Lapsi antaa syyn piehtaroida muovissa

Vaikka olen tässä nyt Ylen I love muovi -kamppiksen tiimoilta kolmen postauksen verran vannonut muovin lajittelun ja kierrätyksen nimeen, niin tosiasia on se, että ympäristön kannalta kaikkein parasta olisi, jos käyttäisi muovia ihan vain vähemmän. Omassa arjessa onkin paljon sellaisia kohtia, joissa muovia käyttää vähän turhaan ikään kuin huomaamatta, ja oikeastaan pienillä valinnoilla voisi käyttää vähän vähemmän.

Yksi asia on kuitenkin tullut todella tutuksi viimeisen kolmen vuoden aikana: lapsen saaminen lisää muovin kuluttamista aivan järjettömästi. Tuntuu melkein siltä, että lapsi ilmaantuu jo defaulttina muovipakkauksessa tähän maailmaan. Lapsen kohdalla ajattelen nimittäin usein niin, että arki on muutenkin niin vaivalloista, että elämä kannattaa hoitaa mahdollisimman helpoksi. Ja usein kuvittelen, että muovi on helpoin ratkaisu.

Sanon jo nyt, että muovin käyttämiseen liittyvä syyllistäminen ei muuten kiinnostele yhtään, joten älkää ottako näitä horinoitani sellaisena. Antti Holma sanoi Auta Antti -podcastinsa nerokkaassa Identiteetti-jaksossa jotenkin tosi hyvin, että sellainen muovipilli-ekoilu ei kauheasti lämmitä: On shaissea, että ihminen jotenkin ehkäisisi ilmastonmuutosta syyllistämällä yksilöitä muovipillin käytöstä (etenkin kun samaan aikaan sitten kuitenkin vetää hampurilaisateriansa muovikääreisiin pakattuna). Tällainen yksilön kritiikki on usein hyödytöntä ja turhaa, sillä näiden hommien pitää oikeasti lähteä ihan lainsäädäntötasolta ja isoista rakenteista.

Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö itse voisi kelailla sitä, miten voisin vähentää muovin kuluttamista elämässäni niin, että elämänlaatu ei siitä kärsi.

Ensimmäinen juttu on nämä lasten lelut, ja tästä aiheesta haluankin kertoa huvittavan anekdootin.

Vietimme viime joulun Sofian ja Sampon kanssa. Kun tuli lahjojen avaamisen aika, Sofiaa alkoi kuumottaa kovasti. Ennen kuin hän antoi Alpun lahjan, hän piti meille anteeksipyytelevän puheen: ”Tämä on sellainen lahja, että jos ette halua sitä kotiinne, niin ymmärrän täysin, ja sitä voidaan ihan hyvin säilyttää meillä täällä naapurissa, ja Alppu on aina tervetullut tänne leikkimään sen kanssa.”

Kankaan alta (sellaiseen Sofia oli lahjan käärinyt) paljastui eeppinen autoratatorni! Kävi ilmi, että ennen joulua Sofia ja Sampo olivat bonganneet Facebookin kierrätysryhmästä tällaisen tornin iKaffe-purkkia vasten (hahah, elämme todella hipsterialueella, kun vaihdon välineenä toimii nykyään kauramaitolitra eikä enää mikään kahvipaketti). He olivat suloisesti ajatelleet, että lahja on täydellinen Alpulle. Kuitenkin aattoa edeltävänä yönä Sofialle oli tullut jäätävä tunne, että hän tekee väärin, kun tumppaa meidän pieneen kerrostaloasuntoon neliömetrin vievän esineen ilman lupaa. Ja siksi tämä puhe.

On sanomattakin selvää, että ilahduin ikihyviksi tästä lahjasta, ihan siksi, etten ole koskaan nähnyt Alppua niin fiiliksissä mistään. Kun se avasi lahjan, se meni ihan sanattomaksi ja poistui hiljaa toiseen huoneeseen hetkeksi. (Mulle tuli tästä hetkestä mieleen se South Parkin kohtaus, jossa Cartman näkee Assheadsin perheen, jossa perheessä kasvojen tilalla on peräpeili, ja Cartmanin mielestä tämä on niin hauskaa, että hän ei pysty edes nauramaan sille – tai millekään muullekaan enää koskaan.) Sittemmin autotornilla on leikitty joka päivä.

Mutta siis tämän tarinan pointti oli se, että jos Sofia ja Sampo olisivat ostaneet tuon tornin kaupasta uutena, niin silloin olisin suoraan sanottuna pitänyt tätä vähän omituisena toimintana. Mutta koska sain heti kuulla, että kyseessä on kierrätyslahja, eikä siihen ole laitettu kauheasti rahaa eikä luonnonvaroja, se on mielestäni oikein passeli lelu.

Ja tästä tullaan koko horinan pääpointtiin: Olen alusta saakka ajatellut, että (lapsen) lahjat saavat olla oikein mielellään kirpputorilta tai kierrätysryhmästä tai vaikkapa leluja, joita lahjanantajaperheessä ei enää käytetä.

Itse asiassa Alpun aivan ehdottomasti rakkaimmat lelut ovat nimenomaan käytettyjä: Autotornin lisäksi tärkein kaikista on Make-rekka, jonka Alppu sai Tikin kaverin Anu-Elinan pojalta. Se kulkee aina mukana. Sitten on lego-Martti, joka on ”lainassa” Alpun serkuilta. Ja kolmantena on tyhjä Salama McQueen -suihkusaippuapullo, jonka sain erään instaseuraajani lapselta, joka ei tarvinnut sitä enää.

Toisin sanoen, leluja ei ole pakko hankkia uutena, ei omalle lapselle eikä muiden lapsille.

Muita pieniä keinoja:

Aion käyttää kestovaippoja myös tämän toisen lapsen kohdalla. Päätös ryhtyä kestoilemaan syntyi alun perin siksi, että sillä vähentää muovijätekuormaa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta omalla kohdalla tämä on ollut suorastaan helpompaa kuin roudata viikottain kaupasta jättimääriä vaippoja ja raijata likaiset vaipat taloyhtiön jätehuoneelle, joka on suht kaukana meidän kodista. Eli tässä kohdassa kyse on nimenomaan tottumuksesta: minulle kestovaippojen käyttäminen on helpompaa kuin kertisten käyttö.

Olen käyttänyt vauvan kanssa perus pesukoneessa pestäviä harsoja enkä mitään erillisiä baby wipesejä, joilla pestään vauvan pyllyä tai pyyhitään naamaa. Ne wipesit on kamalan kalliitakin, joten niitä käytän oikeastaan vain silloin, kun ollaan tyyliin jollain luontoretkellä vesipisteen ulottumattomissa.

Syntini on sellaiset kertakäyttöiset smoothie-pussit, kun niitä on niin helppo tuupata lapsen suuhun. En ole halunnut luopua niistä kokonaan, mutta välillä olen tehnyt niin, että olen laittanut sellaiseen uudelleen täytettävään pussukkaan vaikkapa isosta tetrasta smoothieta (tai jotain soseita aikanaan, en tosin enää vuosiin), jota Alppunen on sitten vedellyt.

Asioita, joita en tee, mutta joita ystäväni tekevät:

Ystäväni Manne esimerkiksi käyttää aika paljon palasaippuaa, -shampoota ja muuta kosmetiikkaa, joka ei ole pakattu muoviin. Tällaiseen voisi ryhtyä hyvin.

Toinen ystäväni Veera taas piti juuri muovittoman maaliskuun ja kiinnitti huomiota erityisesti ruokiin. Hän huomasi, että Hakaniemen kauppahallista saa tosi hyvin ruoka-aineksia, joita ei ole pakattu muoviin, samaten Redin K-marketista saa erikoisiakin hedelmiä irtonaisena ilman muovikäärettä. Kun jokaisessa laukussa on vakiona kangaskasseja, kestohedelmäpusseja tai sitten ihan vain niitä kertaalleen käytettyjä hevi-osaston ruskeita pusseja, muovipusseja ei tarvitse ostaa erikseen.

Tätä muuten olen miettinyt: Yle teki jutun, jossa tultiin siihen tulokseen, että muovipussi on kangaskassista, paperikassista tai luomukangaskassista ekologisempi vaihtoehto. On totta, että kangaskassin ostaminen ei välttämättä ole kovinkaan ekologista. Mutta mulle ainakin kertyy tuollaisia kangaskasseja talouteen ihan automaattisesti jäätävä määrä, joten parempi se on olemassa olevaa käyttää.

Ja loppuun jotain ihan muuta, eli pientä intttteraktiivisuutta. Tein tällaisen Ylen ”Testaa millainen lajittelija olet” -testin, ja kävi ilmi, että ”tiedän, että muovi on vain materiaali, ei sinällään hyvä eikä paha. Ongelma on, että maailmassa tuotetusta muovista 80 prosenttia päätyy jätteeksi luontoon, mutta siihen on ratkaisu ja se on lajittelu”.

Ensi maanantaina teen muovi Q&A-postauksen, johon olen saanut jo mukavast kysymyksiä, mutta saa edelleen laittaa, jos tulee jotain mieleen!

Tuleeko teille jotain helppoja keinoja mieleen, joilla olette omassa arjessanne vähentäneet muovin määrää verrattuna aiempaan?

Lue myös:

Näin lapsen kasvattaminen tulee halvaksi

Rakastan muovia, vihaan muovia

Näin meillä lajitellaan roskat

Stalkkasin bloggaajien jätteet

Kommentit (1)
  1. Silloin kun on vaihtoehtoja ruuassa, valitsen mieluummin pahviin (jogurtti, tuoremehu, leivonnaiset, keksit) tai metalliin pakatun. Tosin en edes tiedä, onko alumiinitölkki ananasta ekologisempi kuin vastaava muovinen. Metallit ovat nimittäin myös melkoinen globaali ongelma.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.