Ankara tilitys miehen riippuvuudesta

Juliaihminen

Se alkoi viattomana poikien Tallinnan-matkana. Elettiin syksyä 2012. Reissua suunniteltiin paljon, yllättävänkin intensiivisesti, mutten osannut olla silloin vielä huolissani. Matkan jälkeen miekkosten pikku harrastus ei kuitenkaan loppunut, vaan pikemminkin sai uutta pontta. Tässä vaiheessa en tajunnut, millainen riippuvuus miehelleni oli muodostumassa. Ensin sen parissa meni illat, jossain vaiheessa mies alkoi olla poissaoleva myös päivisin. Välillä puhuin sille pitkiä pätkiä, ja yhtäkkiä huomasin, että se oli ihan muissa maailmoissa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida.

Kun tapasin muita Tallinnan-matkalla olleiden kaverusten tyttöystäviä, me bondattiin sillä, miten suunnattoman ärsyttävää tämä miesten uusi riippuvuus onkaan. Kutsuttiin itseämme Tallinna-leskiksi.

Ei se pelkästään huono juttu ollut, eikä ole edelleenkään. Mies voi purkaa paineitaan ”harrastukseensa” ja se tuo usein iloa hänelle. Ja myönnän, että itsekin harrastan vastaavaa, mutten kuitenkaan samassa mittakaavassa.

Ajattelin aina, että aikanaan homma kuivuu kokoon, käyttö vähenee pikkuhiljaa. Ei vähentynyt. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, tilanne on eskaloitunut pahaksi. Äskettäin huusin ensimmäisen kerran miehelle: "Jos me joskus erotaan, pohjimmainen syy on tuo sun addiktio!”

Facebookin ryhmä-chatit. Niihin voi syntyä vakava riippuvuus.

En haluaisi tällä lailla julkisesti paheksua rakasta aviomiestäni, mutta mulla on semmonen tunne, etten ole ainoa, kenen läheisellä on tämä sama riippuvuus. Uskon, että Facebookin ryhmächatteihin voi jäädä koukkuun kuka tahansa: se ei katso koulutustasoa tai varallisuutta.

Aluksi miekkoset tosiaan vain suunnittelivat tulevaa Tallinnan-matkaansa chatissa. Kuitenkin matkan jälkeen nämä kymmenisen miestä alkoivat käydä siellä poliittisia väittelyitä, purkaa sydäntään ja referoida omaa elämää alkeellisimmissakin asioissa tekstin, kuvien ja videoiden avulla. (”Nyt mä kävelen tässä kadulla, nyt mä olen menossa vessaan…”)

Totta kai on ihanaa, että miehellä on hyviä ystäviä, joille voi puhua. Ja mä tajuan ryhmä-chattien koukuttavuuden, ilman muuta. On hirmu kivaa saada koko ajan elämään uutta inputtia, kuulla kiinnostavia mielipiteitä ja kavereiden päivittäisiä kuulumisia. On ihana lähettää vauvasta kuvia ja saada "oi miten söpö" -kehuja. Mulla on itsellänikin pari kolme aktiivista ja vuosia kestänyttä ryhmä-chattia menossa sekä Facebookissa että Whatsapissa. Muutama viikko ennen synnytystä alkoi uusi neljän naisen "Best Chät Ever", joka on antanut mulle paljon voimia tämän äitiyden alkupäivinä. On myös sellaisia ryhmä-chatteja, jotka ovat välillä tauolla, ja yhtäkkiä niissä taas leimahtaa keskustelu.  Ryhmä-chatit on mahtavia.

Mutta ne on myös tuhoisan koukuttavia. Ja silloin, kun niiden kyttääminen menee live-kohtaamisen edelle, ollaan vaarallisilla vesillä. Yksi Tallinna-keskustelun leski sanoi, että sen mies saattaa jopa öisin herätä katsomaan, mitä chatissa on sanottu. Ei ole tervettä sellainen.

Äskettäin, kun kerroin innoissani tarinaa meidän vauvan kakkimisesta: "Kelaa, kolmas vaippa parin minsan sisällä!", Tiki naurahti ääneen. Ajattelin ylpeänä, että jes, kerroin hauskan jutun. Kun Tiki kääntyi, kävikin ilmi, että sillä oli puhelin kädessä ja se olikin nauranut jollekin chatissa sanotulle jutulle. Hävytöntä käytöstä!

Pahimpia on tilanteet, joissa Tiki kutsuu omia ystäviään meille kylään, ja sulkeuukin live-tilanteesta yhtäkkiä Facebook-chattaamaan, jolloin sosiaalisen tilanteen ylläpitäminen jää mun harteille. Äärimmäisen epäkohteliasta!

Etenkin nyt, kun on oma lapsi, olen alkanut tarkkailla omaa ryhmä-chattaamistani. Toki imettäessä saatan ryhmä-chatata jonkun verran, mutta esimerkiksi jos vauva itkee, mä laitan puhelimen pois. En halua, että mun poika joutuu kilpailemaan huomiosta Facebookin kanssa.

Mutta miten saisin tuon miekkosen uskomaan, että se ei saa chatata silloin, kun mulla on yksin vietetyn päivän jälkeen puheripuli, ja haluan kertoa kaikki mun ja vauvan kuulumiset?! Tai että se voisi kertoa ne vitsit ja käydä ne poliittiset keskustelut yhtä lailla mun kanssani?

Onko ryhmä-chatti-riippuvuudesta kärsijöiden läheisille jotain tukiryhmiä? Jos ei, niin voin alkaa ylläpitää sellaista. Sanon teille kaikille kohtalotovereille:

Ryhmä-chattien uhrit, sorron yöstä nouskaa!

 

 

Lue myös:

Syyllisyyden nurkkaus

 

 

Kommentit

Nata - White Trash Disease

sano sille et alkaa snäppää

Juliaihminen
Juliaihminen

Snäppäämisaddiktio on jo varattu mulle!

Jennuskainen (Ei varmistettu)

Kuullostaa aika väliinpitämättömältä jos tosiaan jatkuvasti on räpläämässä kännykkää. Toivottavasti tää on vaan väliaikaista ja menee ohi. Tuli vaan mieleen, että onko tää vauva asia ollut teidän yhteinen projekti vai vaan sun haave? Ja ootko varma että se juttelee siellä ihan vaan ystävien kanssa? Tsemppiä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta! Mistä sitä tietää, vaikka miekkonen suunnittelisi siellä esimerkiksi terrori-iskua jonkun laittoman järjestön verkostoissa.

Veeramyy (Ei varmistettu)

Tiedän niiiiin tunteen! Mun miehellä riippuvuus on whatsappiryhmiin (huom monikko!) ja sen vuoksi oon hermostunut useampaan kertaan. Argh kuinka raivostuttavaa se onkaan kun kaikesta pitää raportoida salibandyjengilläisille tai muille kavereille.... Tsemppiä taisteluusi somea vastaan!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos!

Taistelu on nyt edennyt seuraavalle levelille: mä olen alkanut puhua himassa pelisäännöistä. Ou god, en koskaan kuvitellut olevani nainen, joka puhuu pelisäännöistä.

Mutta nyt on otettu semmonen käytäntö, että klo 19-21 välillä kumpikaan ei saa käyttää puhelinta (paitsi soittamiseen, mutta kuka nyt semmosta koskaan tekee?!).

Nina Enroth

En ole uhri. Olen chättääjä. Tunnustan. Mutku ei kotielo riitä sosiaaliseksi elämäksi! 

Juliaihminen
Juliaihminen

No ei riitäkään, härregyyd! Joskus mietin, millaista elämä on ollut joskus 1980-luvulla, kun oma äiti on vaihdellut mun vaippoja ilman 24/7-vertaistukea. Varmaan melkosen ankeaa.

Mutta on kohtuu-chattaajia ja ongelma-chattaajia, ja sen rajan tunnistaminen on hyvin hankalaa!

CougarWoman
CougarWoman

FB-chattäämisestä: mun paras ystävä A asuu eri maassa kuin minä. Ei kumpikaan olla hirveän hyviä pitämään yhteyttä (mutta ei meidän tarvitsekaan, sillä kun näemme korkeintaan n. kerran vuodessa, juttu jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi), mutta JOS pidetään yhteyttä arviolta kerran vuosikvartaalissa, se tapahtuu FB:n chatin kautta.

Viime kerralla tämä tapahtui eräänä perjantai-iltana, kun molemmat olimme viettämässä iltaa aviomiestemme kanssa. Viiden minuutin chättäilyn jälkeen oma mies alkoi tuhahdella kuuluvasti ja mulkoili minua; toisen viiden minuutin kuluttua hän jo huomautti, että ainako pitää olla chättäämässä sen A:n kanssa - ja samaan aikaan A:n aviomies valitti, että taasko (!!) A on chättäämässä mun kanssa. 

Lopetettiin noin vartin jälkeen ja todettiin, että lopetellaan nyt kun miehet taas kitisee, ja jutellaan sitten taas neljännesvuoden päästä. 

Tästä päätellen meidän (tai A:nkaan) perheessä ei olla vielä kovinkaan chättiriippuvaisia. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Aivan selkeetä kohtuukäyttöä, ei tartte edes tehdä AUDIT-testiä, voin sanoa näin suoralta kädeltä.

Asikaine
Asikaine

Hei, anteeksi etukäteen. Oon se saakelin ärsyttävä, joka tulee tänne leijuun, mutta kerrankin voin! Vaikka aina manaan, kun rakas poikaystäväni ei vastaa soittoihin tai viesteihin (paljon kelleen, ei ees mulle), eikä sillä oo ikinä puhelinta mukana tai ei koskaan kuule sitä, niin oon pikkuhiljaa alkanu oleen sitä mieltä, että IHANAA ettei sillä ole se puhelin kädessä tai ettei se ole facebookissa, eikä missään muussakaan, ei kuovi mitään näyttöä sohvalla, vaan ON SIELLÄ MISSÄ ON!

Atk-vammasen kääntöpuoli on paras!

Juliaihminen
Juliaihminen

That's the dream, woman!

Vierailija (Ei varmistettu) http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

Hyvä kirjoitus!

-Isla

http://islakahdenkesken.blogspot.fi/

chaura
Misplaced

Hei täällä on samanlainen chattileski! Meillä se ulottuu kaikkiin screeneihin - FB, whatsapp, reddit, you name it. Jos naama on ruudussa tai ruutu naamassa niin muu maailma katoaa ja mun superhauskojen juttujen sijaan naurahdellaan (aina oikeassa kohdassa mutta väärälle asialle!) jollekin mitä joku on jossain muualla sanonut. Ei voi kuulemma keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa eikä edes rekisteröi välttämättä, että puhun. 

Nyt kun ollaan kumpikin kotona toimettomana niin olen sietänyt sitä vähän enemmän, kun raukan sosiaalinen elämä on yllättäen valmistumisen myötä kutistunut olemattomiin, mutta silloin kun se vietti ensin päivän koulussa ja illan chattaillen koulukavereiden kanssa, otti aika usein aivoon. Nyt oon ruvennut jo ennakoivasti puhumaan, etten halua että kumpikaan istuu naama missään ruudussa silloin kun vauva on hereillä, ja siitä se onneksi tuntuu olevan (näin ennakkoon ainakin) kohtalaisen samaa mieltä. Mutta entäs kun vauva nukkuu ja minä kaipaan huomiota? Time will tell.. Jonkin verran tuntuu auttavan se, että en huutele mistään kauempaa mitään, vaan tulen kasvokkain juttelemaan, eli jos mies istuu koneella tai jossain puhelimen kanssa, niin tulen viereen, kutsun ensin nimeltä ja vasta kun olen saanut täyden huomion, aloitan jutun (mutta arvaa muistanko tehdä tätä järjetelmällisesti joka kerta? No en). Joskus kestää jonkin verran aikaa saada se täysi huomio, mutta kieltäydyn yleensä sitten aloittamasta ennenkuin silmät saadaan lopullisesti irti ko ruudusta ja minuun. 

Kommentoi