1 vuotta ja 3 kuukautta, Didi on kaikessa mukana

Voi tuota pientä ihanaa otusta, se on jo vuoden ja yhden kvartaalin. Didissä ei ole juurikaan enää vauvuutta jäljellä, siitä on tullut ihan tuollainen iso tyttynen.

Didi herää edelleen aina hirveän hyvällä tuulella aamuisin vierestäni (nykyään Tiki nukkuu sohvalla, Alppu omassa sängyssä ja minä ja Didier parisängyssä). Toisinaan se kiehnää heti minut hereille möngertelemällä päälläni. Joskus se taas solahtaa itse sängystä alas ja lähtee tepastelemaan ympäri meidän kotia. Yleensä se vaatii heti aamumaitoa. Tai oikeastaan minä tumppaan hänet rinnalle, koska tämä on sitä kuuluisaa unenmaksimointia, mitä me äidit harjoitamme. Iltaisin hän nukahtaa niin ikään rinnalle, paitsi silloin kun Tiki nukuttaa hänet. Tiedän tiedän, pitäisi siirtyä pois tästä lapsen unet tuhoavasta tavasta, mutta kun se on vain niiiiiin mukava tapa nukuttaa lapsonen.

Didin suosikkisana on edelleen ”kakka”, joka nousee mieleen monissa yhteyksissä. Nyt hän on myös oppinut sanomaan painokkaasti: ”Jooh jooh.” Ehkä hän on vähän sellainen joojoo-mujer? Toivotaan! Sanavarastoon kuuluu myös enkäh (kenkä) ja hyvin usein hän tuokin kenkänsä minulle, sillä ulos pitäisi päästä. Uusin villitys on tuupata jalkaan Alpun punaiset Salama McQueen -crocsit, jotka jalassaan hän vaeltelee ympäri asuntoamme. Muita sanoja: äiti (tulee harvoin) Apa (Alppu), että (vettä). Ei siis mitenkään massiivista jutustelua tule vielä tältä tyypiltä.

Ulkona Didier ei enää onneksi juurikaan syö hiekkaa (toisin kuin koko kesän). Keinumisesta hän pitää, ja itse kävelemisestä. Hän saattaa mielellään vaellella pitkiäkin matkoja. Olen myös viime aikoina antanut hänen läträtä lätäköissä mielensä mukaan, sillä siitä aiheutuva riemu on niin hauskaa katseltavaa.

Didissä on ihanaa se, että hän on aina niin messissä. Hirveän luontevasti ja pontevasti hän ilmaantuu leikkeihin, kiipeää minun, Tikin tai Alpun päälle hakemaan haleja tai pusuja (tai työntämään sormiaan suuhumme tai nenäämme, milloin nyt mikäkin hellyydenosoitus sattuu mieleen). Tarttuu autoon ja alkaa päristellä sitä eestaas. Hänen toimintansa ei edes muistuta matkimista (vaikka toki on sitä), vaan ennemminkin hän toimittaa asioitaan sellaisella itsevarmuudella kuin olisi aina tehnyt niin. Aika usein hän on vain mennyt tuonne Alpun huoneeseen itsekseen leikkimään jollain esineellä. Alppu ei ollut tällä lailla itsenäinen tuon ikäisenä.

Didi on myös todella kova kiipeämään. Aina pöydällä, aina ikkunalaudalla, kaikkialle olisi päästävä.(Kiipeily on myös tuottanut menetyksiä: suren vieläkin sitä Eva Solon vesikannua, jonka lapseni heitti tuhannen päreiksi lattialle, puhumattakaan 1500 euron läppäristäni. Onneksi on vakuutus. Sen sijaan niitä huonekasveja, joita tuo pikku pirulainen on alkanut tuhota mennessään, ei vakuutus korvaa.)

Didin tragedia (ja Alpun pelastus) on se, että Didi ei pääse kiipeämään yläsänkyyn, joka onkin muodostunut Alpun pikkulegojen maailmaksi. On tärkeää, että Alpulla on jokin tila, jonne Didi ei tule ”pilaamaan kaikkea”.

Yhä useammin näen nuo kaksi myös hassuttelemassa yhdessä. Alppu nauruttaa Didiä valtavan taitavasti. Joskus ne ajavat toisiaan takaa. Välillä Alpullekin iskee hellyyskohtaus ja hän haluaa rutistaa siskoa. Useammin kuitenkin ärsyttää se, että sisko ei ihan tottele leikin kulkua, jonka Alppu on suunnitellut. (Eli ei ymmärrä siitä hölkäsen pöläystä.) Iltaisin molemmat istuvat Stokken Flexibath-kylpyammessa jalat ristikkäin ja naureskelevat toistensa jutuille.

Huvituksiamme on tunnistaa nenä ja napa. Riehumista Didi rakastaa. Minustakin on aivan superhauskaa ottaa molemmat lapset sängylle ja lennättää heitä vuoronperään jalkojen päällä lentokoneena. Minulla on myös tapana ”keittää puuroa” eli veivata molempien jalkoja yhtä aikaa, ja sitten lisätä puuroon siemeniä,siirappia omenalohjoka, suolaa, pähkinää (todellinen hipsterin raakapuuro!) eli kutittaa lapsia ympäri heidän pikku kehojaan. Ehkä kaikkein hauskinta lasten mielestä on nauraa yhdessä vierekkäin.

Didin lempikirja on Maatilan eläimet. Aina kun sanotaan, että tipu sanoo: ”Piip piip piip!” typy kihertää onnessaan.

Rakastan Didin pieniä vaaleita niskakiharoita, hänen valoisaa naurua ja märkiä suloisia pusuja. Rakastan hänen tapaansa tulla makoilemaan päälleni ja työntää kasvonsa ihan kiinni minun kasvoihin ja ölinöidä siinä samalla hellästi. Rakastan sitä, kun hän niin luottavaisesti hyppää minun syliini aina sieltä, minne on sillä kertaa sattunut kiipeämään. Rakastan hänen joraamista, kun hän kuulee musiikkia ja alkaa niiata polviansa rytmin tahtiin. (Tiki aloitti Didin kanssa muskarin, toivottavasti siitä tulee menestys!) Rakastan saada Tikiltä valokuvia pitkin työpäiviäni, kun he ovat kahdestaan liikkeellä. Lounaalla, tapaamassa kavereita, kirjastossa ja puistossa. Viihtyvät keskenään hyvin.

Voi minun pientä ihanaa typystäni, olen niin onnellinen että meillä on hänet.

Lue myös:

Vauva täytti vuoden

Kommentit (5)
  1. Sun lasten edesottamuksista ja suloisuudesta on tosi kiva lukea, kiitos! Voisitko tehdä sellaisen tähänastisten kokemusten yhteenvetopostauksen kahden lapsen vanhemmuudesta (erityisesti verrattuna yhden lapsen vanhemmuuteen)? Vai oletkohan jo tehnyt enkä vain muista…? Pohdiskelit asiaa ennen Didiä ja sitten ainakin viime kesän kynnyksellä kun olit monta viikkoa lasten kanssa kolmisin. Olisi kiva kuulla miltä homma nyt vaikuttaa. Lisäksi olisi mahtavaa kuulla miten Tikin mielestä on mennyt.

    1. Hei tämä on tosi hyvä idea! Just olen viimeistelemässä semmosta valokuva-albumia viime vuodesta, ja siinä samalla on tullut käytyä kaikenlaisia noita alkuajan fiiliksiä. Nyt ne tuntuu kaukaisilta, enkä meinaa saada kiinni siitä, että miksi minua nyt niin kamalasti pelotti se kahden lapsen kanssa operoiminen itsekseni. Mutta mäpäs voisin laittaa vähän fiiliksiä ylös!

      Voisin kysyä myös Tikiltä vieraspostausta, kun se on nyt ollut huhtikuusta saakka päävastuussa meidän lapsosista 🙂

  2. Tämän ikäiset on aivan mahtavia! Näiden oleminen on todella Olemista isolla oolla. Ehkä ihminen on kaikista eniten läsnä tekemisessään just vähän yli 1-vuotiaana.
    Ja tämä on erittäin hyvä kuvaus:
    ”Hänen toimintansa ei edes muistuta matkimista (vaikka toki on sitä), vaan ennemminkin hän toimittaa asioitaan sellaisella itsevarmuudella kuin olisi aina tehnyt niin.”

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *