Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

Oh, the irony. Olen taas alkanut valvoa öisin. Päässä menee luupilla niin paljon kaikkea, etten pääse uneen saakka. En pysty kuuntelemaan öisin podcasteja, sillä ne ovat liian meneviä, tarvitaan jotain soljuvampaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavaa, jotta ajatukset eivät harhaile.

Syksyn mittaan täydellinen vastaus ongelmaan on ollut Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin. Olen kuunnellut kirjaa Kati Tammisen lukemana, ja kokemus on ollut harvinaisen miellyttävä. Tämä on tärkeää, sillä öisin valvominen ei ole miellyttävää. Bondailen kuitenkin salaa kirjailija Mia Kankimäen kanssa, sillä hän ajattelee näitä naisia öisin ja minä ajattelen samoja naisia nyt myös.

Moni on ehkä lukenut tai kuullut Kankimäen uudesta kirjasta: Kyse on nykyaikaisesta tietokirjasta, jossa on sekä tietoa että henkilökohtaisuutta. Pidän tällaisesta tietokirjaformaatista, sillä se antaa motivaation kiinnostua itse aiheesta. 

Kirjan lähtökohta on tilanne, jossa nelikymppinen lapseton, parisuhteeton ja vakityötä vailla oleva nainen alkaa pohtia, mikä hänen roolinsa on tässä maailmassa. Mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea voisi tehdä? Elämä kuluu koko ajan eteenpäin, oikeastaan mikä vain olisi nyt mahdollista ja toisaalta tuntuu, että on ulkopuolella kaikesta. Kankimäen minäkertoja on ihanan inhimillinen, epävarma, ujo, välillä helposti mököttävä ja yhtä helposti innostuva.

Hän alkaa ajatella öisin historian naisia, jotka ovat olleet aivan saamarin reippaita, eli tehneet asioita, jotka poikkeavat vahvasti naisen normista: lähteneet tutkimusmatkoille yksin, ratsastaneet jalat satulan molemmin puolin, luoneet taidetta, kirjoittaneet kirjoja.

On sanottava rehellisesti, että aluksi kirjan lähtökohta tympäisi minua. Nyt on ollut niin paljon tällaisia "kyllä naisetkin pystyvät" -luettelomuotoisia lasten ja aikuisten kirjoja, joissa on esitelty menestynyt ihmisjoukko, joiden yhteinen nimittäjä on ollut sukupuoli ja jotka ovat antaneet meille muille naisille rohkeutta tehdä mitä vain. Etenkin näin syksyllä, kun olo tuntuu kadulla lojuvalta käytetyltä nuuskapussilta, tällaiset "sinä voit olla mitä vain" -hokemat ovat tuntuneet ihan vain vittuilulta. Hyvä kun olen päässyt sängystä ylös ja saanut vietyä raivoavan lapsen pois silmistäni, siinä ei ole paljoa kaivattu lupia olla rohkea.

Mutta sitten antauduin kuitenkin tälle kirjalle, koska sen kieli oli niin miellyttävää ja kerrontapa niin mukavaa. Ja yllätyin positiivisesti. Nämä rohkeat naiset ovat myös inhimillsiä naisia virheineen, pelkoineen ja nykymittapuulla tuomittavine tekoineen. Olisi anakronistista alkaa mussuttaa siitä, miten Karen Blixtenin leijonien ampumisinto oli yksinkertaisen sadistista ja miten uskomattoman rasistisesti moni valkoinen nainen suhtautui kohtaamiinsa ihmisiin esimerkiksi Aasiassa. Tuolloin oli eri aika. 

Kirjassa Kankimäen omat matkat ja historian naisten matkat nivoutuvat kauniisti ja toimivasti yhteen. Huumoria on paljon ja sellaista hauskalla tavalla voimaannuttavaa kamaa sopivasti. Ennen kaikkea Kankimäki puhuu naisista omasta näkökulmastaan, kommentoiden jokaista kiinnostavasti. Kyse ei siis ole mistään wikipediartikkeleiden horisemisesta. Kirjan luettuaan tietää paitsi yksittäisten naisten tarinoista, vielä kattavammin siitä muutoksesta, mitä tässä on viimeisen 300 (ja enemmänkin) vuoden aikana tapahtunut maailmalla ja naisen asemassa.

Ehkä ainoa nykyajan kritiikki kirjaa kohtaan on se sama, mitä Eat pray love -tyyppisiä naisten minän-löytämis-kertomuksia kohtaan on muutenkin esitetty: oma etuoikeutettu asema on tunnustettava kunnolla. Kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuutta lähteä maailmanympärysmatkoille etsimään itseään. Tästä asiasta voi kuunnella lisää podcastista, joka me nauhoitettiin Mikon (Kalenterikarju) ja Tiian (Koivusalo) kanssa Kuulitko saman? -podin uudessa jaksossa. Musta keskustelu oli tosi hyvä, sillä siinä keskustelivat aika erilaiset tyypit: Tiia on vähän vanhempi kuin Kankimäen minäkertoja, joten hänellä on perspektiiviä tuohon "neljänkympin kriisiin", Mikko taas on tiukka kirjallisuuden ystävä, jolla on paljon intertekstuaalisia heittoja tähän. Itse taas edustan ihmistä, joka ilmeisesti suhtautuu lähtökohtaisesti kaikkeen vähän kriittisesti. (Jälkikäteen ajateltuna olisi voinut vähän kehua enemmän kirjaa, kun oikeasti tykkäsin siitä kauheasti, mutta kriittisten asioiden pointtaaminen on aina jotenkin kiinnostavampaa, niistä saa keskusteltua enemmän.)

 

Suosittelen nimenomaan kirjan kuuntelemista, sillä Tammisen ääni on aivan täydellinen tähän. Ehkä ainoa ongelma kirjan kuuntelemisessa on se, että välilä tulee sellaisia sitaatteja, joista tekisi mieli ottaa valokuva puhelimella, jotta muistaisi ne tulevaisuudessa. Toisaalta, ehkä se on ihan hyvä, että on pakko keskittyä kuuntelemiseen, ei niinkään kuvaamiseen. 

Naiset joita ajattelen öisin -kirjan voi kuunnella Storytellistä. Storytelin voi ottaa kokeiluun kuukaudeksi ilmaiseksi, ja siinä ajassa ehtii mainiosti kuulemaan tuon. On riski, että selaillessa muita kirjoja tuolta palveluun jää koukkuun, mutta sitten taas, onko mitään fiksumpaa addiktion kohdetta kuin kirjat.

 

Kuulitko saman -kampanja voimasssa 30.12.2018 mennessä, ota kuunteluun Storytellin sivulta.

 

Jos täällä on joitakuita, jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet tuon kirjan, niin kiinnostaa tosi paljon tietää:

Mitä piditte kirjasta?

 

Kuvat: Eliel Kilkki

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen puhunut aiemminkin rahasta ja sijoituksistani hyvin avoimesti, joten miksi muuttaa hyvää suuntaa. Laitetaan disclamerit heti alkuun, niin saadaan homma pois alta. Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, miten uskomattoman rikas olen, vaan selittää käytännössä, millaista sijoittaminen on ja pointata, että se on itse asiassa melko helppoa puuhaa. Jos rahaa jää kuussa yhtään ylimääräistä, suosittelen aloittamaan.  Sitten sijoitushorinoihin!

Itse olen harrastanut sijoitusta nelisen vuotta. Perusmeininki on sellainen, että aluksi laitoin 100 euroa kuussa rahastoon, nykyään menee peräti 300 euroa. Jos saan jostain vielä ylimääräistä rahaa, saatan ostaa osakkeita. 

Lokakuun puolivälissä pörssit alkoivat heilua. Tämä tarkoitti minun kannaltani sitä, että sijoitussalkustani suli yhdessä päivässä monta sataa euroa. Minulla on siis noin 13 000 euron sijoitussalkku, joten tämä satojen eurojen putoaminen tuntui jo jossain. Tästä vajaa 12 000 euroa on säästettyä rahaa ja loput tuottoa. Eli plussalla kuitenkin ollaan, vaikka moni yksittäinen osake onkin miinuksella.

Salkustani noin puolet on rahastoissa (indeksi- ja etf-rahastoissa) ja vähän alle puolet osakkeissa, joista suurimmaksi osaksi suomalaisissa. Sitten mulla on muutamalla sadalla eurolla korkosijoituksia, niihin olen kaikkein huonoiten perehtynyt.

Arvopaperisalkkuni ei ole sijoitusmaailmassa järin suuri. Keskimäärin suomalaisen kotitalouden sijoitussalkku on Arvopaperin mukaan 19 600 euroa. Tosin suurimmalla osalla suomalaisista ei ole mitään arvopapereita, sillä Dansken tutkimuksen mukaan 36 prosenttia suomalaisista sijoittaa arvopapereihin (miehistä 41 % ja naisista 30 %). Toisaalta minulla on rahastojen ja osakkeiden lisäksi myös sijoitusasunto, joten hajautus on suht hyvä.

Tällä hetkellä minulla on muutama sijoitustavoite: Maksaa Tikin kanssa vähän reilummin noita sijoitusasuntojen lainoja pois, sillä nyt taas uumoillaan, että lainojen korot saattaisivat nousta ensi keväänä tai syksynä (joskin ne nousevat arvoioiden mukaan 0,5–1 prosenttiin, mikä ei ole kovin korkea luku vielä). Toiseksi haluaisin, että minulla olisi enemmän painoa nimenomaan noissa arvopapereissa. 

No, tällä hetkellä on paljon puhetta siitä, mitä osakkeille tapahtuu seuraavaksi. Mitä maksaa? -ohjelmassa väläyteltiin sellaisesta vaihtoehdosta, että lokakuun heiluntta olisi pientä korjausliikettä, ja vuonna 2019 rytisisi kunnolla alas. 

Toisaalta samassa ohjelmassa professori Vesa Puttonen sanoi, että moni on odottanut pörssin putoamista jo kuutisen vuotta. Voiko sitten sanoa, että "ennustin tämän", kun se aikanaan droppaa? Ja huonompi juttu, jos ei ole uskaltanut sijoittaa tässä välissä mitään, kun on pelännyt niin kovin sitä pudotusta. Nousut ovat nimittäin olleet aikamoisia.

Sen kuitenkin jo tuosta lokakuun kokemuksesta tajuaa ihan omin silmin, että kyllä sen sijoitetun rahan arvo voi todellakin laskea. Joidenkin osakkeiden kohdalla myös pysyvästi. Minua ei tämä ihan kamalasti hetkauta, sillä sijoitushorisonttini on niin pitkä, että tiedän näkeväni vielä monta laskua ja nousua. Ihan oikeasti tällä hetkellä ajattelen, etten juurikaan koske noihin sijoituksiin seuraavaan 30 tai 40 vuoteen. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon, ja yhtiöt ehtivät myös maksaa paljon osinkoa. Historiallisesti pörssi on kuitenkin aina noussut, ja tähän minäkin luotan: kun salkku on tarpeeksi hajautettu, plussan puolelle varmasti jäädään.

No, mun salkkuni on kuitenkin suhteellisen pieni vielä verrattuna isojen sijoittajien salkkuihin. Merja Mähkän salkun arvo putosi lokakuussa 20 000 euroa. Kun sijoitussalkulla on kokoa, niin myös nousut ja laskut ovat huomattavasti suurempia. 

Kyselin insta storyssäni ihmisiltä, miltä sijoitusten nousut ja laskut tuntuvat. Vastaukset olivat aika kiinnostavia! Eniten ihmiset vastasivat niin, että laskut eivät oikein tunnu missään, koska ihmiset luottavat, että kyllä ne pitkällä aikavälillä taas sitten nousevat. Sen sijaan hauskaa oli, että monesti nousuista tuli kuitenkin hyvä fiilis. Lisäksi moni sanoi, että ajattelee sijoitetun rahan olevan sellaista jo mennyttä rahaa, joka ei oikeastaan ole enää edes omaa vaan kuuluu salkulle. Musta tämäkin on ihan hyvä suhtautuminen. Luultavasti siinä kuitenkin käy lopulta hyvin. 

Vesa Puttonen taas sanoi tuossa ohjelmassa toisinpäin: Nousut eivät tunnu missään, mutta laskut ahdistavat. No, kyse on ehkä vähän myös mittakaavasta. Häneltä on salkusta lähtenyt kerralla kymmenen vuoden professorinpalkka, eli kyllä se nyt ehkä siinä kohdassa jo vähän kuumottaisi. Yksi mimmi vastasi kanssa, että ensimmäisen kerran, kun salkusta lähti 50 000 euroa, tunne oli katastrofaalinen, sillä siinä on suurinpiirtein hänen viiden vuoden ansionsa. (Jos käsitin oikein, niin salkku on peritty.) Mutta sitten ne olivat taas pikkuhiljaa nousseet takaisin.

Minua sillä lailla vähän ärsyttää nähdä niin moni numero siellä punasella (eli miinuksella), mutta ihan samat fiilikset kuin ig-kommentoijilla: en todellakaan herää öisin omaan huutooni asian takia, eikä se siis ylipäänsä ressaa. Mutta voi kyllä johtua siitä, että tuo kymppitonni ei ole vielä niin iso summa, että kyse olisi jostain kymmenien vuosien työstä.

Tykkäsin tosi paljon kuulla ihmisten erilaisista sijoitusstrategioista. Osalla oli ihan perus "ostan indeksirahastoa 20 eurolla kuussa ja unohdan", mutta sitten osalla oli mitä monimutkaisimpia juttuja!

Esimerkiksi että osa rahoista osinkoa tuottaviin perus yrityksiin ja osa yritetään sijoittaa megatrendeihin, kuten sähköautojen akkujen valmistajiin tai kannabikseen. Tai sitten osa halusi jännitystä elämäänsä hankkimalla välillä joatin todella spekulatiivista (eli ei oikeastaan mihinkään perustuvaa) sijoituskohdetta, kuten kryptovaluuttaa (voisi itsekin, mutten ole yhtään jaksanut perehtyä, paitsi no tekemällä aiheesta pari lehtijuttua). 

Yksi mimmi sijoittaa 1000 euroa kuussa johonkin osakkeeseen, satoi tai paistoi. Pitkässä juoksussa tämä on varmasti järkevä sijoitusstrategia. Yksi opiskelija taas laittoi säästötilille joka kuukausi 15 euroa ja ajatteli, että sijoittaa ne sitten, kun hän valmistuu. Erinomaista sekin!

Näitä lukiessa tuli taas vähän innostus, että voisi tehdä jotain rohkeampia sijoituksia taas välillä, vaikka pikkusummilla. Niin kauan kun kyse on nimenomaan sellaisesta rahasta, joka ei ole arjessa mistään pois, laskut eivät ahdista. Ja jos vaihtoehto olisi, että olisin käyttänyt saman rahan vaikka johonkin esineeseen tai vaatteeseen, niin en nyt sitten tiedä, onko se niin vakavaa.

Mutta hei, tänään ilmestyi Yle Areenaan, Spotifyhyn ja podcast-appeihin uusin Melkein kaikki rahasta -jakso, jossa juttelen mun yhden uuden lempibloggaajan, Mimmit sijoittaa -blogin Pia-Maria Nickströmin kanssa sijoittamisen aivan perusasioista puolen tunnin verran. Pia-Maria on kauppislainen, joka osaa selittää fantastisen selkeästi sijoitustermejä. Siten, että paatuneinkin humanisti ymmärtää. Suosittelen kuuntelemaan jakson ja lukemaan siinä sivussa tällaisen sijoittamisen abc -jutun, jonka kirjoitin Ylelle.

Aion myös tänä iltana kello 21 tehdä ensimmäistä kertaa itse oman Insta Live -lähetyksen, jossa aion vastailla kaikenlaisiin sijoituskysymyksiin - sen verran kuin osaan. En ole missään nimessä mikään ammattilainen tai konkari, vaan juurikin tällainen helposti innostuva perus pulliainen, jolla on paljon opittavaa aiheesta vielä. 

 

Kuuntele Yle Areenasta Melkein kaikki rahasta ja lue Yle Oppimisen juttu siitä, miten sijoittaa tonni (jos sellainen sattuu olemaan). Ja kysy minulta täällä blogissa tai Juliaihminen-ig-tilin puolella mitä vain, vastailen tänä torstaina 15.11. kello 21 kysymyksiin!

(Voi olla, että vieressä touhuaa pieni Alppunen, jos en ole saanut sitä nukahtamaan vielä tuolloin.)

 

Jos sijoitat, niin millainen sijoitusstrategia sinulla on? Entä miltä laskut tai nousut tuntuvat?

 

Kuuntele aiemmat jaksot:

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös:

Näin aloin sijoittaa

Tätä on vastuullinen sijoittaminen

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Ifolor

En muista, milloin olemme aloittaneet sisarusten kanssa tämän perinteen. Siitä on vähintään kymmenen vuotta, mutta olemme teettäneet meidän isovanhemmille joka joulu kuvakalenterit ifolorilla. (Ensin teetettiin myös äidille ja isälle, mutta sitten muistaakseni jompikumpi hienovaraisesti vihjasi, että meidän naamoja näkee muutenkin ihan tarpeeksi.)

Sääli, ettemme ole teettäneet itsellemme näitä kalentereja, sillä niitä katsellessa näkee aina vuoden 12 kohokohtaa, tai ainakin joukon ihanimpia hetkiä vuoden varrelta. Erityisesti kalentereista huomaa ajan kulun: Kymmenen vuotta sitten kuvissa esiintyi meitä, heidän lapsenlapsiaan. Nykyään kalentereissa on käytännössä vain lapsenlapsenlapsia. Tosin Otto pääsee vielä edustamaan itse itseään, koska hänellä ei ole lapsosia. (Tähän ratkaisuun on päädytty siksi, että meidän lapset ovat suloisempia kuin me. Onneksi Otto on myös kovin suloinen.)

Mun suosikkikuvani on selainen, jossa me neljä lasta olemme tehneet Jeesus-kuvaelman joulukuun kuvaksi. Muistaakseni minä olin Jeesus, joka makasi sivuttain kuvassa palestiinahuiviin käärittynä sisarusten ympäröimänä. Olin tosiaan tuolloin noin 25-vuotias, en suoranaisesti mikään vauvankasvoinen heleä ilmestys.

Kalentereissa parasta on se, että ne on aivan järjettömän helppo ja nopea tehdä. Työnjako on sellainen, että koska meitä lapsia on neljä, niin jokainen valitsee kolme kuvaa omalta vuodeltaan ja sitten lähettää sille, joka kokoaa kalenterin. Pyrimme siihen, että kesällä olisi kesäisiä ja talvella talvisia kuvia, mutta ei se ole niin tarkkaa.

Sitten yksi meistä kokoaa kalenterin ja tilaa sen. Yleensä se yksi meistä on ollut Lotta, sillä hän on meistä tarmokkain ja pitää parhaiten yhteyttä sukulaisiin. Itse olen esimerkiksi täysin toivoton ja aina välillä mietin, että ansaitsen Suomen huonoin lapsenlapsi -tittelin, kun olen niin surkea pitämään isoäitiin ja pappaan yhteyttä.

Aikaisemmin olen ajatellut, että kalenterin kokoaminen on Lotalta valtava voimanponnistus ja hävennyt sitä, että hän joutuu sen tekemään vuodesta toiseen. (Joskus muistaakseni myös Sofia on hoitanut homman, minä en koskaan aikaisemmin.)

Tänä vuonna ilmoitin kuitenkin siasruksille ylpeästi, että praice the lord, minä teen ifolorin kanssa yhteistyön, joten voin hoitaa kalenterien tekemisen. 

Olin varannut kalenterin rustaamiselle runsaasti aikaa ja ajattelin, että nyt kyllä lähtee sellaiset taittamisoperaatiot että soronoo! Sitten kävi ilmi, että ifolorilla voi tehdä ja tilata seinäkalenterin alle vartissa, jos kuvat on valmiina tietokoneella. Tuolta voi ilmeisesti ladata ilmaiseksi myös jonkun kalenterin suunnitteluohjelman, mutta minä laiskana lorttona en sellaista jaksanut, vaan tein sillä saitilla toimivalla perus karvalakkiversiolla omat kalenterini. Eli vedin kuvat valmiiseen taittopohjaan ja painoin tilaa.

Siinä perusohjelmassa on monia eri taittovaihtoehtoja, jotka riittivät todella hyvin. Valitsin tuollaiset yksinkertaiset versiot, joissa on vain numerot. Niitä on myös sellaista mallia, joissa näkyy nimipäivät ja on tilaa kirjoittaa menoja.

Intouduin asiasta niin kovin, että tilasin paitsi isoäidille ja papalle kalenterit, myös Tikin molemmille vanhemmille (hieman itseriittoisen oloiset) Alppu seikkailee -kalenterit. Niissä on 12 kuvaa Alpusta erilaisissa ympäristöissä. Kuka nyt sellaista ei haluaisi katsella?!

Nyt kalenterit ovat paketissa ja mieleni on kevyt! Olen kerrankin tehnyt sukuni ja sisarusteni eteen jotain. Tämän jälkeen voin taas vajota kymmeneksi vuodeksi apatian tilaan ja antaa Lotan tai Sofian hoitaa lahjahommat ja tuutata vain rahen MobilePayllä tilille. (Viimeksi viikko sitten Lotta hoiti isoäidin 87-vuotiskukat, kiitoksia vain.)

Kalenterit ovat paitsi kiva, myös aika edullinen joululahja. Tällä hetkellä ifolorilla on miinus 20–25 prosentin kampanja meneillään, eli niitä voi tilata entistä halvemmalla. Tilauksessa kestää max kymmenen päivää saapua, omani saapuivat ihan muutamassa päivässä.

Ainoa, mikä minua jälkikäteen vähän harmittaa, on se, että olisi kannattanut tilata samoilla postikuluilla jonkin verran paperisia valokuvia, koska nekin ovat edullisia, alle 10 senttiä kappale. Meillä on kotona kehystettynä joukko Alpun vauvakuvia, joista oikein kukaan ei enää tunnista niitä Alpuksi. Olisi aika päivittää nuo taaperoversioiksi, sillä sähköisiä kuviahan tuosta ukkelista löytyy tuhansittain. 

Ehkä ensi jouluna sitten. Minun saamattomuuteni tunnetaan.

 

Onko teillä jotain joululahjaperinteitä, joita annatte joka joulu?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olin viime kesänä yhtenä yönä kahdestaan Alpun kanssa mökillä. Nukutin häntä illalla sängyssä, kun Alppu sanoi yhtäkkiä: "Äiti."

Vastasin: "Mitä kulta?"

Alppu katsoi ylöspäin ja sanoi: "Et sinä, vaan toinen äiti." 

Siitä tuli toooodella kriipperssi olo! 

Olen ylipäänsä sitä mieltä, että lapset sopivat kauhuun erinomaisesti. Heissä on jotain sellaista... omituista. Itse asiassa viime viikolla juuri pohdiskelin, että miten voi ylipäänsä erottaa, että onko lapseen mennyt demoni vai onko kyseesä ihan vain perus uhmakohtaus. Meillä nimittäin olisi viime viikkojen aikana tarvittu yksi jos toinenkin manaaja huutelemaan: "The power of Christ compels you!"

Kiinnostaa tietää:

Ovatko teidän lapset tai tuttavien lapset tehneet tai sanoneet koskaan mitään sellaista, joka sopisi ennemminkin kauhuelokuvaan kuin perus arkeen?

 

Marraskuu on kauhun kuukausi, joten suosittelen:

Erinomainen kauhupodcast: Outo laakso

Kahden lauseen kauhutarinoita

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Ihastuin kirjamessuilla Aino-Maija Leinoseen ja hänen meininkiinsä. Esiinnyimme samassa rahapaneelissa, Leinonen on kirjoittanut yhdessä Saara Henrikssonin kanssa Railakas rahakirja -nimisen rahaopuksen (Into Kustannus 2018). Molemmat ovat kovia feministimuijia, jotka ottavat ajattelussaan myös luokan huomioon. Leinonen tykitti eeppisiä one-linereitä:

"Jos sinulla on vanha ja kulunut sohva, se ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että sinulla on vanha ja kulunut sohva." (Tämä on niin asian ytimessä. Me yhdistämme niin paljon konnotaatioita tavaroihin, ikään kuin hieno sohva tarkoittaisi, että ihminen itse olisi jotenkin erityisen hieno. Ei sohvan tarvitse kertoa ihmisestä mitään, mutta silti meidän päähämme on iskostettu ajatus siitä, että sen pitäisi kertoa.)

"Tulee mieleen kaksi säästövinkkiä. Joko ala fiilistellä tyyliä, johon kuuluu risat farkut ja nuhjuiset vaatteet. Tai sitten hanki aivan törkeän kallis maku, niin kallis, ettei sinulla ole koskaan varaa ostaa mitään." (Itse noudatan vähän molempia. En voi ostaa keittiön tuoleja, koska haluaisin niin törkeän kalliit, etten ole ihan varma, onko niin kalliita järkevä ostaa. Toisaalta farkkuni ovat niin risat, että marraskuussa alkaa tuulen tuiverrus tuntua haaroväleissä ikävästi.)

Hesari teki Leinosesta äsken myös hyvän henkkarin, jutusta voi lukea lisää oivalluksia.

Yksi juttu, mihin erityisesti samastuin Leinosen pointeissa oli puhe laiskuudesta. Hänen mielestään laiskuus on hyvä asia, joka tuottaa usein hyvää ympärilleen. Äärimmilleen viety esimerkki Leinosen elämästä (ja tässä oli ehkä vähän sellaista mustaa huumoria mukana): Kun Leinonen erosi puolisostaan ja lastensa isästä, molemmat olivat niin laiskoja, ettei kumpikaan jaksanut muuttaa muualle. Nyt Leinonen asuu entisen puolisonsa ja tämän nykyisen puolison kanssa kolmen aikuisen ja lasten taloudessa. Kuulemma rahaa on käytettävissä paljon paremmin kuin jos asuisi yksin lasten kanssa. Voin kuvitella.

Minä olen itse miettinyt kanssa usein sitä, miten laiskuus on hyvin monessa asiassa erinomainen asia. Siis semmonen oikein perimmäinen laiskuus. Kun yhdistää hyvää organisointikykyä ja laiskuutta, sitä voi kutsua älykkääksi optimoinniksi. Minulle tämä näkyy siten, että yritän optiomoida elämääni mahdollisimman paljon lööbausaikaa. Laiskottelu on itseisarvo ja tekeminen on yleensä välinearvoista: ahkerointi on keino päästä viettämään mahdollisimman nopeasti lokoisaa aikaa.

Uskon, että suurin osa ihmisistä haluaisi pohjimmiltaan mieluummin laiskotella kuin tehdä töitä. Yrittäjänä tässä on semmonen selkeä vaihtokauppa, että tehdyn työn määrä on suoraan verrainnollinen siihen, paljonko saan rahaa. Olen aika nopeasti ymmärtänyt, että mitä enemmän kulutan, sitä enemmän täytyy tehdä töitä, jotta saan tarpeeksi rahaa kulutukseeni. Koska haluan preferoida elämässäni vapaa-aikaa, eli tehdä neljän päivän työviikkoa, kuluttamista pitää rajoittaa, jottei tarvitse tehdä niin paljon töitä, eli viiden päivän työviikkoa. Kirjaimellisesti vaihdan aikaa rahaksi tai rahaa ajaksi.

Olen pohdiskellut, mikä on minulle sitten tarpeeksi hyvä elintaso. Tällä hetkellä olen kahlinnut itseni muutamiin juttuihin, joihin menee jonkun verran rahaa: Haluan, että kaupasta on aina varaa ostaa hedelmiä ja vihanneksia, ja ne on vähän kalliimpia kuin säilykkeet. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että vasta viimeisessä hädässä luovun kotisiivoojasta, oman kodin imuroiminen ja vessan peseminen ovat niin karmaisevia asioita (jostain sairaasta syystä minusta oli ihan mukavaa yliopistoaikoina siivota muiden ihmisten koteja). Lisäksi haluan säästää koko ajan vähäsen, 200 euroa tai enemmän rahastoihin ja osakkeisiin kuukaudessa.

Sen sijaan meidän ei tarvitse tehdä juuri tällä hetkellä isoja ja kalliita matkoja. Haaveilen vähän siitä, että lähtisin joskus Alpun kanssa Japaniin, tyyliin sitten kun se on seitsemän tai jotain, mutta sitten kun se on edessä, voin tehdä hetken vähän isommalla vaihteella töitä. Ja kyllä me nyt sitäkin ennen varmasti lähdetään johonkin reissuihin.

Tällaisen elintason ylläpitäminen vaatii sen, että saan nettona noin 2000 euroa kuussa, jotta voin maksaa puolet perheen kuluista. (Oikeasti pienempikin summa riittäisi, kuten olen taannoin laskenut.) Yrittäjänä tämä tarkoittaa noin 4000 euron bruttotuloa, jotta summasta voi maksaa veron, tarpeeksi ison YEL:n, työhuonevuokran ja muita kuluja. Nyt kun olen ollut vuoden yrittäjänä, huomaan että tämän summan pystyn tienaamaan ihan sellaisella mukavalla työnteolla, neljällä päivällä viikossa. "Yritä myydä tonnin edestä juttuja viikossa", kuten muutama kokenut friikku minua vuosi sitten neuvoi.

Nyt syksyllä töitä on tullut vähän enemmän kuin on tarkoitus, mikä tarkoittaa isompia tuloja mutta myös enemmän töitä ja huomaan, että tämä ei ole ihan optimaalista. Olen liian vapaa-aikaorientoitunut tällaiseen työmäärään. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, mistä hommista karsisi, kun kaikki nykyiset jutut ovat niin kivoja.

Hehe, onneksi joskus asiakkaat tekevät karsinnan mun puolestani: sain juuri tiedon, ettei Imagen lifestyle-palstaani jatketa ensi vuonna. Se on sääli, kun palstaa oli niin kiva tehdä. Mutta eipä tarvinnut itse tehdä valintaa! (Toki tämä aiheutti hetkellisen apua mitä jos kaikki työt yhtäkkiä nyt loppuvat -paniikin, mutta se on sitä yrittäjän arkea, joten tunteeseen täytyy tottua.)

Laiskuus on kuitenkin erinomainen voimavara ihmiselle. Välillä pitää palauttaa mieleensä omat prioriteettinsä (eli laiskottelun tärkeyden), jotta osaa tehdä oikeita valintoja silloin, kun esimerkiksi liiallinen kunnianhimo yrittää vaientaa laiskuuden kaipuun ihmisen sielussa.

Ai niin, laiskuuteen kuuluu myös asioiden lykkääminen. Hesarin jutussa Leinonen kertoo, miten hän oli kulkenut kolme vuotta rikkinäisessä talvitakissa, koska ei ollut vain jaksanut käydä ostamassa uutta. Mä niin fiilaan tätä. Monia asioita ei kannata lykätä (kuten hammaslääkäriin menemistä tai jälkiehkäisypillerin ottamista), mutta sitten on lukuisia asioita, joiden lykkääminen on aivan fiksua, suorastaan aliarvostettua.

No niin, nyt aion kuunnella vähän Muistojen bulevardia ja makoilla Tikin kanssa sängyllä. Alppu nukkuu päikkäreitä ja minä aion lööbata!

 

Milloin laiskuudesta on ollut teille etua?

 

Lue myös:

Olet se, kenen kanssa vietät aikaa

Menoni ovat 1600 euroa kuussa

Lopetin kohteilaisuusshoppailun

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Pages