Anteeksi, en voi olla läsnä

puistossa.jpg

Yksi asia, mikä tässä vanhemmuudessa välillä risoo, on se, että en pysty olemaan kunnolla läsnä ystävilleni. Tällainen elämänvaihe on hiipinyt varkain kuvioihin, mutta nykyään mä olen just sellainen ärsyttävä kanttura, joka ei keskity ja kuuntele kunnolla. Vähintään 70 prosenttia mun huomiostani on koko ajan lapsosessa, joka riekkuu ympäriinsä mielivaltaisesti. 

Huomasin tästä hyvin konkreettisen esimerkin, kun olin isoäitini luona käymässä. Mulla on ollut sellainen projekti, jossa haastattelen isoäitiä nauhalle kaikenlaisesta ja kirjoitan ne jutut ylös. Juteltiin meidän isän lapsuudesta, ja Alppu melskasi menemään siinä vieressä. Kun kuuntelin nauhaa myöhemmin, tajusin, että isoäiti oli heittänyt muutaman osuvan vitsin keskustelussa, ja mä olin kuitannut ne vain hymähtämällä: ”Mmmmh.” 

Rupesin vain miettimään, miten paljon tällä hetkellä maailmasta menee ohi ja mihin kaikkeen tärkeään mä vain vastaan Mmmmmhhh.

Isoäiti totta kai tajuaa tuon eikä varmasti loukkaannu. Mutta nyt on ollut vaikka sellaisia tilanteita, että olen halunnut lohduttaa rakasta ystävääni sen surussa, ja mun on ollut pakko vahtia Alppua siinä samalla. Ihan jäätävää, että toinen selittää sydänverellä tunteistaan, ja mun vastaus on vain Mmmmmhhh. 

Tämä on ehkä se syy, miksi päädyn hengailemaan eniten sellaisten ihmisten kanssa, keillä on suht samanikäisiä lapsia. He ymmärtävät täysin, miksi tämä oli viidestoista keskustelu, joka jäi taas kesken. Kyllä lapsetonkin tietenkin tajuaa tilanteen, mutta mä itse inhoan näinä hetkinä itseäni ja sitä riittämättömyyden tunnetta, kun en voi olla kunnolla niin läsnä kuin haluaisin.

puistossa2.jpg

Eikä siinä auta mikään oma skappaaminen, sillä jos mä en keskity siihen lapseen, niin se voi ihan oikeasti kuolla. Siinä on se vaihtoehto. Ei ehkä kotona, mutta vaikkapa puistossa (se voi hypätä vauhdikkaasti keinuvan lapsen eteen!), kaupungilla (autot!) tai mökillä (järvi!). Kuolema (tai vakava loukkaantuminen) on koko ajan läsnä. 

Olin vaikka Töölönlahdella Tyyni-kahvilassa tapaamassa kaveria ja sen parikuista tyttöä. Alppu olisi hirveästi halunnut mennä kurkkimaan, miltä vesi näyttää (tietenkin niin, että kukaan ei riistä hänen vapauttaan pitelemällä hänestä kiinni). Mun niin olisi tehnyt mieli antaa kiljuvalle ja kiemurtelevalle lapselle hetkeksi periksi ja olla sillee, että ”noo, kyllä sä nyt vähän voit katsella”. Mutta kun ei voi. Koska se voi hukkua ja kuolla. Tässä mielessä tajuan, miksi vanhemmat antavat monissa asioissa lapselle periksi (ja jota sitten joku voi paheksua sielunsa sopukoissa). Koska on niin paljon juttuja, joissa ei vain yksinkertaiesti voi antaa. Koska kuolema. (En voi muuten mitenkään suositella Tyyni-kahvilaa rasavillin taaperon kanssa.)

puistossa3.jpg

Ja kun mun synttäreillä oli noin 2 minuutin hetki, jolloin mä luulin, että Tiki katsoo Alppua, Tiki luuli, että mun äiti katsoo Alppua ja mun äiti luuli, että mä tai Tiki katsotaan Alppua, niin voilà, lapsonen löytyi tepastelemasta tyytyväisesti kylänraittia pitkin kohti maantietä. Tuo 1,5-vuotias epeli on niin järjettömän nopea ja niin vailla itsesuojeluvaistoa, että sitä pitää kyttäämällä kytätä koko ajan. Se on melko uuvuttavaa, mutta päivä kerrallaan. Alppu on toki tänä kesänä jaloistaan ja naamastaan täynnä mustelmia, mutta ainakin se on edelleen hengissä!

Kun sitten pitäisi jakaa huomiota jollekin muulle, niin se menee täysin mahdottomaksi. Ystävät, sukulaiset, aviomies, minä itse. Olen pahoillani tästä hajamielisyydestä. Palataan asiaan sitten, kun lapseni ei yritä koko ajan tuhota itseään. 

  Te, keillä on vähän vanhempia lapsosia: Milloin tämä lapsen päätön itsetuhoisuus alkaa helpottaa?  

Lue myös: 

Uhkakuvat valtaavat mielen 

Millaista on olla 1-vuotias?   

 JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA 

 

Kommentit (12)
  1. Uskon kyllä, että lapsettomat ymmärtää! Ja omasta mielestä on pahempaa just ”hylätä” ne ystävät, jotka ei ole presiis samassa elämäntilanteessa…koska muutaman vuoden radiohiljaosuus voi näyttäytyä siltä, ettei vain kiinnosta. Mieluummin näen ystäviä ja sanon, että tää on tällaista. Ja tietenkin näen ystäviä myös ILMAN lasta! 

  2. Mulle tuli mieleen, että ehkä kannattas sanoa tää suoraan kavereille, että sori, haluaisin keskittyä suhun mutten voi. Koska mä myönnän kyllä, että joskus on ärsyttänyt, kun on tuntunut ettei joku kaveri koskaan voi keskittyä muhun. Vaikka olenkin tajunnut, että ei se vaan voi. Mutta luulen, et olis tullut parempi mieli jos toinen olisi ilmaissut, että kyllä häntäkin harmittaa, ettei kyse ole siitä ettei häntä kiinnostaisi.
    Oon nyt itse kovasti koettanut noudattaa tätä ajatusta, ja esim kun joku kaveri on valittanut väsymystä töihin ja sitten sanonut että ”mutta ei varmaan mitään suhun verrattuna” tms, oon aina sanonut että kyllä meillä kaikilla on omat huolemme, ja niistä saa puhua. Ei mun jutut oo muiden juttuja tärkeempiä vaikka mulla onkin pieni lapsi ja joudun esimerkiksi pyytämään apua muita enemmän.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.