Ladataan...
Juliaihminen

Otsikon kysymys ei ole retorinen, vaan mietin sitä oikeasti usein. Kun olen valinnut tämän tien, että horinoin raha-asioista milloin missäkin, sitä joutuu todella kieli keskellä suuta operoimaan. 

Juttu nimittäin on niin, että ihminen alkaa hyvin nopeasti katsoa elämää ja maailmaa siitä näkökulmasta, missä itse seisoo. En voi mitenkään enää väittää muistavani tai ymmärtäväni täysin, miltä tuntuu olla vaikkapa köyhä opiskelija, jolla on epävarmuutta siitä, miten kesäkuun vuokra maksetaan tai saanko palkkaduunia tulevaisuudessa - vaikka olen ollut itse siinä tilanteessa. Siitä vain on semmoset kymmenen vuotta aikaa, joten mieli nostalgisoi ajan kultaiseksi ja siivoaa siitä epävarmuuden ja ahdistuksen tunteet jälkikäteen.

Mulla on etäinen muistikuva siitä, miltä tuntuu kasvaa pienituloisessa perheessä ja olla jollain lailla huolissaan perheen rahan riittämisestä. Mutten voisi sanoa jollekin tämän hetken lapsiperheköyhdyydessä elävälle 10-vuotiaalle, että "tiedän miltä susta tuntuu".

Saati sitten tilanteet ja asiat, joita en ole kokenut, kuten vaikka työttömyys tai aikuisiän pienituloisuus. Järjellä ja tutkimuksista tiedän, että köyhyys on kuin loinen, joka vie aivoista valtavasti kapasiteettia ja kykyä suunnitella pitkällä tähtäimellä asioita. Mutta sitä on silti vaikea sisäistää tai siihen täysin samastua. Mietin usein, että onko mitään järkeä kuulutella ympäriinsä, että "säästää voi 15 euroa kuussa, koska siitä on hyötyä pitkällä tähtäimellä". Jos ihminen ajattelee vain lyhyttä tähtäintä, niin siinä ei paljon pitkän ajan sijoitusten ilojen horinointi auta. Toisaalta joskus ihminen kaipaa sitä, että joku sanoo hänelle, että sinä olet fiksu ja pystyväinen, sinulla on samat mahdollisuudet kuin muillakin - vaikka toisaalta hyvätuloisen perheen lapsella voi olla näihin mahdollisuuksiin henkinen ja taloudellinen etumatka.

En kaipaa aiheesta mitään synnintunnustusta, sillä tämä on asia, jota kuuluukin miettä, kun puhuu rahasta. Tällaisissa kohdissa ihmisen kuuluu muistaa takaraivossa oma etuoikeutettu asemansa, jottei tule sanoneeksi ihan älyttömyyksiä. Richslpainauksella voi nimittäin aiheuttaa toiselle ulossuljetun ja ikävän olon, lisksi se on yhteiskunnllisesti vaarallinen tie.

Olikin todella kiinnostava jutella aiheesta ihailemani tutkijan, Minja Koskelan kanssa. Hän kirjoitti taannoin hauskasti richsplainaamisesta ja pyysin hänet podcastiin muun muassa selittämään lausetta: Yksilö navigoi rakenteissa. (Tärkeä lause!) Jaksossa avataan myös richsplainaus-termiä, puhutaan valtarakenteista ja siitä, voiko tällainen sijoitus- ja rahapuhe olla feminististä. Minja ei päästänyt mua mitenkään helpolla tai taputellut päätäni, kun mietin tätä omaa positiotani puhua rahasta muille.

Siksi suosittelenkin: kuunnelkaa ehdottomasti tänään ilmestynyt Melkein kaikki rahasta -jakso, se on kiinnostava, avaaa yhteiskuntaa ja herättää ajatuksia.

Kuuntele Melkein kaikki rahasta: Lopeta se richsplainaus

Kirjoitin aiheesta myös jutun, jossa käytin (luvalla mutta härskisti) Minjan postausideaa. Siinä köyhyyttä tutkiva THL:n asiantuntija Elina Turunen kertoo, miksei näin kannata sanao pienituloiselle.

Lue Ylen juttu richsplainaamisesta!

Ja kyllä, tänään insta live ysiltä. Ihan pienellä varoituksella, jos mun ja Raisan Lapsiperheen parisuhdekirjan julkkarit yhtäkkiä muuttuvatkin railakkaaksi! Ja huom! Olette oikein tervetulleita kaikki tänään torstaina 17.1. kello 15 Aleksanterinkadun uuteen Suomalaiseen kirjakauppaan julkkarijuhliin!

Juliaihmisen Insta Live kello 21!

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Neljän päivän työviikko tuo elämään luksusta!

Kannattaako asunnon ostaminen?

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Paljonko lapsi oikeasti maksaa?

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös:

Säästövinkit, jotka toimivat ihan jokaiselle

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Joskus tilanne on sellainen, että fiilis on paska, vaikka se pitäisi saada hyväksi. (Aina ei tarvitse tuntua kivalta, mutta joskus se on tarpeen.)

Nämä kolme biisiä ovat minulle vähän kuin jokin lääkeannos, melkein aina niistä tulee sellainen olo, että damn girl, u so fine bad ass lady.

Okei, ekana N.E.R.D:n ja Rihannan Lemon. Rihannan räppääminen on vain parasta maailmassa. Ja yhdistettynä Serena Williamsin twerkkaamiselle, täydellistä.

Kaija Koon Supernaiset. Aivan järjettömän laskelmoitua ja siirappista, ja toimii minuun täydellisesti! On ihanaa ajatella olevansa supernainen, joka laittaisi "korkkarit kattoon" ja hänestä kirjoitettaisiin "värssyyn", että "hän pystyi aamuun asti tanssimaan". (Mikä ei muuten millään tavalla pidä paikkaansa, viimeistään kello 12 minä olen kotona, pikemminkin värssyyn voisi luritella, miten "hän pystyi aamuun asti kieriskelemään yhden lasillisen jälkeen krapulanhoureisessa unitilassa".)

Tykkään myös Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen -biisistä, koska: "Oot liian kaunis häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää."

Ja sitten, jos nämä kaksi edellistä eivät auta, niin ai että, tämä on ollut jo vuosia mun theme song, ja sellaisena pysyy. Solonen ja Kosolan Miljoona vuotta, aivan sairaan hyvä. Paras beatti, naurettavan iloiset sanat ja ihana sanoma:

"Nää on mun parhaita päiviä koska vietän niit niin et on menevii ja tulevii, kuka niitä murehtii?"

"Välillä pitääkin vähän tyriä, kokemus tekee niistä hetkistä hyviä."

Ja ihanin:

"Jonkun on oltava hyvien puolella, koska hommat voi muuttuu jo huomenna."

Aivan upea!

 

Olisi kiva saada lisää ego-buusti-biisi-repertuaariin settiä, joten kerro:

Mistä biisistä tulet aina hyvälle tuulelle?

 

Lue myös:

Sanni, pukeudu lämpimämmin

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen viime aikoina alkanut ottaa Alppuliittoa kaikenlaisiin perjantaisin järjestettäviin pressitilaisuuksiin mukaan. Miltei 3-vuotias tyyppi osaa jo melko hyvin käyttäytyä, ja se tykkää nähdä uusia tyyppejä. (Mikään social butterfly hän ei kuitenkaan ole, eikä todellakaan suostu kenenkään muun syliin. Onhan hän sentään puoliksi savolainen!)

Viime perjantaina käytiin Food Market Herkun aamiaistilaisuudessa. On hieno homma, että Satokausikalenteri tekee Herkun kanssa yhteistyötä, sillä tämä tarkoittaa sitä, että kauden vihanneksia ja hedelmiä nostetaan esiin. Satokausityydytys on siis taattu. (Rakastan myös mestan Fresh Baria, josta saa smoothieita ja hedelmiä.)

Kun katselin tilaisuudesta otettuja pressikuvia, repesin täysin. Löysin yhden kuvan, jossa olemme minä ja Alppu.

Edustavana, kuten aina. 

Kyllä. Alpulla on viimeiset päivät ollut koko ajan hänen rakkain lelunsa mukana. Ja se lelu on tietenkin loppuun käytetty sähköhammasharjan pää. Hän myös nukkuu sen kanssa, luonnollisesti. Toivon, ettei tuo hammasharja ala missään vaiheessa kuiskuttelemaan Alpun korvaan jotain. Alkaisi olla vähän turhan kova Hohto-meininki.

My precioussssssss!

 

 

 

Kuvat: Sari Soininen

 

Lue myös:

Satokausityydytys on vahva tunne

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Silloin, kun vanhempani erosivat, että he horisivat meille neljälle lapselle jotain siitä, miten "tämä ei ole mitenkään teidän vikaanne, me rakastamme teitä ihan yhtä paljon kuin ennenkin". Olin kahdeksanvuotias ja ajattelin, että blaablaa, sitä on luettu joku kasvatusbrosyyri, jossa sanotaan, että lapsille pitää sanoa näin. (Olin pikkuvanha mulkku.) Olin katsonut tarpeeksi paljon kaikenlaisia Blondi tuli taloon ja muita Kauniita ja rohkeita, jotta tiesin, että nämä kliseiset sanat kuuluu sanoa lapsille erossa.

Ajattelin nimittäin: "Miksi hitossa se OLISI minun vikani?!! Härregyyd, en minä ole osa teidän ihmissuhdettanne, minä olen täysin erillinen ihminen, eikä tulisi mieleenkään, että teidän eronne syy voisi olla minussa! Minähän olen muutenkin oikein mukava ihminen." (Oli myös hyvä itseluottamus jo tuolloin.)

Hah hah hah. Vähänpä tiesin. Nykyään, kun olen miltei kolmevuotiaan lapsen äiti, vitsailen välllä kavereilleni, että jos joskus eroan, niin kerron lapselleni, että "meillä oli tosi kiva suhde, mutta sitten sinä tulit".

Tämä on tietenkin erittäin synkkää huumoria, enkä ole eroamassa Tikistä tai ikinä sanoisi noin lapselle (etenkin kun olen itse päättänyt haluta lasta, eli käytännössä siis ihan kyllä oma vika olisi silloinkin). Ylipäänsä, kuten eilen kirjoitin, lapsen saaminen on yksiselitteisesti ihaninta mitä minulle on koskaan tapahtunut. 

Mutta. On sanottava, että on tämä vanhemmuus tehnyt välillä aika tiukkaa parisuhteelle. Ihan toisenlaisilla tavoilla kuin ennen lasta kuvittelin. Aiemmin luulin, että vauvan vanhemmat ovat vain univajeisia, ja siitä syystä pinna on kireällä - mutta muuten hommat jatkuisivat ihan samalla tavalla kuin ennen lastakin. Eivät jatkuneet, koko suhde piti luoda uudestaan.

Vielä vuonna 2015 me olimme kaksi melko itsenäistä ihmistä, jotka tykkäsivät hengailla yhdessä, mutta jotka saivat mennä ja tulla miten sattuu. Suhteemme oli hyvin tasa-arvoinen. Neuvotteluja käytiin siitä, mihin mennään kesälomalla matkalle ja tuleeko toinen toisen vanhempien luo käymään viikonloppuna (yleensä ei tullut).

Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme Tikin kanssa riidelleet varmaankin enemmän kuin koko sitä edeltävän seitsemän vuoden suhteen aikana. Yhtäkkiä meihin iskeytyi hämmentävät uudet roolit: kotona olevana äitinä minä koin olevani vastuussa suurimpaan osaan kotiin liittyvistä asioista (huom, tämä oli subjektiivinen kokemukseni, ei objektiivinen totuus). Tikistä taas tuli "perheen elättäjä". Tuli sellainen olo, että elämme 1950-luvulla.
 
Onneksi Tiki jäi puoleksi vuodeksi hoitamaan Alppua, mikä käänsi meidän roolimme ja yhdisti kokemusmaailmaa. Ilman tätä jaksoa meillä ei luultavasti menisi niin hyvin kuin nyt menee. Mutta ei tämäkään ihan kaikkea ratkaissut.
 
Nimittäin nykyään meidän pitää sumplia ja neuvotella valtavasta määrästä asioita. Ensin piti sopia perhevapaiden jakamisesta ja rahasta. Nykyään keskustelemme omasta, yhteisestä ja toisen ajasta viikottain. Neuvotella täytyy myös siitä, miten lasta kasvatetaan ja paljonko lapsi on vaikka hoidossa. Ja olemme myös opetelleet riitelemään paremmin kuin aikaisemmin. 
 

Onneksi vauvavuoden aikana minulla oli Raisa ja joukko muita äitejä. Välillä oli sellainen olo, että olen maailman ainoa ihminen, joka on muuttunut irrationaaliseksi ihmishirviöksi kumppaniaan kohtaan, että eikö tämän pitänyt olla onnen ja autuuden aikaa. (Ja sitä se olikin, kaikilla muilla tasoilla paitsi parisuhteen kannalta!)

Raisalla oli parisuhteessaan aivan samanlaisia ongelmia kuin minulla. Hän yritti löytää kirjaa, jossa ilmiötä selitettäisiin ja parhaimmillaan siihen saisi jotain työkaluja. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt mistään. Kaikki vanhemmuuskirjat käsittelevät vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Meitä kiinnosti kahden vanhemman välinen suhde. 

"Kirjoitetaan itse se kirja", Raisa sanoi. Ja sitten me istuimme Helsingin kahvipaahtimoon ja teimme kirjaan sisällysluettelon. 

Puhuttiin silloin, että ainakin näihin kysymyksiin pitäisi vastata kunnolla:

- Miten molemmat olisivat odotuksessa aidosti mukana, ei vain äiti?

- Miten nämä perhevapaasysteemit saataisiin järkevämmäksi?

- Raha! Raha raha raha, aivan järjettömän tärkeää, miten se kannattaa jakaa, kun toinen jää kotiin?

- Miksi niin usein äidit muka osaavat hoitaa lasta paremmin?

- Seksi! Mitä sille tapahtuu? Ooo, sillehän saattaa tapahtua hyviäkin juttuja! (Ja koko maailma todellakin ansaitsee kuulla estrogeenivoiteesta, miksi sitä ei ole äitiyspakkauksessa?!!)

- Kotityöt aiheuttavat katkeruutta suuntaan ja toiseen, miten tämä ratkaistaan?

- Miten omaa aikaa saisi tarpeeksi? Miksi tuntuu, että toisella on sitä enemmän?

- Miten voisi riidellä paremmin kuin nyt? Olisi kiva, jos ei tekisi mieli haistatella toiselle ja paukutella ovia.

- Entä sellaiset ongelmat, joita ei voi ratkaista näppärällä pikku opuksella vaan niihin tarvitsee oikeasti ulkopuolista apua (synnytysmasennus, parisuhdeväkivalta, alkoholismi)?

- Miten saa pidettyä romantiikkaa yllä? Entä mistä revitään yhteinen aika?

- Miksi hitossa juuri silloin tekee mieli kiukutella, kun puoliso saapuu kotiin - vaikka olisi ollut ihan kiva päivä vauvan kanssa?

- Vauva-ajan yksinäisyys, tätä pitää avata.

- Vauva täytti vuoden, miksei tämä nyt helpotakaan?

- Pitäisikö yrittää toista lasta ja jos, niin milloin? Kestääkö suhde sellaisen?

- Entä jos me erotaankin?

- Ja ylipäänsä: Miten meistä tulisi parisuhteessa parempia neuvottelijoita?

Ja niin meillä oli valmis sisällysluettelo kasassa. Lähetettiin se syksyllä 2017 muutamiin kivoihin kustantamoihin, ja iloksemme moni kiinnostui. Valittiin lopulta Otava. 

Siinä kävi sillä lailla hassusti, että samalla hetkellä Gummerus otti minuun yhteyttä ja pyysi minulta rahakirjaa. Yritin saada Raisan siihen messiin, mutta hänen mielestään olisi hulluutta kirjoittaa kahta kirjaa yhtä aikaa, joten ei lähtenyt. Raisa oli ihan oikeassa, se oli hulluutta, mutta samalla myös ihan sairaan hauskaa. Mutta tällä kokemuksella voin sanoa, etten mitä luultavimmin aio enää kirjoittaa kahta tietokirjaa vuodessa. (Tai oikeastaan puoltatoista, koska tuo Lapsiperheen parisuhdekirja on puoliksi minun.)

Kun alettiin kirjoittaa Lapsiperheen parisuhdekirjaa, meillä oli muutama tavoite: Nimetä lapsiperheen parisuhdetta haastavat ilmiöt, tarjota niihin vertaistukea sekä mielellään myös käytännöllisiä neuvoja. Kirjan tarkoitus on myös edistää tasa-arvoa, sellaista josta on hyötyä sekä äideille että isille. Toivoisimme myös, että mahdollisimman monet isät lukisivat sen, sillä myös miesten kannattaa vihkiytyä esimerkiksi tunnetyön tekemiseen. Lisäksi puhuttiin monesti siitä, että kirjassa pitää vaikeista aiheistaan huolimatta olla kepeä, kiva ja mielellään myös paikoittain humoristinen sävy - vanhemmuus on kuitenkin myös aivan mielettömän siistiä ja ollut itsellemme elämän ihanin juttu.

Lisäksi oli tärkeää, ettemme tuomitse ketään tai mitään. Kirjassa ei ole sellaisia "älä tee näin" -ohjeita, mutta kaikenmoisia "tällaista voi harkita" -harjoituksia kyllä löytyy. Sellaisia, jotka voivat toimia omalla kohdalla tai jos eivät toimi, niin sitten no worries.

Pieni hankaluus oli siinä, että olisimme halunneet tehdä kirjasta mahdollisimman sukupuolineutraalin, mutta tosiaan, monissa kohdissa (kun kyse oli kulttuurisista sukupuoleen liittyvistä odotuksista, joita haluamme purkaa, laista tai vaikka siitä, miten neuvola kohtelee eri sukupuolta olevia ihmisiä), puhumme isistä ja äideistä. Onneksi monissa kohdissa pystyimme puhumaan myös ihan vain vanhemmista, sillä meille on ilmiselvää, ettei perhe tarkoita automaattisesti äitiä, isää ja biologista lasta. 

Koska olemme molemmat tehneet jo yli kymmenen vuoden uran aikakauslehtitoimittajina, oli luonnollista haastatella kirjaa varten paljon asianuntijoita, lukea sitä varten taustatietoa ja tutkimuksia sekä jutella lukuisten äitien ja isien kanssa siitä, mitä ongelmia heillä on parisuhteessa ollut - ja mitä ratkaisuja he ovat niihin keksineet.

Olikin ihan friikkiä, miten kirja vei minut vaikka keskelle espoolaista kaunista lähiötä tuntemattoman perheen kotiin juttelemaan hyvätuloisen pariskunnan kotityöjaosta (ja sen ongelmista) tai toiseen samanmoiseen kotiin keskustelemaan, mitä asioita kannattaa huomioida, jos päätyy eroamaan. 

Olen ammentanut myös lukuisia tämän blogin postauksissa käytyjä keskusteluja kirjassa aihetasolla. Kiitos teille rakkaat lukijat niistä.

Kirjan tekeminen on ollut hyvin hauskaa ja hyvin antoisaa. Yhteistyö Raisan kanssa on ollut helppoa (Raisa on niin ahkera, fiksu ja joustava tyyppi). 

Tuntuu myös, että olen saanut tästä paljon työkaluja sitä varten, kun meille syntyy toukokuussa uusi lapsi. Uskon, että se ei tule tekemään yhtä tiukkaa parisuhteelle kuin ensimmäinen. (Hah hah, Noin viikon studion työkaverini ovat kertoneet, että ihmisen elämän hirveintä aikaa on toisen lapsen ensimmäinen vuosi, mutta toivossa on hyvä elää.) 

Sanoisin kuitenkin, että tämän kolmen vuoden aikana meistä on hitsaantunut Tikin kanssa aiempaa vahvempi tiimi. Molemmat ovat joutuneet luopumaan suuresta annoksesta itsenäisyyttä, mutta samalla olemme saaneet tilalle paljon. Me täydennämme toistemme puutteita ja otamme vastuuta silloin, kun toinen ei vaikka jaksa tai ehdi. Me jaamme tätä juttua yhdessä tavalla, jolla kukaan muu ei sitä voi jakaa. (Juuri eilen illalla itkin Tikin sylissä lohduttomasti, kun tuli sellainen olo, että Alppu itsenäistyy liian nopeasti. Lol, puhun tästä myöhemmin.)

Totta kai edelleen on hankalaa toisinaan, mutta nykyään helpompaa kuin vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina. Olemme alkaneet kasvaa uusiin rooleihin, ja 1950-luvun tuulahdukset on niistä karkoitettu pois. Rakkautta on paljon edelleen, nyt se on ehkä vain vähän eri muotoista.

Mutta näillä myyntipuheilla kehotan: Jos aihe kiinnostaa, niin lukekaa kirja! Sitä löytyy kirjakaupoista, kirjastoista, kirjojen suoratoistopalveluista ja niin edelleen. 

Ja hei, jos satutte olemaan torstaina 17.1. klo 15 Helsingin keskustassa, niin tervetuloa kirjan julkkareihin Aleksanterinkadun uuteen Suomalaiseen kirjakauppaan! Tapahtuma löytyy Facebookista

 

Ja muuten, jos joku mainitsemista aiheista kiinnostaa, niin voin myös käsitellä sitä tässä blogissa lisää! 

 

Lue myös: 

Käsittämättömimmät riidat lapsen isän kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Oma aikakäsitykseni menee usein niin, että nautin nykyhetkestä ja rakastan tulevaisuuden suunnittelua, mutta menneestä saatan ajatella, että "olipa vaivalloista". Tämä pätee myös lapsen kasvattamisen kanssa. Tykkäsin vauvavuodesta ihan hirveästi ja arki taapero-Alpun kanssa on ollut ihanaa, mutta aina kun ajattelen, että "oli aika jolloin se ei osannut syödä itse / puhua / ollut näin hauska kun se nyt on", ensimmäinen ajatus on, että härregud, sehän oli vaivalloista! Nyt on niin paljon paremmin!

Tästä syystä mietin yhdessä vaiheessa, että jaksaako tässä nyt alkaa yrittää toista lasta (vaikka olimme jo vuosia sitten Tikin kanssa puhuneet, että haluaisimme kaksi lasta). Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, ettei toista lasta hankita ensimmäisen lapsen vuoksi, vaan ihan vanhempien omaksi iloksi. Alpulla on niin paljon ystäviä ja sosiaalisia kontkateja, että se oppii kyllä olemaan olematta mulkvisti (= toimimaan muiden ihmisten kanssa), vaikkei hänellä olisikaan pikkusisarusta. 

Sitten samaan aikaan, etenkin nyt joululomalla, olen ajatellut, miten älyttömän ihanaa tämä on. Päiviin sisältyy niin valtava määrä plussan puolelle jääviä hetkiä, että ne peittoavat kerrospukeutumisoperaatiot sata nolla.

Tykkään iltaisin kylvettää Alpun ihan vain siksi, että musta on niin kivaa lukea kirjaa ja välillä katsella, kun Alppunen leikkii itsekseen. "Tämä valas on äiti ja ankka on Aaval. Auto on kärry. Äiti laittaa Aavalin kärryyn ja sitten ne menee kiikolle syömään." "Aaval on Toma, äiti on Vainu, Taimi on Samppa, Paavo on Rolle." Ok. Välillä Alppu kelluu vedessä kädet rinnalla ristillä ja katselee onnellisena kattoa. Sellaisina hetkinä ajattelen, että en halua tämän ikinä loppuvan. 

Läheisyyden ja hellyyden tunnetta, joka syntyy siitä kun Alppu haluaa käpertyä pienelle kerälle mun syliini aamuisin tai päiväuniensa jälkeen unenpöpperössä, ei voi oikein sanoin kuvailla. Sen pieni vartalo tuntuu niin lämpimältä ja sen pikku kätösten halaus niin suloiselta. 

Ja kun Alppunen keksii omia variaatioita lauluista, joiden päähenkilö on sininen tai punainen auto, mua naurattaa enemmän kuin parhailla stand up -keikoilla. "Tuiki tuiki sininen auto. Iltaisin sua katselen." "Ilta on tullut, päivä on mennyt. Punainen auto käy nukkumaan."

Ylipäänsä on ihastuttavaa seurata tuon ukkelin mielenliikkeitä, jotka eivät vielä noudata aikuisen logiikkaa. "Minä teen nyt sinisen kuperkeikan." Ok.

Ja kun Alppu pohtii ja kysyy itseltään, onko jokin asia jotain vai ei ja ymmärtää, että se on hänen päätettävissään. "Onko valoshow pelottava? Ei se ole pelottava!" "Onko dinosaurus pelottava? Kyllä se on pelottava."

Kun se suostuu syömään puuroa sillä ehdolla, että jokainen lusikallinen on hänen päättämänsä asia. "Nyt tulee keltainen dinosaurus. Sininen norsu. ISO leijona!"

Alppu ihastelee monia asioia kiljumalla haltioissaan: "Kasso äiti! Kasso tuonne!" Silloin sitä itsekin ihan innostuu lumiukosta tai puuhun lentävästä linnusta.

Ilta toisensa jälkeen, kun luetaan samoja kirjoja, Alppu sanoo aina samat asiat samoilla sivuilla. "Nyt Barbabapa ikkee. Nyt se ei enää ikke!" "Tulipalo! Pieni tulipalo... iso tulipalo!"

Miten suloista on, kun Alpun empatiankyky kehittyy harppauksin. Yhtenä päivänä se katsoi jotain piirrettyä HBO:lta, ja siinä päähenkilö löysi linnunmunan, joka kuoritui, mutta äitiä ei ollut mailla halmeilla. Kun Alppu tajusi, ettei poikasella ollut äitiä, suuret kyyneleet alkoivat vieriä sen poskia pitkin, ajatus äidittömästä poikasesta oli niin musertava.

Mitä empatiaan tulee, niin Alppu on maailman paras lohduttaja. Tiedän kyllä, ettei sen kuuluisi ottaa sitä roolia, mutta se aistii hirmu nopeasti, jos olen väsynyt tai murheellinen. Yksi päivä en edes kertonut sille, että mulla on paha mieli, mutta se vain yhtäkkiä tuli halaamaan mua ja sanoi. "Äiti, me päjjätään. Meillä on kaikki hyvin." Ja kun jollakulla on kurjaa, se joko itse ryhtyy toimeen tai tulee sanomaan mulle: "Äiti, lohduta."

On myös hauskaa, miten Alppunen tietää rajansa. Joskus se tykkää tosi paljon pusuista ja haluista, mutta usein se sanoo tiukasti: "Ei putua!"

Illalla kun makaan Alpun vieressä ennen sen nukahtamista ja se haluaa liimautua minuun kiinni, mielellään niin kiinni kuin mahdollista, tunnen niin suurta rakkautta sitä ukkelia kohtaan, että joskus saattaa alkaa ihan itkettää.

Kun päivät koostuvat tällaisten suloisten pienien hetkien ketjuista, tulee sellainen olo, että ei tämä saa loppua vielä! Tiedän, että tulee hetki, jolloin Alppu ei enää halua kiivetä minun syliini maiskuttamaan viinirypäleitä, se muuttuu itsetietoisemmaksi ja estoisemmaksi, sellaiseksi kuin ihmiset kasvaessaan muuttuvat väkisinkin. Tätä ajatellessa on tullut sellainen olo, että minä haluan tätä lisää, haluan pitkittää tätä elämänvaihetta. Haluan nähdä toisen tyypin, jolle kehittyy toisenlainen ja omanlainen persoonansa.

Tämä rakkaus pientä ukkelia kohtaan on niin valtavan massiivista ja se tuntuu niin älyttömän hyvältä. Silloin ajattelen, että mehän voidaan järjestää tätä itsellemme lisää ja hankkia toinen tällainen tyyppi tähän perheeseen. 

Totta kai tiedän, että myös pukemisen, syöttämisen ja nukuttamisen vaiva tuplaantuu, mutta samalla kaksinkertaistuu myös rakkauden määrä, kun on kaksi lasta, joita rakastaa. 

Tällaisia juttuja ajatellessa päätettiin viime elokuussa, että kyllä me haluamme toisen tällaisen otuksen.

 

Lue myös:

Lapsi ei tarvitse sisarusta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages