Asioita, joista en muista olla kiitollinen mutta olen

Tiedätte sen fiiliksen, kun elämässä on joku karmea yksittäinen ongelma ja sitten ajattelee, että ”kun tämä on ohi, niin olen hirmu kiitollinen vallitsevasta tilasta”. Eikä sitten muista kuitenkaan olla, koska pitää silloin vallitsevaa asiantilaa itsestäänselvyytenä. Mutta minäpä muistan nyt. Kerron teille.

Laitan nyt kuitenkin vielä sisältövaroituksen: puhun kaikenlaisista visvaisista ja ruokottomista kivuista ja muista kiusallisista vaivoista, jotka eivät ehkä ole mieltä ylentävä mielikuva maanantaiaamuunne.

Toimiva Delete-näppäin

Alppu repi huvikseen mun Macin Delete-nappulan irti tuossa joskus helmikuussa. Käytin semmosta kumista nysää aikani mutta lopulta sekin pieni säälittävä pala irtosi taivaan tuuliin. Viikon verran jouduin kirjoittamaan tekstejä niin, etten voinut painaa Delete-nappulaa vaan asiat piti kiertää jotenkin. Se oli aivan uskomattoman vaivalloista! Kun tilanne kävi sietämättömäksi, kävin viemässä mun Macin näppäimistön vaihtoon (yksittäistä nappulaa ei oikein voi vaihtaa). Ilo maksoi 190 euroa, mutta herran pieksut! Elämä toimivan Delete-nappulan kanssa – se vasta elämää on!

Perä ilman pukamia

Peräpukamat ovat yksi helvetillinen saasta ihmisen elämässä. Minulla ne tulevat ja menevät. Aiemmin olen yhdistänyt ne monen viikon ryyppyrillutteluihin ja unettomiin öihin. Olen ajatellut että peräpeili kostaa, jos on ollut liian hauskaa. Mutta synnytettyäni ensimmäisen lapseni en ole ryyppyrillutellut, mutta pukamat ovat edelleen osa elämääni (jos mahdollista, jopa suurempi osa, kiitos vain juurikin tuon synnytyksen). Tällä hetkellä olen niin iloinen siitä, että takalisto ei satu tai kutia laisinkaan!

Finnitön leuka

Nyt kun lähdettiin tälle iljettävien paiseiden ja pukamien linjalle, niin mainittakoon se vielä, että minulla oli pari viikkoa aivan järjettömän kipeä finni leuassa. Normaalistihan sellaiset sitten jossain vaiheessa kömpivät vastenmielisistä onkaloistaan päivänvaloon, ja niiden kantaja saa sentään tyydytyksen niiden puristamisesta. Mutta tällä kertaa tuo kipeä paise tuli ja poistui jälkiä jättämättä. Olen kiitollinen ja #blessed tästä (vaikka toki olisin halunnut antaumuksellisen puristushetken aiheuttaman katharsiksen).

Skismattomat ihmissuhteet

Aaah, maailman pahin tunne on se, kun tietää, että nyt jonkun kivan ja tärkeän ihmisen kanssa on joku ongelma ihmissuhteessa. Näitä oli aiemmin paljon enemmän, mutta tuntuu että aikuisuus on opettanut minut käyttäytymään ihmissuhteissa (esimerkiksi että parhaiden ystävien juttuja ei kerrota eteenpäin tai että pienistä asioista ei tarvitse heti mennä konfronttailemaan ihmisiä). Lisäksi minulla on varmaan nykyään aika draamattomia ystäviä, kukaan ei erityisemmin hae vastakkainasettelua. Mutta edelleen aina välillä tulee niitä hetkiä, kun jotenkin on itse tehnyt jonkun ikävän tempun tai sitten on tullut ihan joku väärinkäsityskin ja tietää, että nyt ei ole välit kunnossa. Niin nyt, kun juuri tällä hetkellä ei ole kränää mihinkään suuntaan, olen tästä syvästi iloissani!

Löydöksissä olevat avaimet

Kerran eräs ystäväni joutui liikkumaan asuntonsa ja maailman väliä pienen tuuletusikkunan kautta viikkokausia, sillä hän koko ajan odotti, josko ne avaimet löytyisivät jostain. Eivät löytyneet. Miten ihanalta elämä tuntuu, kun on sekä kotiavaimet että pyörän avaimet tallessa!

Polkupyörä, jossa on ehjä rengas

Toivotan edelleen pyöräni renkaan vieneen ihmisen keskuskuopan kalmaisiin kammioihin, mutta samalla olen niin iloinen siitä, että Tiki kävi hankkimassa minulle uuden renkaan. Nyt voin vapautuneesti huristella ympäri Helsinkiä.

Pakko vähän jatkaa tätä maireutta (mikäli peräpukamista puhuminen voidaan laskea maireaksi puheeksi):

Mistä vallalla olevasta asiasta et juurikaan muista olla kiitollinen, mutta olet sitten kuitenkin?

Lue myös:

Metsästän itseisarvoisia hetkiä

Pienet omahyväisyyden hyrskäykset

Kommentit (14)
  1. Todella hyvä postausaihe! Muistan lapsena pari keissiä kun bussikortti ja pyörän avain oli kadoksissa ja rukoilin että jos vaan löytyy niin lupaan kiittää iltarukouksessa ikuisesti. Ja kun sit löytyi niin jumaleissön varmaan 8kk putkeen posottelin iltaisin kunnon litaniat jotka loppui aina ”niin ja kiitos siitä kun kun bussikortti sillon kerran löyty”. Lol. Ainakin pidin lupaukseni vaikken lopulta edes muistanu millon koko tilanne edes oli.

    Mutta asiaan:
    -Oon kiitollinen esim järkevästä ja ihanasta puolisosta jolla on superhyvä tunneäly. Siis niin ihanaa kun voi luottaa eikä oo mitään inhoja vallankäyttöjuttuja esim.
    -lastemme terveydestä
    -että on varaa ostaa kaupasta melkeinpä mitä huvittaa. Iso asia.
    -että voin kävellä nopeasti (3v sitten raskausaika on my mind)
    -että omatuntoni on puhdas. Elin kerran ajanjakson jolloin olin (entisessä) parisuhteessa epärehellinen ja muistan ajatelleeni että jos tästä helvetistä selviän niin en koskaan enää valita. Valitan tietenki. Mut ihanaa ettei oo tollasta.

    Tällaset tuli mieleen!

    1. Hahahah, mä niin muistan lapsuuden suht pakkomielteiset kiitosrukoilut + pyyntörukoukset 😀 😀

      Vahva rileittaus!

  2. Amen pukamavapaudelle. Itsellä päättivät kipeytyä ensimmäistä kertaa ikinä, ja voi luoja, että osaa olla inhaa! Tiedän, millä vaivan saisi pidettyä kurissa, mutta ”olen liian nuori huolehtimaan vatsan toiminnasta, pitämään huolen, että syö tarpeeksi kuitua ja juo tarpeeksi nestettä”. Äiti ystävällisesti huomautti: ”Tiina, sä olet kolkyt, et ole nuori enää, joten otapas vain kiltisti se kaurapuuro päiväohjelmaan” Taisin vastata jotain painokelvotonta hänen iästään, kun kuopuskin on jo täyttänyt 30… Toki söin samalla sitä hemmetin kaurapuuroa. Muumikulhosta, tietenkin, joku roti aikuisuudellakin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *