Äidin identiteetti oli jo valmiina

Juttelimme Raisan baby showereilla äitiyden identiteetistä. Jaoimme vahvasti yhden tietyn tunteen: Kun esikoinen syntyi, kapinoimme vahvasti äitiroolia vastaan.

Oli hirveä tarve todistaa maailmalle ja ennen kaikkea itselleen, että ”pimpelipom, ei tässä mikään ole yhtään muuttunut, minä olen sama vanha minä, kiinnostunut samoista jutuista, älyllinen ja järkevä ihminen, kykeneväinen spontaaneihin juttuihin, tyylikäskin vielä”.

Että tässä ei mihinkään omituiseen kuplaan olla vaipumassa eikä muututa hysteerisiksi äitihahmoiksi, joiden elämä pyörii vain lapsen ympärillä.

Koska sitähän me ihan oikeasti pelkäsimme. Niin paljon, että tuo pelko vähän häiritsi äitiyden alkutaipaletta. Oli niin vahva tarve pitää vanhasta identiteetistä kiinni.

Yksi meistä oli käynyt kolmekuisen vauvan kanssa sähköttömässä mökissä, jonne pääsi auton, parin lautan ja pienen veneen avulla.

”Se oli aivan älytöntä! Halusin vain todistaa, että pystyn ihan hyvin tekemään samoja asioita kuin ennenkin.”

Toinen meistä oli lähtenyt vastasyntyneen vauvan kanssa kaupungille kahville, ja voin todistaakseen itselleen, että pystyi, hän oli valinnut Aleksanterinkadun La Torrefazionen, jonne joutuu kiipeämään pienet ahtaat portaat ylös.

”Halusin todistaa itselleni, ettei vauva hidasta menoani.”

Muistimme myös keskusteluja lapsettomien ihmisten kanssa, joissa olimme jopa vähän kuin larpanneet, ettei koko lasta olisi olemassakaan. Pelko siitä, että jos vähän puhuisi vauvasta (eli isoimmasta ja mullistavimmasta kuulumisesta, mitä on tapahtunut ööö koko elämän aikana), niin sitten leimaantuisi sellaiseksi ”äiti-ihmiseksi”. Että mieluummin sitten puhuu vaikka älykkäästi maailmanpolitiikasta tai Kansallisteatterin ohjelmistosta, mutta vauvoista herran tähden ei. Vaikka luultavasti keskustelukumppania olisi ihan kiinnostanut aidosti, että mitä ystävälle kuuluu.

Aloin itse vetää rajoja lapsettomien ja lapsellisten kavereiden välill: en viitsi pitkästyttää lapsettomia ystäviäni vauvakuulumisilla, kun ei heitä varmaankaan kiinnosta. Tai sitten, ehkä joku salaa haluaa perheen, ja tämä voi olla nii kipeä asia. Ei voi ikinä tietää.

Ei voikaan, jos ei puhu. Nyt jälkikäteen ajateltuna on typerää, että tein itse tuon päätöksen ystävieni puolesta olla puhumatta vauvajuttuja.

Nyt, kun olen ollut neljä vuotta äitinä, pystyn katsomaan itseäni vähän lempeämmin. Ymmärrän täysin, miksi halusin pitää vanhasta identiteetistäni niin kovasti kiinni. En halunnut, että minua pidetään minään hassahtaneena mammana tai vouhottavana vanhempana. Ei halunnut, että minua sekoitetaan sellaiseen porukkaan.

Olin kuullut ihmisistä, jotka lapsen saatuaan linnoittautuvat sisään eivätkä näe enää ystäviään, laittavat kaiken aikansa ja rahansa lastenvaatteisiin ja suorittavat äitiyttä kaiken muun kustannuksella. Sellainen pelotti.

Toisaalta tuo on myös melko ylimielinen ajatus. Että minä olisin jotenkin niin hirveästi parempi kuin ne muut, jotka uppoavat siihen äitikuplaan niin voimallisesti.

Sitä paitsi kyllä minäkin siihen äitikuplaan vain menin. Sillä kyllä se elämä nyt vain muuttui. Aivan käsittämättömän valtavasti, sillä lailla, että arvojärjestys, arki, rutiinit, aivan kaikki meni uusiksi. Ja saikin mennä.

Toisaalta taas, olen sama tyyppi kuin ennenkin. Haluan edelleen nähdä paljon kavereita, lukea lehtiä ja kirjoja, olla linnoittumatta mihinkään. Eli minuuden perusta on olemassa, äitiys tuli siihen päälle.

Toisen lapsen kohdalla olin jo valmiiksi äiti. Minun ei tarvinnut todistella itselleni mitään. Kieltäydyn hankalan kuuloisesta mökkireissusta ja valitsen kahvilan, jossa on leikkimatto ilman minkäänlaisia epäonnistumisen tunteita. Arvostan helppoa elämää ja sitä, että lapsillani on kivaa.

Toisaalta olen kyllä lähdössä esimerkiksi vauvan ja 4-vuotiaan kanssa reilaamaan, eli seikkailunhalua on olemassa. Mutta tätäkään en tee todistellaksi itselleni mitään, vaan siksi, että se tuntuu nyt hauskalta ja jännittävältä idealta. (Ja omat vanhempani matkasivat isosiskoni ja minun kanssa pikkubudjetilla aikoinaan, eli malliakin tähän löytyy.)

Kun tapaan pienten vauvojen äitejä ja isiä, jotka julistavat vihaavansa muita vanhempia ja kaikenlaisia vauvaharrastuksia, symppaan heitä. Sitä ei vain halua antautua sille vanhemmuuspelille. Toisaalta taas kun tapaan syvässä vauvakuplassa olevia tyyppejä, symppaan heitäkin. Vanhemmuus on niin paineista, että tulee pakostakin sellainen olo, että yritän nyt tehdä kaiken oikein.

Toisessa lapsessa on myös se kiva puoli, ettei voi enää samalla tavalla edes suorittaa, kun hommat menee päin peräpeiliä välillä kuitenkin, vaikka miten optimoisi.

En todellakaan väitä, että olisin nyt joku konkariäiti, joka täältä huutelisi valmiin identiteetin kanssa neuvojaan kokemattomammille. Minä olen kahden pienen lapsen äiti, ja identiteettimatkaa on kuljettavana vaikka kuinka paljon. Siitä olen kuitenkin iloinen, että suhtaudun nykyään vähemmän ehdottomasti ja enemmän armollisesti sekä omaan että muiden ihmisten äiti-identiteetteihin (ja isäidentiteetteihin myös).

On tämä tällaista ikuista säätöä, koko vanhemmuusbisnes.

Kuvat: Punkaharjulta siltä viikonlopulta, kun tämä äitiyslomani alkoi

Lue myös:

Pienet omahyväisyyden hyrskeet

Maailman suloisin déjà vu

Huominen on tänään – bailauksen loppu

Kommentit (11)
  1. Niin hyvä teksti! Samaistun tohon tosi paljon kun Ela syntyi. Oli jatkettava vanhaa elämää ja identiteettiä ja tunsin oikein ylpeyttä kun sain kertoa muille jättäväni vauvan hoitoon ja tekeväni muita hommia. Kai se muutos on niin suuri että tällaisena rapuihmisenä (etkö säkin ole vai muistanko ihan väärin? :D) sitä haluaa aluksi taistella sitä vastaan. Toisen kanssa on tosi vaikea kuvitella että samanlaista identiteettikriisiä tulee!

  2. Minusta on tuntunut oudolta, kun jotkut lapselliset ystävät eivät ole puhuneet juuri mitään lapsistaan. Luulen, että taustalla on ollut just tämä pelko. Olen sitten joskus esim. pyytänyt näyttämään kuvia, koska kyllähän mua on kiinnostanut myös ystävän perhe. Ja toisaalta voihan tuosta puhumattomuudesta tulla toiselle myös se fiilis, että ajatteleeko se lapsellinen, ettei tuo lapseton kuitenkaan näistä jutuista mitään tajua.

    Se hyvä puoli on, kun on tulossa äidiksi vasta 38-vuotiaana, etteivät ympäristön asettamat (oletetut) paineet vaikuta enää kovin paljoa. Alle kolmekymppisenä olisin varmasti miettinyt aika lailla, mitä muut nyt ajattelee ja minkä kuvan annan jne. Nyt toivottavasti pystyn keskittymään olennaiseen, eikä mua myöskään pelota, että oma identiteetti katoaisi kokonaan. Luulen, että se äitiys tulee vaan siihen päälle. No, kesällä se sitten nähdään 🙂

    (Se huono puoli tässä iässä on, ettei yksikään kaveri ole raskaana samaan aikaan, mutta luotan siihen, että lähistöltä löytyy sitten kyllä samassa elämäntilanteessa olevia uusia tuttavuuksia.)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *