Siitä mistä ei voi puhua ei silti voi vaieta

Kaupallinen yhteistyö: Cinema Mondo

Sisältövaroitus: Lapsen seksuaalinen hyväksikäytttö

Hassua. Kirjoitin lähes päivälleen kolme vuotta sitten siitä, miten en kestä elokuvia, joista tulee paha mieli. Olin tuolloin yhdeksänkuisen pojan äiti ja jotenkin tosi herkistynyt maailman pahuudelle. Teki mieli ummistaa kaikelta sellaiselta silmäni ja velloa vain hömpässä.

Nyt, kuusikuisen tytön äitinä tilanne on täysin toinen. Aikaa kuluttaa kulttuuria on niin vähän, etten jaksa hömppää, vaan vaadin katsomiltani elokuvilta älyllisesti paljon. Haluan että elokuva avaa minulle uusia näkökulmia maailmaan ja jää päähän pyörimään. Haluan, että elokuvasta tekee mieli keskustella ihmisten kanssa vielä pitkään jälkeenpäinkin. Juuri tällainen elokuva on Jumalan armosta, joskaan siitä ei jää pahaa mieltä.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on rumaa, iljettävää ja asia, jota ei haluaisi arjessa ajatella. Se on niin suuri tabu, että jotkut vanhemmat voivat mieluummin kieltää, että heidän lapselleen on tapahtunut mitään kuin ottaa lapsen kertoman tosissaan.

#MeToo opetti minulle, että vasta kun rankasta aiheesta puhutaan kunnolla ja avoimesti, häpeä poistuu uhrilta ja siirtyy sinne minne kuuluukin – tekijälle. Ääneen puhumalla on mahdollisuus lopettaa seksuaalinen väkivalta ja ehkäistä sitä tulevaisuudessa.

Tämä tarkoittaa sitä, että pitää olla sanoja ja keinoja puhua tällaisesta aiheesta. Usein juuri elokuvat ja kirjat saattavat opettaa meitä käsittelemään vaikeita aiheita. Olen kuitenkin huomannut, että populaarikulttuurissa pedofilian uhrit on usein leimattu ihmisraunioiksi, joilla ei ole enää mahdollisuutta onneen. Ehkä siksikin moni ei halua kertoa kokemastaan myöhemmin elämässään. Eivät ihmiset halua sellaista stigmaa, etenkään kun se ei välttämättä pidä paikkaansa. Oikeasti elämäntarinoita on yhtä paljon kuin kokijoitakin.

Nämä ovat kaikki syitä, miksi pian ensi-iltansa saava elokuva Jumalan armosta on niin tärkeä elokuva.

Olin ensimmäistä kertaa elokuvissa Didin syntymän jälkeen viime viikolla. Kävin katsomassa ennakkoon François Ozonin ohjaaman ranskalaisen elokuvan Jumalan armosta (Grâce à Dieu, 2019). Se kertoo katolisen kirkon sisällä tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäyttöskandaalista ja perustuu tositapahtumiin.

Elokuva alkaa siitä, kun nelikymppinen Alexandre (karismaattinen Melvil Poupaud) on tajunnut, että häntä taannoin hyväksikäyttänyt pappi Bernard Preynat työskentelee edelleen lasten kanssa. Alexandre on viiden kauniin lapsen isä, työssään menestynyt mies ja harras katolilainen. Hän haluaisi ratkaista asian kirkon sisällä eikä nostaa siitä sen suurempaa äläkkää.

Yllätyin leffaa katsoessa siitä, että nopeasti käy ilmi, että kirkko suhtautuu Alexandreen ymmärtäväisesti. Elokuva ei siis esitä kirkkoa minään pahuuden ruumiillistumana. Alusssa kaikki ovat hänen puolellaan ja jopa pedofiilipappi myöntää tekonsa ja tietää niiden olevan väärin. Niinpä tämä ei ole sellainen perinteinen elokuva, jossa sorrettu yksilö yritetään vaientaa.

Ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka kirkko myöntää pedofiilin tehneen väärin, se ei halua silti erottaa pappia. Alkaa taistelu instituutiota vastaan ja lisää lapsen hyväksiikäyttäjän uhreja nousee esiin. Nyt osa heistä on elämässään menestyneitä miehiä, kirurgeja tai juristeja, osa taas hyväksikäytön nujertamia ihmisraunioita. Kun he löytävät toisensa, alkaa kiinnostava tapahtumasarja.

Ennen kuin olin nähnyt leffan ajattelin, että sen aihe saattaa olla minulle liian rankka. Olin väärässä. Olen huomannut, että ranskalaisilla on upea tapa käsitellä isoja aiheita uppoamatta patetiaan tai hollywoodmaiseen sentimentaalisuuteen: On aina tehokkaampaa näyttää itkuaan pidättelevää ihmistä kuin itkevää ihmistä.  Osa kohtauksista tuntui jopa kepeiltä ja nauroin pari kertaa ääneen. Hirveyksiä kokeneiden miesten voimaantuminen on vapauttavaa katsottavaa. Mutta ei se tietenkään iloista ole.

”Kun rakastelen, meitä on sängyssä kolme. Minä, vaimoni ja Preynat”, yksi uhreista kuvailee hyväksikäytön vaikutuksia.

Elokuva on myös äärimmäisen kaunis. Lyonin kaupunki itsessään, tyylikkäästi pukeutuvat ranskalaiset ja heidän kauniit kotinsa, ranskalaisen joulun kuvaaminen ja puhuttu kieli tekevät elokuvasta raikkaan, niin raikkaan kun tästä aiheesta on mahdollista tehdä.

Tämä on merkittävä elokuva: Se on ollut Ranskassa suuri sensaatio, ja katolinen kirkko yritti estää sen esittämistä oikeusteitse. Vasta ensi-iltapäivänä Ranskan oikeuslaitos kumosi kirkon vaateen, ja elokuva pääsi levitykseen.

Olen iloinen, että kävin katsomassa sen, sillä juuri tällaista kulttuuria haluan tällä hetkellä kuluttaa: ajatuksia herättävää, älykästä ja kuitenkin mukaansa tempaavaa.

Jumalan armosta ensi-illassa 15.11.2019

Kommentit (1)
  1. Christians can’t be silent any more than a miner striking the mother lode
    https://www.androidfreewares.com/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *