Äidin ja lapsen onni kohtasivat merellä

 

helsinki purjehdus5.jpg

Käytettiin sunnuntain hellepäivä parhaalla mahdollisella tavalla: merellä. Purjehdittiin isän perheen kanssa Helsingin edustalla, kierrettiin Suomenlinnaa ja lähimaisemia. Meitä oli veneessä yhteensä yksitoista ihmistä, nuorin alle vuoden.

Koko päivä oli niin tulvillaan onnenhyrskäyksiä, että on vaikea eritellä, mikä oli hienoin hetki. Auringonläikät meressä liikkuivat meidän mukana, purjevene lipui eteenpäin sulavasti. Makasin kannella ja katselin ison purjeen huippua miettien, että voisin katsoa tätä näkymää vaikka elämäni loppuun asti. 

helsinki purjehdus7.jpg

helsinki purjehdus8.jpg

Myös mun pieni kaksivuotiaani innostui purjehtimisesta. Se tasapainotteli jo kannella ihan ammattilaisen elkein, ihmetteli suurta merta ja hengitti meri-ilmaa. Sisätilaa veneessä on kahden kajuutan verran, joten Alppunen pystyi juoksentelemaan ja ilakoimaan tilavasti. Oikeastaan tuollainen vene on juuri sopiva kaksivuotiaalle, ei ollenkaan ahdas, vaan kompakti.

Autossa pahoinvoiva lapseni pärjäsi hyvin keinuvassa veneessä. Merenkäynti ei toki käynyt kovinkaan villiksi missään vaiheessa, mutta tämä oli hyvä todiste siitä, että voimme purjehtia jatkossakin. 

helsinki purjehdus2.jpg

helsinki purjehdus6.jpg

helsinki purjehdus9.jpg

helsinki purjehdus10.jpg

En osaa sanoa, mikä meressä tekee minut niin onnelliseksi. Siellä on jotenkin vain tilaa ajatella. Kun katselee taivasta mereltä käsin, on suoranainen velvollisuus ajatella jotain muuta kuin seuraavan viikon to do -listaa. 

Purjehtimiseen kuuluu jotenkin sellainen herttainen hyväntuulisuus, kaikki ovat kirjaimellisesti samassa veneessä. Meidän veneilyyn kuuluu ylipäänsä sellainen leppoisuus, kaikki tehdään verkkaisesti. Juodaan sumppia, rupatellaan, otetaan päiväunet, käännetään ruoria.

helsinki purjehdus11.jpg

helsinki purjehdus12.jpg

helsinki purjehdus13.jpg

helsinki purjehdus14.jpg

Isän perheen vene on huomattavasti isompi ja tasaisempi kuin mun ja Oton H-vene. Sen kanssa purjehtiminen on tosi erilaista, ehkä vähemmän fyysistä ja rauhallisempaa. Mutta kyllä mä ajattelin nyt kokeilla ottaa Turussa Alpun meidän H-veneeseen, ainakin jollekin lyhyelle purjehdukselle. Se nautti tuolla olostaan niin paljon, jaksoi yllättävän rauhallisena istuskella siinä ruorin vieressä, niin ehkä sitä voisi kokeilla.

Pientä skabailua oli siitä, että aina kajuutan ulkopuolella täytyy olla pelastusliivi, mutta kun olen muuten melko löperö äiti, niin sitten Alppu kyllä tottelee, kun sanon painokkaasti, että tämä homma menee nyt näin ja asiasta ei keskustella.

Ennen kaikkea toivon, että Alpun keho ja mieli tottuvat veneessä olemiseen. Se on omanlaista elämää, ja on hauska, jos Alppu nyt pikkuhiljaa kasvaa siihen kiinni. 

helsinki purjehdus15.jpg

helsinki purjehdus16.jpg

helsinki purjehdus17.jpg

helsinki purjehdus20.jpg

Nyt on sellainen olo, että pitäisi päästä heti uudestaan merelle. Nostaa se ankkuri ja ne purjeet. Antaa mennä vain. 

 

Kenen muun kesään kuuluu merellä olemista?

 

 
Katso myös:
 
Veli ja minä hankimme purjeveneen
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Kommentit (9)
  1. Kuulostaa ihanalta teidän purjehduspäivä!

    Tuoreena poikavauvan äitinä täytyy kysyä miten suhtaudut siihen, kun mediassa (no Hesarissa, joka on ainut media, jota ehdin nyt seurata) jatkuvasti toitotetaan miten pojat jäävät koulussa jälkeen ja tarvitsisivat jo yhden luokan lisää tyttöihin verrattuna, että pääsisivät samalle tasolle! Ja koulun jälkeen nuoret miehet syrjäytyvät ja ratkovat ongelmiaan nyrkein, kun eivät muuta osaa, koska saavat edelleen yhteiskunnasta mallin, että tunteista ei puhuta, eikä niitä näytetä – paitsi nyrkein. Kuulostaa ihan kamalalta! Kun muutenkaan en tiedä poikien maailmasta oikein mitään niin huoli on nyt jo muutaman viikon jälkeen hirmuinen, että miten ihmeessä sitä osaa olla siirtämättä noita kaikkia kauheuksia omalle lapselleen. Toki minullakin on fiksuja ja hyviä miehen malleja peheessä ja ystävissä vaikka kuinka, mutta silti tuollaiset puheet median taholta ahdistaa.

    Miten suhtaudut näihin ja teettekö vanhempina jotenkin aktiivisesti töitä, että lapsesi ei saa tuollaista kuvaa maailmasta? Jotenkin tyttöjen maailma kuulostaa niin paljon helpommalta… ja on itselleni tutumpi ja turvallisemman oloinen kaikin puolin. Pelkään, että vietän koko vauva-ajan murehtien miten paljon hankalampaa pienellä pojallani on maailmassa kuin jos olisin saanut tyttären.

    1. Ihan superhyvää pohdintaa! Mun pitää vastaa tähän pidemmin ja järjestäytyneemmin vaikka ihan omassa postauksessa, mutta näin nopeasti sanottuna: teen! Pyrin sekä kotona että ihan julkisessa keskustelussa purkamaan toksista maskuliinisuutta, eli pakkoa olla tietynlainen maskuliininen mies. Uskomuksen on, että juuri tällainen aiheuttaa monissa pojissa ahdistusta ja tunnetta siitä, että ei kuulu joukkoon. Sitten asiat purkautuvat nyrkein tai vetäytymällä pois yhteiskunnasta. 

      Feminismi on tehnyt paljon viime aikoina naisille, vapauttanut meitä sellaisista muoteista, joissa emme halua olla. Naiset ovat itse taistelleet itselleen tätä asemaa, ja se on hieno homma.  Vielä on kuitenkin duunia tehtävä, että miehetkin pääsisivät kahlitsevista muoteista ulos.

  2. Sunnuntaipurjehtija
    20.6.2018, 16:51

    Jep, merille mieli vetää. Nykyään kyllä useammin kajakilla kuin purjein. Pikkupurjehtijasta tuli mieleen, että mäkin oon itseasiassa ollu joku neljä vee, kun isän kanssa alettiin purjehtia ja pikkuviklassa, jossa ei ollu ees kajuuttaa, väistelin puomia… 🙂

    1. Ihanaa! Olet siis tottunut merenkävijä! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.