Birkkarit kattoon, tää ilta on meille!

Elokuun lopussa eräänä perjantaina sovimme Raisan ja Erkan kanssa, että mennään viettämään Kalasatamassa sijaitsevan Uumajan terassille iltaa. Kaikki uhiutuminen ja sankaräitiys nyt minusta pois, mutta tämä oli kesän ainoa ilta, jolloin pääsin viettämään ystävien kanssa iltaa täysin vailla mietteitä siitä, koska pitää olla takaisin kotona. Olo oli aivan huumaava!

Aurinko laski Helsingin taakse, leuto tuuli lämmitti kasvoja, musiikki soi. Kehittelimme Erkalle hyvää Tinder-profiilitekstiä (jonka hän sitten muutti jo heti seuraavana päivänä), nauroimme ja puhuimme elämästä.

Toisen lapsen kohdalla itsestä luopuminen on ollut valtavasti helpompaa kuin ensimmäisen kanssa. Siksi, että elämä on jo muuttunut niin paljon, vaikka tietenkin se muuttui taas Didin myötä lisää. Mutta myös siksi, että nyt minulla siinsi horisontissa lupaus vapaudesta. Tiesin, että joskus yhden vuoden paikkeilla lapsi alkaa olla sellainen, ettei se tarvitse ihan niin paljon minua. Koska minulla oli mielessäni aikaraja, en ole tapellut vapauden menettämistä vastaan.

Olisin ihan hyvin voinut järjestää elämästäni vapaampaa, mutta olen vain niin jumalattoman laiska arjessa. Laiskuus tarkoittaa sitä, että olen järjestäen nukuttanut vauvan rinnalle, antanut sen yöheräillä vieressäni ihan niin paljon kuin huvittaa. En ole jaksanut miettiä mitään unikouluja tai unirytmiasioita yhtään. Tiedän teoriatasolla vauvan unesta enemmän kuin haluaisin tietää, ja arvostan heitä, jotka ovat olleet vauvan unen kanssa minua järjestäytyneempiä. Mutta käytännön tasolla olen mennyt sieltä mistä aita on matalin. On ollut ihanaa tietää, että joka ilta minulla on puolesta tunnista tuntiin aikaa lueskella kirjaa vauvan syödessä, ja sitten se valahtaa suloiseen uneensa.

Olen myös todennut, että rakastan nukkua vauvan vieressä. Unihäiriöisenä ihmisenä tuon pienen typylin hengityksen kuunteleminen on onnistunut rauhoittamaan minut keskellä yötä takaisin uneen.

Tässä vaihtokaupassa minun humpuutteluni on kärsinyt: on pitänyt olla joka ilta nukuttamassa beebelssiä, kun kerran olen sen tällaiseen elämään tietoisesti totuttanut. Niinpä en ole käynyt iltaisin juuri missään vuoteen.

Lopulta aika meni juuri niin nopeasti kuin pelkäsinkin. Vauva kasvoi isoksi taaperoksi. Pikkuhiljaa, melko helposti ja vaivattomasti, Tiki on ottanut nukutusvuoroja ja minä olen päässyt menemään. Tällä viikolla olemme tehneet ensimmäisen unikoulun, ja Didi on siirtynyt kerrossängyn alasänkyyn lastenhuoneeseen. (Hän ei sitten koskaan nukkunut yhtäkään hetkeä pinnasängyssä. Olipa taas tarpeellista roudata sellainen tilasyöppö vintiltä makuuhuoneeseen.) Tämä on minulle paljon vaikeampi pala kuin Didille, olen valvoskellut neljä yötä, kun tällaiseen uuteen tottuminen on niin vaikeaa. (Tiki on siis hoitanut itse unikoulun.)

Nyt kun kumpi vain voi nukuttaa Didierin, olen täysin vapaa menemään.

Ja miten ihanaa se meneminen on! Kirjoitan tätäkin postausta hienoisessa crapuléssa. Olin eilen Oktoberfesteissä tulevien työhuonekavereideni kanssa (vaihdan lokakuussa uudelle super ihanalle työhuoneelle, sen nimi on Folke).

Eilen kun lauloimme Güntheriä, Samuli Edellmania ja Virve Rostia Ennin kotikaraokessa ja siemailin Ennin tekemää herkullista lumeshua (eli luumuista tehtyä umeshua), olo oli niin riehakas ja vapaa. Että tällaistakin se elämä on, ja minä olen edelleen myös tämä hahmo, joka nauttii tällaisesta.

Tämä vauvavuoden jälkeen pikkuhiljaa oman itsensä takaisin saaminen tuntuu huumaavalta. Omat illat ovat nyt ja tulevaisuudessa tietenkin rajattuja ja niitä saa sellaisina herkkupaloina aina vähän kerrallaan, mutta sitä paremmilta ne sitten tuntuvatkin. Totuus on luultavasti se, että vaikka pääsisin menemään juuri niin paljon kuin ikinä huvittaisi, niin en varmaankaan silti enää jaksaisi hummailla samalla tavalla kuin vaikka viisi vuotta sitten. Voi siis olla, että tämä aikarajoite tekee vain näistä illoista entistä erityisempiä.

Nyt, kun olen ollut jo yhden yön kokonaan poissa (viime viikonloppuna Hanasaaren hotellissa), niin seuraava tavoitteeni on päästä Tikin kanssa yöksi kahdestaan jonnekin. Se on tällä viikolla tehdyn unikoulunkin perimmäinen syy, että voisi tuon typyn viedä vieraille hoitoon.

Tuntuu tarpeelliselta muistaa oma juhlaminäni, että tällainenkin tyyppi minä voin olla.

Kommentit (4)
  1. * anonyymi *
    20.9.2020, 07:03

    Tämä ei nyt millään tavalla liity postaukseen.
    Sinulla on kiva tapa kirjoittaa ja asiaa kirjoitat. Kaikin puolin mukavia postauksia (paitsi rahaa ja sijoittamista koskevat jutut, joille olisi hyvä olla ihan oma osionsa).

    MUTTA!
    Älä julkaise tätä seuraavaa, jos et halua.
    Hammaslääkärinä olen kiinnittänyt huomiota storeissa, että puhetapasi kuulostaa vähän vaikealta ja sitä on ikävä katsella. Voisiko noille hampaille/purennalle tehdä jotain?

  2. Hammaslääkäri2
    20.9.2020, 08:45

    Vitsi miten ilkeä kommentti, taitaa olla kunnon trolli.

    Jos ”hammaslääkäri” on oikeasti asiallisesti huolissaan Insta-sisällössä näkyvästä purennasta, mitä jos laittaisit ihan omalla nimellä viestiä yksityisesti siellä Instassa, tällainen nimettömänä kuittailu on selkeästi vain oman kateuden ja pahan mielen purkamista.

    Vaikka tekisi julkista työtä, se ei anna muille oikeutta arvostella tai kommentoida ulkonäköä. ”Lääkäriltä” pitäisin myös aika epäeettisenä tuollaisten heittojen postaamista ilman mitään tietoa toisen hammashistoriasta.

    Julialla on ihanat kaverit, ihana blogi, hymy ja puhetapa, älä välitä tuollaisista naamioituneista nettikiusaajista!

    1. Kiitos! <3

      Kyllä on nettikiusaaminen saanut yhä kekseliäämpiä muotoja. Miltei arvostan tätä hammaslääkärilarppaajan ideointirikkautta pyrkimyksissään pahoittaa mieleni.

      1. Diskurssianalysoija
        20.9.2020, 09:11

        Sama juttu, suorastaan ihailtavan trendikäs kiusaamiskommentin rakenne: Ensin kehutaan, jotta tulisi sellainen olo, että tässä ollaan kirjoittajan ”puolella”. Sitten esitetään varsinainen pihvi (eli kommentoija ei pidä rahapostauksista). Lopuksi sitten sivalletaan mahdollisimman henkilökohtaisesti mutta kuitenkin ”huolestuneen ammattilaisen asemasta”.

        Tämä kiusauskommentti oli miltei taidetta! Itsekin haluaisin ihailla, mutta sitten kuitenkin säälin tunne kommentoijaa kohtaan peittää kaikki muut mahdolliset tunteet allensa. Täytyy olla tosi paha mieli omassa arjessa, jotta alkaa kirjoitella tuntemattomille ihmisille tuollaisia kommentteja.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *