Vanhemmuus on kovin fyysistä

Didin uusi hauskanpitotapa on pyrkimys tunkea pieniä kätösiään kasvojeni eri aukkoihin. Hän istuu sylissäni ja alkaa kiherrellen tunkea kokonaista nyrkkiään yhtäkkiä suuhuni. Ikään kuin hän testaisi, pystyykö nappaamaan vatsalaukustani sinne vastikään siirretyt mansikat. Ja hirveä hohotus samaan aikaan. Tätä voisi jo kutsua kehooni kajoamiseksi.

Välillä hänen pieni etusormensa yrittää porautua silmäkulmastani sisään. Että josko se uppoaisi sinne. Uudestaan ja uudestaan, sillä hän on oppinut muualla elämässään, että usein sinnikäs pyrkimys palkitaan lopulta. Mutta ei tällä kertaa.

Myös 1-vuotiaan ”pusut” ovat aivan oma lukunsa. Ilmaannutaan kasvojen eteen suu ammollaan, kielestä vähän kuolaa roikkuen ja upotetaan naamallinen märkää suudelmaa poskeeni ja ölistään samalla riemukkaasti. Lämmin ja makea hengitys vain kuuluu, kun toinen äheltää. Välillä neljä pientä hammasta purevat poskea samalla, mikä pyritään kieltämään, usein siinä onnistumatta. Toisinaan kaivaudutaan paidan alle ja päristellään vatsaani ja kiljutaan riemusta.

Sitten on tietenkin imetys. Olen yrittänyt kertoa 1-vuotiaalle, että ei ole ihmisoikeus saada pidellä pienillä terävillä kynsillään toisesta nännistäni kiinni samalla kun hörppii maitoa toisesta. Sana ei mene perille, ja taapero kiljuu raivokkaasti, jos hänen kätösensä siirretään pois tältä leikkikalulta.

Tiki aina sanoo, että vanhemmuus ilman silmälaseja on paljon helpompaa kuin hänen vanhemmuutensa. Uskon sen. Roikkuvia korvakoruja ei ole pakko käyttää, mutta silmälaseja on, ja en kestäisi kyllä sekuntiakaan sitä, että pienet kätöset veisivät minulta yhtäkkiä näkökyvyn.

Välillä tämä loputon kajoaminen on aivan kuin jostain kauhuelokuvasta, paitsi että se on jollain sairaalla tavalla suloista. Pieni pullea sormi ja kova halu tutkia äitiä.

Ja kuten olemme miljoona kertaa todenneet, vanhemmuus on valtavan ristiriitaista. Tuntuu samaan aikaan karsealta ja hellyttävältä, kun toinen yrittää pyrkiä ruumiini sisään.

Kestän ja suorastaan pidän tästä fyysisyydestä aika pitkällekin. Annan 1-vuotiaan klähmiä kasvojani ja hiuksiani aika paljon ennen kuin omat rajani tuelvat vastaan (ja nyt puhumme hyvin konkreettisista kehon rajoista, kuten tila sieraimeni ulkopuolella ja sen sisäpuolella – sillä on väliä, kummassa kohdassa pieni pullasormi sijaitsee).

Myös 4-vuotiaan vanhemmuus on hyvin fyysistä. Usein hän mielellään istuisi sylissäni syödessään aamupalaa. Häntä pitäisi kantaa ja hän rakastaa käpertyä pieneksi palloksi ja lepäillä käsivarsillani. Useita kertoja päivässä on halattava ja pusuteltava, ja se on vain ihanaa. Välillä hän järjestää myös perheen ryhmähalin, mikä on omiaan nostamaan moraaliamme silloin, kun tilanne lähentelee kaoottisuutta.

Nelivuotias ymmärtää onneksi suomen kieltä, ja hänelle olen kertonut kehon yksityisalueesta. Se tarkoittaa sitä, että äidin housuihin ei saa laittaa kättä, vaikka sellainen päähänpisto ilmaantuisi mieleen. (Tämä pätee myös toiseen suuntaan, kukaan ei saa laittaa kättä 4-vuotiaan yksityisalueelle, tai oikeastaan millekään muullekaan alueelle, jos 4-vuotias ei sitä halua.)

Rakastan sitä, kun lapsi haluaa iltaisin sängyssä lämmitellä jalkapohjiaan laittamalla ne kiinni selkääni. Pienet viileät jalat tuntuvat ihokarvoja nostattavan nautinnolliselta lämpimällä iholla.Tuntuu suloiselta olla niin lähellä jotakuta, jota rakastaa niin kovin.

Ja sitten yhtäkkiä saan tarpeekseni fyysisyydestä. Kun Alppu haluaisi liikkua paikasta toiseen pitkän villatakkini alla (villatakin ollessa päälläni), kun kaksi lapsosta roikkuvat kaikissa raajoissani yhtä aikaa, kun haluaisin lukea hetken lehteä ruokapöydässä. Kun pieni käsi kiskoo hiuksusta, korvalehdestä, raatelee kynsillä rintaani tai haluaa nukkua tyynylläni keskellä yötä.

Niinä hetkinä iskee valtava oman tilan tarve ja ajatus siitä, että tämä on kohtuutonta. Omaksi tilaksi riittäisi se, että saisi itse pitää itsellään sen ilmatilan, missä juuri tällä hetkellä sattuu sijaitsemaan. En tarvitse enempää, mutta antakaa minun pitää kehoni! Perkele!

Ja sitten hetken päästä kaksi lasta sylissä on taas aivan ihania, kyllä ne siihen mahtuvat. Tutkivine sormineen, kuolaavine suineen ja lämmittelevine jalkoineen.

Kyllä minä sen tiedän, että jonain päivänä nuo eivät halua enää fyysisyyttä minulta. Enkä ollenkaan odota tätä tulevaa aikaa, paitsi noin 137 kertaa päivässä. Tämä on rajanvetoa, mikä on liikaa, mikä liian vähän. Mutta sanoisin, että 138 kertaa päivässä nautin tästä loputtomasta kosketuksesta. Nuo ovat niin ihania pieniä pumperoita.

Lue myös: 

Sä pystyt siihen äiti!

Vanhemmuus on sarja korjaavia kokemuksia

Kommentit (7)
  1. Tiedän tunteen. Oman fyysisen tilan menettäminen tuntui aikanaan todella raskaalta, mutta nykyään tunnen suorastaan fyysistä ikävää, kun oma 12-vuotias ottaa jo paljon etäisyyttä meihin vanhempiin ja halaukset alkavat olla harvinaisia. Oma keho kun on tottunut olemaan lähellä lasta.

  2. Kohta kolmevuotias tuntuu roikkuvan minussa koko ajan. Hänestä on hauska leikki, kun äiti yrittää karkuun (kävellä keittiöön), ja hänpä syöksyy uudestaan äidin jalkaan kiinni. Tämä kun toistuu monta kertaa, niin omat hermot ovat kyllä koetuksella.

    Tällaista tämä on ollut eri variaatioilla lapsen syntymästä saakka. Isä on mieluisa hoitaja ja leikkikaveri – ja ollut lapsen kanssa paljon – mutta hän ei ole samalla tavalla myllerrettävänä koko ajan.

    Joskus se tuntuu niin epäreilulta. Että pieni ihminen on niin kokonaisvaltaisen, täydellisen riippuvainen minusta, ja silti minä pysyn koko ajan aikuisena ihmisenä, joka tarvitsee fyysisesti ja henkisesti omaa tilaa. Joka ei pysty kovin pitkään aidosti nauttimaan pikkulapsen sinne tänne tempoilevista leikeistä ja riehumisista. Olisi helpompaa taantua jonkinlaiseksi hattaraiseksi syöttö- ja leikkikoneeksi, vailla mitään omia tarpeita. Mutta ei. Ja siten toistuu tilanne, että lapsi rakastaa minua hurjasti, ja minä toivon että lapsi menisi jonnekin muualle.

    Meillä on monta vuotta vanhempi esikoinen, ja tiedän että tämä vaihe loppuu aikanaan. Sitä tosiaan odottaa ja pelkää yhtäaikaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *