Ladataan...
Juliaihminen

Varastin idean isosiskoltani Lotalta ja kutsun sitä nimellä Kulttuurikodin joulukalenteri. Lainasin siis kirjastosta 24 kirjaa ja luen joulukuussa joka aamu aina jouluaattoon saakka Alpulle yhden kirjan, eli näin avaamme luukun. Simppeli mutta hauska homma. Lotta sanoi, että viime vuonna hänen tyttärensä olivat olleet tästä ihan fiiliksissä.

(Okei, näissä kuvissa osa kirjoista on omiamme, sillä mun pitää käydä tekemässä vielä yksi kirjastonraidauskeikka. Haluaisin nimittäin vähän lisää jouluaiheisia kirjoja tähän kalenteriin.)

Okei, olen ostanut myös Partiolaisten joulukalenterin (siinä on hauska Itämeri-teema tänä vuonna), mutta se on ehkä enemmän itselleni kuin Alpulle. Saan sellaisen ihanan joulutunnelman, kun avaan niitä luukkuja.

Meillä on ollut muutamana vuotena käytössä myös itse täytettävä tulitikkujoulukalenteri (jonka siskoni Lotta on täyttänyt Alpulle, hän on Alpun kummi), mutta tänä jouluna vedetään tällä kirjasysteemillä.

Olen aivan eeppinen joulufiilistelijä. Glögi- ja piparikauden avasin lokakuussa, Last Christmasia aloin soittaa marraskuun alussa ja nyt olen laittanut jo koko asunnon täyteen joulukoristeita. Kynttilät vain palavat ja villasukat lämmittävät! Tämä syksy on ollut itselleni niin raskas ja pimeä, että olen tehnyt aivan kaikki mahdolliset toimenpiteet, jotta saisin vähän piristystä ja lohtua elämääni.

Jos joku pelkää, että teen tänä vuonna tänne blogiin joulukalenterin, niin lupaan, ettei sellaista ole tulossa. Omasta mielestäni täysin nerokkaat vuoden 2015 Hyvän mielen joulukalenteri ja vuoden 2016 Hauska fakta -joulukalenteri eivät koskaan oikein niittänyt suurta suosiota. Ihmiset haluavat joulukalenterinsa selvästi fyysisinä luukkuina, ei sähköisessä muodossa. Ymmärrän tämän!

 

Millaisia joulukalentereita teillä on?

 

Lue myös:

Kuinka joulunvihaajasta tuli joulunrakastaja

Itse askaroitu tulitikkujoulukalenteri

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus ja Ping Helsinki 

Olen tänä syksynä miettinyt yksinäisyyttä ja sen mekanismeja. Olen huomannut, että yksinäisyys on sillä lailla kavala asia, että siltä ei tietyllä tapaa ole kukaan turvassa, se voi iskeä oikeastaan koska tahansa, missä tahansa elämänvaiheessa. Olen ollut tänä syksynä itse välillä yksinäinen, ja oikeastaan voin syyttää siitä pelkästään itseäni, mutta ei se silti kivaa ole.

Tämä ei todellakaan ole nyt mikään kuvaus kaiken kattavasta yksinäisyydestä, vaan pohdintaa siitä, miten voi päätyä varkain vähän yksinäiseksi. Ystävyysuhteet ovat nimittäin aika vaivalloisia. Niihin täytyy varata aikaa, ystäviä täytyy jaksaa kutsua kylään, lenkille, retkelle tai vähintään kysyä chatissa, että mitä kuuluu. Ja sitä pitää tehdä aivan jatkuvasti. Ystäviä täytyy priorisoida muiden hommien yli, ja siitä ei kannata pitää ihan kamalasti taukoa. Muuten hommat alkavat näivettyä ja yhtäkkiä ei olekaan enää perillä siitä, mitä parhaat ystävät ovat viikon aikana tehneet ja mitä heille oikeasti kuuluu. Totta kai siis ystävät ovat olemassa, vaikkei heitä näkisi pitkään aikaan, mutta itse tarvitsen ainakin kourallisen sellaisia tyyppejä, joiden kuulumiset tiedän suurinpiirtein päivän tasolla. Sitten taas on ihan ok, että on sellaisia rakkaitakin ystäviä, joita näkee vaikka kerran puolessa vuodessa. Mutta tarvitsen nimenomaan arkeen ystäviä.

Tänä syksynä olen priorisoinut todella paljon töitä (kuten olen mussuttanut täällä ankean usein). Olen tehnyt hommia iltaisin ja viikonloppuisin, ja on mennyt viikkoja, kun en ole oikein nähnyt parhaita ystäviäni. Ja olen ollut aika apealla tuulella.

Pahinta on, jos kynnys pyytää kavereita johonkin kasvaa siksi, ettei ole nähnyt heitä hetkeen. Näin ei ole vielä käynyt, mutta muistan hyvin, miten niin voi käydä. Kun olin äikkärillä pari päivää vaikka kipeän lapsen kanssa kotona enkä nähnyt ketään, kynnys lähteä ulos alkoi heti nousta. Rupesi tuntumaan vaivalloiselta keksiä tekemistä, sopia näkemistä ja ylipäänsä poistua ovesta. "Ihan yhtä hyvin minä voin täällä kotonakin olla yöpaidassa." No et voi!

Tällainen saamattomuus on pienimuotoista eikä sitä tietenkään voi verrata jatkuvaan yksinäisyyteen, mutta se avaa sitä, miten helposti voi päätyä kärsimään yksinäisyydestä. Tutkimusten mukaan kahdeksan prosenttia pikkulasten äideistä kokee itsensä jatkuvasti hyvin yksinäisiksi. Lapsista ja nuorista taas joka viides kokee ajoittain hyvin voimakasta yksinäisyyttä.

Inhimillisten uutisten jutussa professori Timo Partonen kuvailee, että syvä yksinäisyys näyttäytyy aivoissa jatkuvana hälytystilana, ja voi jopa muokata aivoja pysyvästi. Yksinäinen ihminen on varuillaan ja hänen aivonsa menevät ikään kuin puolustustilaan. Tajuan täysin. Kun tuntee kuuluvansa johonkin joukkoon, olo on paljon rentotuneempi.

Toisinaan yksinäisyyden pystyy katkaisemaan itse. Olen kertonut siitä, miten itse hankin Helsingistä kiukulla itselleni ystäviä. Se oli tosi raskasta aikaa, ja olin joka ilta älyttömän väsynyt. Ystävystyminen vaati ponnisteluja, ja tuo Partosen kuvaama hälytystila kuulostaa tutulta. Minua suojeli muutama tärkeä asia: Minulla oli ollut entisessä kotikaupungissa paljon ystäviä, joten tiesin, että sellaisia on mahdollista saada - itsevarmuus riitti tunkemaan muiden seuraan. Toiseksi poikaystäväni muutti viiden kuukauden jälkeen Helsinkiin, jonka jälkeen oli ikään kuin back up sille, että jos jäänkin viikonlopuksi ilman ystäviä, jotain seuraa on. Kuitenkaan pelkkä puoliso ei riitä, ihmisellä pitää olla muitakin läheisiä tyyppejä ympärillään.

Mikäli tuo yksinäisyys olisi jatkunut pidempään, olisin varmaankin lannistunut jossain vaiheessa ja vain alkanut totutella siihen, että menen töistä kotiin katsomaan televisiota. Ei sitä ian kaiken jaksa yrittää. 

Usein yksinäisyys ei ratkea yksilön omalla ponnistelulla, vaan tarvitaan ulkopuolista apua. Huomasin tämän ihan jo äikkärillä: tarvittiin paikkoja ja organisoitua toimintaa, jonka avulla pystyin tutustumaan muihin äiteihin. Yksin olisi ollut paljon vaikeampi alkaa huudella jossain, että olkaa ystäviäni. Kun tietty instanssi keräsi samassa elämäntilanteessa olevat tyypit samaan paikkaan, oli todella luontevaa saada lisää ystäviä.

Yksinäisyys on Suomessa iso ongelma. Sitä ratkomaan tarvitaan kolmannen sektorin toimijoita, joiden toimintaan voi osallistua matalalla kynnyksellä. Veikkaus esimerkiksi rahoittaa noin 4000 erilaista järjestöä, yhdistystä ja kerhoa, jotka auttavat ihimisiä eri elämäntilanteissa. Kysyin Veikkaukselta, mitkä näistä auttavat erityisesti yksinäisiä ihmisiä löytämään seuraa ja saamaan tekemistä. Tässä muutama:

Punaisen Ristin ystävätoiminnan kautta voi saada seuraa ja uuden ystävän. Jos olisin Helsinkiin muuttaessa tiennyt tällaisesta, olisin luultavasti mennyt mukaan.

Helsinki Missio ylläpitää esimerkiksi Albertin olohuonetta, josta olen kuullut kavereilta kehuja. Tuolla pitäisi käydä Alpun kanssa joku perjantai (ihan jo siksi, että mun isä kutsuu Alppua Albertiksi). Helsinki Missio auttaa muutenkin lapsiperheitä ja nuoria.

Niceheartsin kautta tapaa eri ikäisiä ja eri taustoista olevia naisia (ja tyttöjä). Tätä kautta voi kouluttautua myös Naapuriäidiksi, joka jeesailee muita äitejä.

Yeesi on ehkä enemmän nuorisolaisille, tein heidän kanssaan yhteistyötä silloin, kun olin töissä Demissä. Järjestö ennaltaehkäisee nuorten mielenterveysongelmia.

Silmu-toiminta taas tukee nuoria isiä ja äitejä, esimerkiksi Sörkässä on nuorten isien isäkahvila, joka mainittiin muun muassa Hesarin symppiksessä isänpäiväjutussa. Ylipäänsä perhevapaalla olevien isien tuntuu olevan vaikeampi löytäää seuraa, kuten tämä juttu kertoo (heheh, siellä on eräs tuttu isä suloisen lapsensa kanssa).

Itse olen alkanut käyttää kolmannen sektorin toimijoiden palveluja enemmän nyt, kun on lapsi. Tämä johtuu ehkä eniten siitä, että nuoruudessani tällaisia ei hirveästi ollut Turun Kakskerrassa tarjolla (siellä oli partio, ei muuta). En käynyt koskaan missään nuorisotalossa, mutta olen iloinen, että oma lapseni voi hyödyntää tällaisia paikkoja.

Joku kommentoi ig-storyäni, että kolmannen sektorin toimijoissa on sellainen ongelma, että usein niillä on sellainen maine, että sinne kokoontuu vain jotenkin raukat ihmiset, ja siksi ne eivät houkuttele. Kuitenkin sen verran mitä olen niiden palveluja käyttänyt, niin ihan sellaista perus jengiä siellä on ollut, en ole kokenut itseäni mitenkään ressukaksi. Mutta tämä oli kiinnostava pohdinto.

Veikkauksen ylläpitämän Inhimillisiä uutisia -lehden maaliskuun teema oli yksinäisyys. Siinä on kiinnostavia juttuja aiheesta eri näkökulmista. Numeroilla on vaihtuva päätoimittaja, ja siellä on vierallut esimerkiksi Kasper Strömman ja Rosa Meriläinen. Suosittelen lukemaan. 

 

 

Kiinnostaa tietää, että tunnetteko koskaan itseänne yksinäiseksi ja jos, niin millaisina hetkinä?

Entä mistä olette saaneet seuraa?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Monesti tilanne menee näin: Ystävältäni kysytään, mitä hän tekee työkseen. Kun hän kertoo olevansa muusikko, ihmiset saattavat tokaista jotain tyyliin: "No, hyvä että puolisosi pystyy elättämään teidät." Todellisuudessa ystävälläni on oikein ok palkka, eikä hänen puolisonsa todellakaan elätä häntä. Stereotypia siitä, että kaikki luovan alan ihmiset elävät köyhyysrajan alapuolella, tuntuu istuvan tiukassa.

Toisaalta luovan alan ammattilaisiin kohdistuu muutenkin typeriä luuloja: Että se olisi työ, jota tehdään pelkästään tunteen palosta, eikä siihen kuulu mitään tylsiä hommia - ja tässä mielessä pientä palkkaa pidetään ihan oikeudenmukaisenakin. Mitäs valitsi intohimoammatin! Oikeasti ihan jokainen työ on nimenomaan työtä. Siinä on hyviä juttuja ja välillä myös tylsiä juttuja.

Omalla kohdalla huomaan vähän vastaavaa. Nykyään, kun olen freelancer-toimittaja, ihmiset saattavat luoda minuun hieman säälivän katseen kuullessaan työstäni. Sitten he kierrellen kyselevät, onko riittänyt töitä ja päivitelleet, miten ala on varmasti todella kilpailtu ja hommat kiven alla. On ihan sympaattista, että ihmiset ovat huolissan toimeentulostani, enkä siksi viitsi mennä ylpeilemään heille, että töitä riittää oikeastaan niin paljon kuin niitä jaksaa tehdä. (Paitsi jos ihminen suhtautuu oikein alentuvasti, niin sitten on pakko vähän keulia.)

Olen saanut muitakin omituisia ennakkoluuloja osakseni. Etenkin silloin kun olin tyttöjenlehti Demissä töissä, vastaan tuli ties millaista ukkelia omituisten ajatustensa kanssa. Kerran eräissä häissä pöytäseurueeni fiksun oloinen insinöörimies päivitteli, että se on varmaan helppoa olla nuortenlehdessä töissä, kun "sinne voi itse keksiä kaikki jutut". Olin aluksi vähän ihmeissäni ja sitten yritin hienovaraisesti selittää hänelle, että on olemassa sellaiset kuin Journalistin ohjeet, mikä tarkoittaa sitä, ettei mitään voi vain "keksiä päästään", vaan kaikessa pitää pyrkiä mahdollisimman objektiiviseen totuuteen ja että Demi on ihan sitoutunut näihin ohjeisiin. (Sitä paitsi vaatisi huomattavan hyvän mielikuvituksen, jotta kykenisi keksimään, millaista on tytön elämä, joka menetti koko perheensä tsunamissa tai mitä mieltä Justin Timberlake on viimeisimmästä elokuvaroolistaan.) Aika usein minulta myös kysyttiin, että "koska menet oikeisiin töihin". Niin, tämä nuortenlehden toimittajana oleminen on tällainen leikkityö

No, itselläni on aivan varmasti kaiken maailman vääriä ennakko-olettamuksia eri ammattikunnista. Aikaisemmin pidin vaikkapa lääkäreitä jotenkin automaattisen omahyväisinä ihmisinä. Nykyään minulla on aika monta lääkäriystävää, enkä todellakaan enää ajattele näin. Ja rahamaailman ihmisiä pidin aikaisemmin jotenkin kylminä tai puisevina. Hahahah, mikä vitsi. Kirjaa kirjoittaessani huomasin, että pankkiirit ja sijoitustyypit ovat nimenomaan auttavaisia, innostuneita ja hyväsydämisiä, sekä kovia vitsailemaan.

Usein ennakko-oletukset ovat menneet metsään, kun sitten olen tutustunut jonkun tietyn ammattiryhmän edustajaan. (Koomikot eivät esimerkiksi ole välttämättä erityisen hauskoja juttukumppaneita, paitsi ystäväni Joonas on kyllä käytännössä aina.) Olisi kiinnostava kuulla näistä enemmän, jotta oma ajattelu vähän laajenisi. Monesti en ole entuudestaan edes tajunnut, että minulla on ollut mielessäni jokin ennakkoluulo, ennen kuin se on osottautunut vääräksi.

 

Millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on ammatistasi? Pitävätkö ne paikkansa?

 

Lue myös:

Kerro ammattisi plussat ja miinukset (tämän postauksen kommentit ovat btw järjettömän kiinnostavia)

Ammatin kysyminen on tylsä tapa tutustua

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

Oh, the irony. Olen taas alkanut valvoa öisin. Päässä menee luupilla niin paljon kaikkea, etten pääse uneen saakka. En pysty kuuntelemaan öisin podcasteja, sillä ne ovat liian meneviä, tarvitaan jotain soljuvampaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavaa, jotta ajatukset eivät harhaile.

Syksyn mittaan täydellinen vastaus ongelmaan on ollut Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin. Olen kuunnellut kirjaa Kati Tammisen lukemana, ja kokemus on ollut harvinaisen miellyttävä. Tämä on tärkeää, sillä öisin valvominen ei ole miellyttävää. Bondailen kuitenkin salaa kirjailija Mia Kankimäen kanssa, sillä hän ajattelee näitä naisia öisin ja minä ajattelen samoja naisia nyt myös.

Moni on ehkä lukenut tai kuullut Kankimäen uudesta kirjasta: Kyse on nykyaikaisesta tietokirjasta, jossa on sekä tietoa että henkilökohtaisuutta. Pidän tällaisesta tietokirjaformaatista, sillä se antaa motivaation kiinnostua itse aiheesta. 

Kirjan lähtökohta on tilanne, jossa nelikymppinen lapseton, parisuhteeton ja vakityötä vailla oleva nainen alkaa pohtia, mikä hänen roolinsa on tässä maailmassa. Mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea voisi tehdä? Elämä kuluu koko ajan eteenpäin, oikeastaan mikä vain olisi nyt mahdollista ja toisaalta tuntuu, että on ulkopuolella kaikesta. Kankimäen minäkertoja on ihanan inhimillinen, epävarma, ujo, välillä helposti mököttävä ja yhtä helposti innostuva.

Hän alkaa ajatella öisin historian naisia, jotka ovat olleet aivan saamarin reippaita, eli tehneet asioita, jotka poikkeavat vahvasti naisen normista: lähteneet tutkimusmatkoille yksin, ratsastaneet jalat satulan molemmin puolin, luoneet taidetta, kirjoittaneet kirjoja.

On sanottava rehellisesti, että aluksi kirjan lähtökohta tympäisi minua. Nyt on ollut niin paljon tällaisia "kyllä naisetkin pystyvät" -luettelomuotoisia lasten ja aikuisten kirjoja, joissa on esitelty menestynyt ihmisjoukko, joiden yhteinen nimittäjä on ollut sukupuoli ja jotka ovat antaneet meille muille naisille rohkeutta tehdä mitä vain. Etenkin näin syksyllä, kun olo tuntuu kadulla lojuvalta käytetyltä nuuskapussilta, tällaiset "sinä voit olla mitä vain" -hokemat ovat tuntuneet ihan vain vittuilulta. Hyvä kun olen päässyt sängystä ylös ja saanut vietyä raivoavan lapsen pois silmistäni, siinä ei ole paljoa kaivattu lupia olla rohkea.

Mutta sitten antauduin kuitenkin tälle kirjalle, koska sen kieli oli niin miellyttävää ja kerrontapa niin mukavaa. Ja yllätyin positiivisesti. Nämä rohkeat naiset ovat myös inhimillsiä naisia virheineen, pelkoineen ja nykymittapuulla tuomittavine tekoineen. Olisi anakronistista alkaa mussuttaa siitä, miten Karen Blixtenin leijonien ampumisinto oli yksinkertaisen sadistista ja miten uskomattoman rasistisesti moni valkoinen nainen suhtautui kohtaamiinsa ihmisiin esimerkiksi Aasiassa. Tuolloin oli eri aika. 

Kirjassa Kankimäen omat matkat ja historian naisten matkat nivoutuvat kauniisti ja toimivasti yhteen. Huumoria on paljon ja sellaista hauskalla tavalla voimaannuttavaa kamaa sopivasti. Ennen kaikkea Kankimäki puhuu naisista omasta näkökulmastaan, kommentoiden jokaista kiinnostavasti. Kyse ei siis ole mistään wikipediartikkeleiden horisemisesta. Kirjan luettuaan tietää paitsi yksittäisten naisten tarinoista, vielä kattavammin siitä muutoksesta, mitä tässä on viimeisen 300 (ja enemmänkin) vuoden aikana tapahtunut maailmalla ja naisen asemassa.

Ehkä ainoa nykyajan kritiikki kirjaa kohtaan on se sama, mitä Eat pray love -tyyppisiä naisten minän-löytämis-kertomuksia kohtaan on muutenkin esitetty: oma etuoikeutettu asema on tunnustettava kunnolla. Kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuutta lähteä maailmanympärysmatkoille etsimään itseään. Tästä asiasta voi kuunnella lisää podcastista, joka me nauhoitettiin Mikon (Kalenterikarju) ja Tiian (Koivusalo) kanssa Kuulitko saman? -podin uudessa jaksossa. Musta keskustelu oli tosi hyvä, sillä siinä keskustelivat aika erilaiset tyypit: Tiia on vähän vanhempi kuin Kankimäen minäkertoja, joten hänellä on perspektiiviä tuohon "neljänkympin kriisiin", Mikko taas on tiukka kirjallisuuden ystävä, jolla on paljon intertekstuaalisia heittoja tähän. Itse taas edustan ihmistä, joka ilmeisesti suhtautuu lähtökohtaisesti kaikkeen vähän kriittisesti. (Jälkikäteen ajateltuna olisi voinut vähän kehua enemmän kirjaa, kun oikeasti tykkäsin siitä kauheasti, mutta kriittisten asioiden pointtaaminen on aina jotenkin kiinnostavampaa, niistä saa keskusteltua enemmän.)

 

Suosittelen nimenomaan kirjan kuuntelemista, sillä Tammisen ääni on aivan täydellinen tähän. Ehkä ainoa ongelma kirjan kuuntelemisessa on se, että välilä tulee sellaisia sitaatteja, joista tekisi mieli ottaa valokuva puhelimella, jotta muistaisi ne tulevaisuudessa. Toisaalta, ehkä se on ihan hyvä, että on pakko keskittyä kuuntelemiseen, ei niinkään kuvaamiseen. 

Naiset joita ajattelen öisin -kirjan voi kuunnella Storytellistä. Storytelin voi ottaa kokeiluun kuukaudeksi ilmaiseksi, ja siinä ajassa ehtii mainiosti kuulemaan tuon. On riski, että selaillessa muita kirjoja tuolta palveluun jää koukkuun, mutta sitten taas, onko mitään fiksumpaa addiktion kohdetta kuin kirjat.

 

Kuulitko saman -kampanja voimasssa 30.12.2018 mennessä, ota kuunteluun Storytellin sivulta.

 

Jos täällä on joitakuita, jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet tuon kirjan, niin kiinnostaa tosi paljon tietää:

Mitä piditte kirjasta?

 

Kuvat: Eliel Kilkki

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen puhunut aiemminkin rahasta ja sijoituksistani hyvin avoimesti, joten miksi muuttaa hyvää suuntaa. Laitetaan disclamerit heti alkuun, niin saadaan homma pois alta. Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, miten uskomattoman rikas olen, vaan selittää käytännössä, millaista sijoittaminen on ja pointata, että se on itse asiassa melko helppoa puuhaa. Jos rahaa jää kuussa yhtään ylimääräistä, suosittelen aloittamaan.  Sitten sijoitushorinoihin!

Itse olen harrastanut sijoitusta nelisen vuotta. Perusmeininki on sellainen, että aluksi laitoin 100 euroa kuussa rahastoon, nykyään menee peräti 300 euroa. Jos saan jostain vielä ylimääräistä rahaa, saatan ostaa osakkeita. 

Lokakuun puolivälissä pörssit alkoivat heilua. Tämä tarkoitti minun kannaltani sitä, että sijoitussalkustani suli yhdessä päivässä monta sataa euroa. Minulla on siis noin 13 000 euron sijoitussalkku, joten tämä satojen eurojen putoaminen tuntui jo jossain. Tästä vajaa 12 000 euroa on säästettyä rahaa ja loput tuottoa. Eli plussalla kuitenkin ollaan, vaikka moni yksittäinen osake onkin miinuksella.

Salkustani noin puolet on rahastoissa (indeksi- ja etf-rahastoissa) ja vähän alle puolet osakkeissa, joista suurimmaksi osaksi suomalaisissa. Sitten mulla on muutamalla sadalla eurolla korkosijoituksia, niihin olen kaikkein huonoiten perehtynyt.

Arvopaperisalkkuni ei ole sijoitusmaailmassa järin suuri. Keskimäärin suomalaisen kotitalouden sijoitussalkku on Arvopaperin mukaan 19 600 euroa. Tosin suurimmalla osalla suomalaisista ei ole mitään arvopapereita, sillä Dansken tutkimuksen mukaan 36 prosenttia suomalaisista sijoittaa arvopapereihin (miehistä 41 % ja naisista 30 %). Toisaalta minulla on rahastojen ja osakkeiden lisäksi myös sijoitusasunto, joten hajautus on suht hyvä.

Tällä hetkellä minulla on muutama sijoitustavoite: Maksaa Tikin kanssa vähän reilummin noita sijoitusasuntojen lainoja pois, sillä nyt taas uumoillaan, että lainojen korot saattaisivat nousta ensi keväänä tai syksynä (joskin ne nousevat arvoioiden mukaan 0,5–1 prosenttiin, mikä ei ole kovin korkea luku vielä). Toiseksi haluaisin, että minulla olisi enemmän painoa nimenomaan noissa arvopapereissa. 

No, tällä hetkellä on paljon puhetta siitä, mitä osakkeille tapahtuu seuraavaksi. Mitä maksaa? -ohjelmassa väläyteltiin sellaisesta vaihtoehdosta, että lokakuun heiluntta olisi pientä korjausliikettä, ja vuonna 2019 rytisisi kunnolla alas. 

Toisaalta samassa ohjelmassa professori Vesa Puttonen sanoi, että moni on odottanut pörssin putoamista jo kuutisen vuotta. Voiko sitten sanoa, että "ennustin tämän", kun se aikanaan droppaa? Ja huonompi juttu, jos ei ole uskaltanut sijoittaa tässä välissä mitään, kun on pelännyt niin kovin sitä pudotusta. Nousut ovat nimittäin olleet aikamoisia.

Sen kuitenkin jo tuosta lokakuun kokemuksesta tajuaa ihan omin silmin, että kyllä sen sijoitetun rahan arvo voi todellakin laskea. Joidenkin osakkeiden kohdalla myös pysyvästi. Minua ei tämä ihan kamalasti hetkauta, sillä sijoitushorisonttini on niin pitkä, että tiedän näkeväni vielä monta laskua ja nousua. Ihan oikeasti tällä hetkellä ajattelen, etten juurikaan koske noihin sijoituksiin seuraavaan 30 tai 40 vuoteen. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon, ja yhtiöt ehtivät myös maksaa paljon osinkoa. Historiallisesti pörssi on kuitenkin aina noussut, ja tähän minäkin luotan: kun salkku on tarpeeksi hajautettu, plussan puolelle varmasti jäädään.

No, mun salkkuni on kuitenkin suhteellisen pieni vielä verrattuna isojen sijoittajien salkkuihin. Merja Mähkän salkun arvo putosi lokakuussa 20 000 euroa. Kun sijoitussalkulla on kokoa, niin myös nousut ja laskut ovat huomattavasti suurempia. 

Kyselin insta storyssäni ihmisiltä, miltä sijoitusten nousut ja laskut tuntuvat. Vastaukset olivat aika kiinnostavia! Eniten ihmiset vastasivat niin, että laskut eivät oikein tunnu missään, koska ihmiset luottavat, että kyllä ne pitkällä aikavälillä taas sitten nousevat. Sen sijaan hauskaa oli, että monesti nousuista tuli kuitenkin hyvä fiilis. Lisäksi moni sanoi, että ajattelee sijoitetun rahan olevan sellaista jo mennyttä rahaa, joka ei oikeastaan ole enää edes omaa vaan kuuluu salkulle. Musta tämäkin on ihan hyvä suhtautuminen. Luultavasti siinä kuitenkin käy lopulta hyvin. 

Vesa Puttonen taas sanoi tuossa ohjelmassa toisinpäin: Nousut eivät tunnu missään, mutta laskut ahdistavat. No, kyse on ehkä vähän myös mittakaavasta. Häneltä on salkusta lähtenyt kerralla kymmenen vuoden professorinpalkka, eli kyllä se nyt ehkä siinä kohdassa jo vähän kuumottaisi. Yksi mimmi vastasi kanssa, että ensimmäisen kerran, kun salkusta lähti 50 000 euroa, tunne oli katastrofaalinen, sillä siinä on suurinpiirtein hänen viiden vuoden ansionsa. (Jos käsitin oikein, niin salkku on peritty.) Mutta sitten ne olivat taas pikkuhiljaa nousseet takaisin.

Minua sillä lailla vähän ärsyttää nähdä niin moni numero siellä punasella (eli miinuksella), mutta ihan samat fiilikset kuin ig-kommentoijilla: en todellakaan herää öisin omaan huutooni asian takia, eikä se siis ylipäänsä ressaa. Mutta voi kyllä johtua siitä, että tuo kymppitonni ei ole vielä niin iso summa, että kyse olisi jostain kymmenien vuosien työstä.

Tykkäsin tosi paljon kuulla ihmisten erilaisista sijoitusstrategioista. Osalla oli ihan perus "ostan indeksirahastoa 20 eurolla kuussa ja unohdan", mutta sitten osalla oli mitä monimutkaisimpia juttuja!

Esimerkiksi että osa rahoista osinkoa tuottaviin perus yrityksiin ja osa yritetään sijoittaa megatrendeihin, kuten sähköautojen akkujen valmistajiin tai kannabikseen. Tai sitten osa halusi jännitystä elämäänsä hankkimalla välillä joatin todella spekulatiivista (eli ei oikeastaan mihinkään perustuvaa) sijoituskohdetta, kuten kryptovaluuttaa (voisi itsekin, mutten ole yhtään jaksanut perehtyä, paitsi no tekemällä aiheesta pari lehtijuttua). 

Yksi mimmi sijoittaa 1000 euroa kuussa johonkin osakkeeseen, satoi tai paistoi. Pitkässä juoksussa tämä on varmasti järkevä sijoitusstrategia. Yksi opiskelija taas laittoi säästötilille joka kuukausi 15 euroa ja ajatteli, että sijoittaa ne sitten, kun hän valmistuu. Erinomaista sekin!

Näitä lukiessa tuli taas vähän innostus, että voisi tehdä jotain rohkeampia sijoituksia taas välillä, vaikka pikkusummilla. Niin kauan kun kyse on nimenomaan sellaisesta rahasta, joka ei ole arjessa mistään pois, laskut eivät ahdista. Ja jos vaihtoehto olisi, että olisin käyttänyt saman rahan vaikka johonkin esineeseen tai vaatteeseen, niin en nyt sitten tiedä, onko se niin vakavaa.

Mutta hei, tänään ilmestyi Yle Areenaan, Spotifyhyn ja podcast-appeihin uusin Melkein kaikki rahasta -jakso, jossa juttelen mun yhden uuden lempibloggaajan, Mimmit sijoittaa -blogin Pia-Maria Nickströmin kanssa sijoittamisen aivan perusasioista puolen tunnin verran. Pia-Maria on kauppislainen, joka osaa selittää fantastisen selkeästi sijoitustermejä. Siten, että paatuneinkin humanisti ymmärtää. Suosittelen kuuntelemaan jakson ja lukemaan siinä sivussa tällaisen sijoittamisen abc -jutun, jonka kirjoitin Ylelle.

Aion myös tänä iltana kello 21 tehdä ensimmäistä kertaa itse oman Insta Live -lähetyksen, jossa aion vastailla kaikenlaisiin sijoituskysymyksiin - sen verran kuin osaan. En ole missään nimessä mikään ammattilainen tai konkari, vaan juurikin tällainen helposti innostuva perus pulliainen, jolla on paljon opittavaa aiheesta vielä. 

 

Kuuntele Yle Areenasta Melkein kaikki rahasta ja lue Yle Oppimisen juttu siitä, miten sijoittaa tonni (jos sellainen sattuu olemaan). Ja kysy minulta täällä blogissa tai Juliaihminen-ig-tilin puolella mitä vain, vastailen tänä torstaina 15.11. kello 21 kysymyksiin!

(Voi olla, että vieressä touhuaa pieni Alppunen, jos en ole saanut sitä nukahtamaan vielä tuolloin.)

 

Jos sijoitat, niin millainen sijoitusstrategia sinulla on? Entä miltä laskut tai nousut tuntuvat?

 

Kuuntele aiemmat jaksot:

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös:

Näin aloin sijoittaa

Tätä on vastuullinen sijoittaminen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Pages