Kodin vanhin esine kertoo ihmisestä

Hengailen Facebookissa sellaisessa anti-kuluttamisen ryhmässä, jossa pohditaan erilaisia tapoja vähentää kuluttamista. Kuten yhdessä podcast-jaksossani opin, voidaan arvioida karkeasti, että jokainen säästetty euro säästää noin 500 grammaa kasvihuonekaasupäästöjä. Yksi juttu, mistä siellä puhutaan jonkin verran, on se että esineitä pitäisi osata arvostaa enemmän.

Siellä oli yksi kiinnostava keskustelu, jota jäin miettimään: Mikä on kotisi vanhin esine?

Meidän kodissa on sekalainen setti kamaa: On jonkun verran sellaista, mitä olen ottanut lapsuuden kodistani (astioita, työtuoli), on opiskelija-asuntooni ostettua kamaa (nämä kaikki ovat niitä halvimpia Ikea-hommeleita, esimerkiksi kirjahyllyt) ja ensimmäiseen ”aikuiseen kotiin” ostettuja juttuja, kuten kymmenen vuotta vanha sohvamme ja seitsemän vuotta vanha sänkymme.

Ehkä eniten tykkään sellaisista esineistä, joita olen hankkinut viimeisen viiden vuoden aikana. Tuntuu, että niiden kohdalla minulla on ollut tyylitajua, rahaa ja sellaista kestävää ajatusta, että tämä hankitaan sitten loppuelämäksi. Voipi olla, että nämä ovat vähän tylsiä, tyyliin Artekin ruokapöytää ja Domus-tuolia, mutta ne ovat aidosti myös niin ajattomia, etten usko haluavani niistä koskaan eroon.

Jos nyt saisin palata opiskelijaksi, niin en todellakaan ostaisi Ikeasta jotain perus-Billyä uutena, vaan hankkisin jostain kirpparilta kirjahyllyt samaan hintaan. Ja tämä ihan vain ekologisista syistä, joskin ehkä tuo nyt on ihan ok, kun kerran minulla on vieläkin nuo 15 vuotta vanhat kirjahyllyt käytössä. (En usko, että kukaan ottaisi noita, ovat vähän taipuneet keskeltä, tuollaiset lastulevyt.)

Vanhin esineemme on tämä kuvassa näkyvä puinen lipasto. Säilytämme siellä liinavaatteitamme. Se on ilmeisesti 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta, otin sen meidän landepaikasta äidin luvalla. Ja se on mielestäni ehdottomasti myös kotimme kaunein esine.

Tuon Facebook-keskustelun pointti oli se, että ihmisten pitäisi olla ylpeitä vanhoista tavaroistaan. Uusien hankkimista edelleen ihannoidaan, ja tälle pitäisi tulla loppu.

Aloin miettiä, että tämä saattaa itse asiassa olla muuttumassa.

Olisi kiva sanoa, että kyse on ekologisuudesta ja sitä, että tässä ollaan muututtu pyhiksi kuluttajiksi, jotka miettivät hiilijalanjälkeeän. No, ehkä ollaankin jonkun verran.

Mutta jos ihan totta puhutaan, niin sisäinen sosiologini näkee, että tässä on jälleen kerran kyseessä eliitin metku. Siis uusi keino erottautua ”rahvaasta”. Nimittäin huonekalut ovat nykyään niin hiton halpoja, että kellä tahansa on varaa ostaa parilla sadalla eurolla uusi sohva tai parilla kympillä uusi lipasto vaikka muutaman vuoden välein. Sen sijaan kaikilla taas ei ole mahdollisuutta kalustaa aidosti vanhoilla ja laadukkailla huonekaluilla. Tämän tiedon avulla on varaa erottautua. Aiemmin huonekaluihin ei ollut samalla tavalla varaa. Samaan aikaan jotkut halvoista huonekaluista ovat myös sellaista lastulevyä, että ne eivät kestä kauhean pitkään (välttämättä).

On kiva sanoa, että ”nämä Lundiat ovat lapsuuden kodistamme” ja ”tämä Muurame oli mummon yöpöytä”, ja tällä lailla antaa itsestään vastuullisen kuluttajan vaikutelma. Mutta tätä varten lapsuuden kodissa on täytynyt olla lundiaa eikä ikeaa.

Toki netistä ja kirpputorilta saa edullisesti vanhoja, tyylikkäitä huonekaluja, mutta tämäkin vaatii tietynlaista silmää – ja aikaa ja resursseja, että jaksaa harrastaa sisustamista niin paljon, että juuri sopivat huonekalut löytyvät kotiin. Olen huomannut, että oikeastaan vanhan tai käytetyn esineen ostaminen vaatii enemmän vaivaa kuin se, että marssii kauppaan ja ostaa uutena. Tämä on harmillista! (Ja muuttuu toivon mukaan jossain vaiheessa.)

Minustakin on kivaa esiintyä ihmisenä, joka kertoo ylevästi rakastavansa suvun perinnelipastoa, joka on kulkenut mamman isältä aina minulle saakka. Tämä ikään kuin signaloi, että minulla on tyyliä. Toisaalta se kertoo myös siitä, että suvulla on ollut joku pysyvä paikka, missä tällaista esinettä on voitu säilyttää viimeiset sata vuotta.

Mutta sitten taas palaan pohdinnoissani siihen, että usein trendit menevät näin: ”Eliitti” ottaa jotain käyttöönsä (tavan, tyylin, mitä vain) ja sitten se valuu pikkuhiljaa ”massojen” käyttöön. Ja jos nyt kävisi oikeasti niin, että vanhaa ja kierrätettyä aletaan arvostaa toden teolla ja ihmiset pitävät kotinsa vanhoja esineitä suuremmassa arvossa kuin uusia, niin sehän olisi vain aivan huippua. Sisustuksen ei tarvitse seurata trendejä, ei ainakaan niin kiihtyvällä tahdilla, mitä se tällä hetkellä tuntuu tekevän.

Enkä osaa sanoa, kuinka paljon tässä on puhetta ja kuinka paljon tekoja. Naureskelimme juuri ystäväni kanssa sitä, miten jos nyt lukee sisustuslehtiä, niin niissä jokainen ihminen sanoo aivan samat jutut: ”Haluan kotiin klassikoita ja kestäviä, ajattomia esineitä, nämä hankitaan koko loppuelämäksi, vastuullisuus on tärkeää.”

Toivon seurantajuttua: sisustuslehdet, menkää viiden tai kymmenen vuoden päästä katsomaan noihin koteihin, onko sisustus ollut kestävää ja ajatonta.

Sitten taas ajattelen, että onhan vanhat (laadukkaat) esineet nyt aivan ihania! On siistiä, jos esineellä on jokin tarina, joka ei ole ”kävin ostamassa sen viime alennusmyynneistä tuosta huonekalukaupasta”. Sellaisiin esineisiin kiintyy paljon enemmän, ja niistä haluaa pitää kiinni.

Viekä kun alettaisiin arvostaa tavaroiden lisäksi myös vanhoja vaatteita tällä lailla, niin avot. Mikä on vanhin käytössä oleva vaatteesi, olisi myös tosi kiinnostava kysymys (johon voisinkin vastata itse, jos käyn vähän penkomassa).

Mutta oli pakko tumpata tähän vähän tällaista luokkapohdintaa, ehkä siksi, että ystäväni Mirja kysyy aina joka kohdassa, että ”no entäpä luokka”.

Tässä vielä totuudenmukaisempi kuva tästä lipastosta. Siinä on yleensä päällä kaikenlaista moskaa (koska jos jossain on pinta, siihen voi koska tahansa laskea shaissea päälle).

Ja nyt on sitten pakko kysyä:

Mikä on kotisi vanhin esine?

Lue myös:

Ulkonäköyhteiskunta – ja Bordieun pääoma helposti selitettynä

Kuulutko samaan luokkaan kuin vanhempasi?

Voisinko antaa käytetyn lahjan?

En voi dumpata vaatteitani muiden vaivoiksi

Kommentit (34)
  1. Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina
    21.2.2020, 07:33

    Meidän vanhin esine on sängynpääty, joka on tehty miehen vanhempien navetan ovesta. Sitä ennen se samainen ovi oli miehen mummon vanhassa talossa kamarinovena ja on siis peräisin 1910-luvulta. Kun rapsuttelin ovesta maaleja, löytyi niitä kolme kerrosta: päällimmäisenä 80-luvun valkoinen, sen alla 50-luvun mintunvihreä ja alimmaisena alkuperäinen baby blue. Lisäksi anoppi on kirjoittanut tussilla oveen ”muista avain”silloin kun ovi oli navettakäytössä. Mutta ihana tuo kyllä on.

  2. Ehkäpä tuoli, jonka ostin opiskeluaikana 12 vuotta sitten, se on peräisin 1900-luvun alusta. Toisaalta myös ruokapöytämme on tehty vanhasta ovesta, mutta tuli meille vasta muutamia vuosia sitten. Samalla tavalla olemme ostaneet paljon muitakin huonekaluja vintagena erityisesti 1950-1960-lukujen puukalusteita, mutta meille ne on uusia. Esikoinen nukkuu sängyssä, jonka minä sain hieman häntä nuorempana yli 20 vuotta sitten (ikeaa btw), mutta hänen edellinen (nyt liian lyhyeksi jäänyt) sänkynsä oli isoisovanhempieni eli 1900-luvun alusta. Harmi, että nykyään ollaan niin paljon pidempiä! Sitten taas esikoisen huoneen kaapit on alunperin mieheni isoison työhuoneesta, mutta muuttivat meille vasta reilut puolitoista vuotta sitten. Ehkä loppujen lopuksi vanhimmaksi voisi sanoa äitini lapsuudenhuoneesta minun lapsuudenhuoneen kautta minun omaan kotiin muuttaessa mukana kulkeneen String-hyllyn 1960-luvulta.

    Vanhimmat käytössä olevat vaatteeni on saapikkaat toiselta ja villainen takkimekko toiselta isoäidiltäni. Molemmat 1960-1970-lukujen taitteesta

    1. Entisaikaan
      21.2.2020, 12:51

      Jostain kuulin, että tosi vanhat sängyt on lyhempiä, koska ihmisten nukkuma-asento oli ennen pystympi, eli enemmän sellainen istuva 😀 Tämä tieto vain tällainen fun fact, mikä vaatisi lisää selvittelyä että koska se on sitten muuttunut. Ainakin keskiajalla pelättiin, että jos menee suoraksi makaamaan sänkyyn, kuolo korjaa.

      1. Tästä olen kuullut itsekin 🙂 Kyseinen sänky ei kuitenkaan ole ihan niin vanha. Sen sijaan tiedän, että sängyn alkuperäiset omistajat Helmi ja Paavo olivat molemmat melko lyhyitä ihmisiä. Tuo alun perin parisänky on mitoiltaan noin 100cm leveä ja 180cm pitkä. Isoisoisäni Paavo oli itse sen rakentanut vaimolleen häälahjaksi.

        1. Entisaikaan
          22.2.2020, 07:51

          Eikä, vitsi miten suloista <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *