämän vastuun suhteen tasavertaisen aikuisen kanssa.

Oma kokemukseni on eräänlainen tilapäinen kevytversio yksinäisyydestä. Sen perusteella tiedän, miltä tuntuu viettää aikaa lähinnä kotona kaksin vauvan kanssa. Yksinäisinä päivinä en vain keksinyt, mihin tänään voisi enää mennä tai ketä tavata. 

Vauvan syntymä ei kuitenkaan pannut koko ystäväpiiriäni uusiksi, kuten joillekin tahtomattaan käy. Kirjassa on kokemuksia siitä, kuinka vanhat kaverit tuosta vain hylkäävät, kun vauva ilmoittaa tulostaan. Äideistä jopa kymmenisen prosenttia on tutkitusti heitä, joilla yksinäisyys lisääntyy äkkiä ja paljon, kun vauva syntyy. Puhutaan ostrakismista, hyljeksityksi tulemisesta, joka on syvästi haavoittava kokemus.

Kirjaa varten haastattelin monia yksinäisyyttä pidempään ja syvemmin kokeneita vanhempia. Yksinäisyyslukua kirjoittaessa lämpimät ajatukseni oli näiden kaikkien ihmisen kanssa. Opin ensinnäkin sen, kuinka raskas kokemus voi esimerkiksi olla, kun ei tuoreena isänä löydä yhtään isäkaveria.

Toisaalta jos joskus vielä saan lapsia, en ehkä pelkää yksinäisyyttä niin paljon kuin ekassa raskaudessa. Kirjaan nimittäin kertyi myös lohduttavia tarinoita: joskus uusia kavereita voi ilmaantua juuri vauvaelämän ansiosta.

Entä miten ystävät liittyy parisuhteeseen? Sen voi lukea kirjasta. :D

 

3. Rahojen jakamisesta kannattaa puhua ennen lapsen syntymää

Emme puhuneet rahojen jakamisesta puolisoni kanssa ennen lapsemme syntymää. Olisi todellakin kannattanut, jo ihan periaatteen vuoksi. 

Tutkitusti kahden vanhemman perheissä erityisesti äidit kokee, että rahat ei riitä. Ilmeisesti se johtuu siitä, että (perhevapaalla olevat) naiset pyörittää heterosuhteissa nimenomaan sitä arkista taloutta ja käy esimerkiksi säännöllisesti ruokakaupassa. 

Kirjan (Julian kirjoittama!) oivallinen rahaluku auttaa keskustelussa alkuun. Jos joskus saan lisää lapsia, aion käydä puolisoni kanssa rahakeskustelun täsmälleen kirjan neuvomalla tavalla.

4. Perheideaaleja voi kyseenalaistaa monin tavoin

Suosikkisitaattini ehkä koko kirjassa on tämä yhden lapsen äidin sanoma viisaus: Lapsenhoitajiksi tulleet naapurit ja ystävät ovat olleet korvaamaton apu ja parisuhteemme kantava voima.

Kaikilla ei ole elämässään tasavahvoja tukiverkkoja isovanhemmista, mutta miksi avun ja tuen edes pitäisi tulla juuri heiltä? Kirjaa tehdessäni opin myös, että vaikka meidän sukupolvi on skarppina monien tasa-arvoasioiden kanssa, juuri isovanhempien rooleihin liittyy paljon vanhanaikaisia odotuksia (jopa vanhanaikaisempia kuin vanhempien rooleihin!). Isovanhemmista äidinäiti osallistuu yleensä kaikkein tiiviimmin lapsiperheen elämään, ja juuri häneen kohdistuu myös helposti odotuksia esimerkiksi lapsenhoidon suhteen. 

Tätä asetelmaa me haluttiin rikkoa kirjassa muiden kuluneiden käsitysten lisäksi. Haastattelemamme asiantuntijat vakuuttavat, että lapsenvahdiksi saa (tietenkin!) pyytää ketä tahansa luotettavaa aikuista. Edes aiempi kokemus lapsenhoidosta ei ole (tietenkään!) pakollista.

Jos esimerkiksi omat ystävät osoittaa halua olla mukana perhe-elämässä, niin mikäs sen mahtavampaa. En siis nyt tarkoita, että kun yhdelle syntyy lapsi, niin ystävyyssuhteista tulee lapsenhoitosuhteita. Jokainen saa itse määritellä, mitä tämä ystävien osallistuminen voisi olla.

Mun elämässäni on ihanasti ja onnekkaasti käynyt niin, että omista ystävistäni on tullut jo kolmevuotiaalle aivan selvästi niitä luottoaikuisia, joista kirjoitetaan nuortenlehti Demin palstoilla (”jos et uskalla kertoa asiasta vanhemmillesi, puhu siitä jollekin luotettavalle aikuiselle”). Heille on siis jo tässä vaiheessa muodostunut oma erityinen ja minusta erillinen ihmissuhteensa. En tiedä mitään liikuttavampaa. En myöskään malta odottaa, millaisiksi nää suhteet vielä muodostuukaan tulevaisuudessa.

Ystäväni Aleksi esimerkiksi antoi lapsen nimiäislahjaksi maailman ihanimman kortin. Siinä luvattiin ”10 lapsivapaata kaljaa” eli Aleksin toteuttamaa lapsenhoitokertaa mulle ja Antille, ja lisäksi ”10 vanhempivapaata kaljaa” Aleksin seurassa Fridalle, sitten kun hän saa tällaisista iloista nauttia. Ei ole hetkeäkään epäilyttänyt jättää lapsosta (nyt jo kolmesti!) Aleksin hellään huomaan. (En ole esimerkiksi miettinyt, että mitäs jos ne alkaa siellä nauttia NYT niitä vanhemmista vapaita kaljojansa.)

Kyllä, tiedän olevani erittäin hyvässä asemassa tällaisten mahdollisuuksien takia. Toisaalta meilläkin isovanhempien osallistuminen on esimerkiksi terveyssyistä ja maantieteestä johtuen paljon rajallisempaa kuin monilla muilla. Näitä muita lapsiperheen luottoaikuisia on siis ollut myös tarvetta etsiä muualtakin kuin lähimmistä sukulaisista. 

Uskon vakaasti, että tästä on syntynyt ennen kaikkea iloa jokaiselle osapuolelle, niin meille, lapsellekin kuin ystävillemmekin. Olen sitten vastaavasti koettanut itse olla saatavilla kavereiden lasten suhteen (ja totta kai tavata säännöllisesti ystäviä myös ilman lasta). Näiden kolmevuotiaiden kohdalla jonkinlaisesta hoitonringistä alkaa muuten olla ihan uudenlaista hyötyä: esimerkiksi kun Mirjan tytär Taimi oli meillä leikkimässä viime viikon torstaina, oli se ainut ilta koko viikkona, jolloin muhun ei kohdistunut paineita toimia varsin pitkäpiimäisen ja ergonomian päälle ottavan ”hevosleikin” hevosena. 

 

Janotaan muuten edelleen saada Julian kanssa kirjasta rehellistä palautetta.

Jos olet saanut kirjan käsiisi, kerro meille, millaisia ajatuksia se herätti!

 

 

Lue myös:

Lapsiperheen parisuhdekirja esittelyssä

Näin kirjoitimme Lapsiperheen parisuhdekirjan

Lapsiperheen parisuhdekirjan julkkarit

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Pages