Anteeksi on nerokas sana

Juliaihminen

Joskus sanotaan, että anteeksi pyytäminen on hirveän vaikeaa. Tietyllä tapaa se onkin, mutta toisaalta se myös helpottaa elämää älyttömän paljon. Mä olen miettinyt, etten ehkä uskaltaisi tehdä tai sanoa koskaan mitään, jos anteeksi pyytämisen mahdollisuus vietäsiiin kokonaan pois. Jos ei koskaan saisi pahoitella sitä, että nyt mokasin, sanoin typerästi tai tulistuin tyhmästä asiasta, elämä olisi ihan superhankalaa. Anteeksi pyytämisessä on myös se hyvä puoli, että sen jälkeen voi pyrkiä tekemään aina parmmin tai voi myöntää, että olin väärässä ja korjaan mielipidettäni tässä asiassa.

Tiedän, että kuulostan nyt joltain pyhistelijältä, kun tällä lailla ylistän anteeksi pyytämistä, mutta todellisuudessa tykkään anteeksi pyytämisen mahdollisuudesta ihan itsekkäistä syistä. Anteeksi pyytäminen on vähän kuin SuperMariossa uuden elämän saaminen. Oho, putosin rotkoon, aloitetaan uudestaan.

Esimerkiksi tämä blogi on sellainen, että saatan kirjoittaa jonkun postauksen niin, että ajattelen jotain asiaa tiukasti vain yhdestä näkökulmasta, ja sitten kommenteissa joku pointtaa toista näkökulmaa, minkä jälkeen tajuan, että mun oma näkökulma oli liian suppea tai naiivi, ja se kaipaa muutosta. Tai sitten ihan vain niin, että sanon sivulauseessa jotain typerää, ja joku korjaa kommenteissa ystävällisesti asiaa ja sen jälkeen tajuan, että olinpa muuten typerä, nyt parannan tapani.  (Vaikkapa taannoisessa postauksessa käytin kulunutta vitsiä siitä, että "sossu hakee jos käyn lapsen kanssa baarissa", niin yksi kommentoija mainitsi kohteliaasti, ettei kannata vahvistaa stereotypiaa tällaisesta lastensuojelusta, minkä jälkeen ymmärsin hänen pointtinsa täysin ja lupasin parantaa tapani.)

Jos mulla ei olisi mahdollisuutta pahoitella tai muuttaa mieltäni, kaiken krijoittamani pitäisi aina olla älyttömän tarkkaa ja mielellään sellaista, että joku toinen olisi editoinut sen etukäteen. Silloin bloggaaminen muuttuisi tosi raskaaksi, ja luultavasti en jaksaisi sitä kauan. Nyt kirjoitan tänne paljon puoleenväliin ajateltuja ajatuksia, ja sitten kun ihmiset kommentoivat älykkäästi eri näkökulmista, saan muodostettua ajatuksesta kokonaisen.

Toinen esimerkki anteeksipyynnön mahdollisuuden hienoudesta on yleisesti ottaen perhe-elämä. Keskusteltiin tämän postauksen kommenteissa siitä, miten välillä vanhemmuus tuntuu valtavalta vastuulta, sillä lapsella ei ole muuta mallia hyvästä ja oikeasta elämästä kuin minä ja mieheni. Suureksi osaksi mä kykenen olemaan sellainen vanhempi kuin mitä haluankin. Eli rento ja kiva. Mutta en aina. Jos minä olen pahalla tuulella, koko kodin ilmapiiri on huono. Jos minä tiuskin lapselle yöllä, kun se herää viisi kertaa kukkumaan, lapsi ei voi mun mielivalallle mitään. Hän ei tiedä paremmasta, vaan minä olen hänen ainoa äitinsä ja minun toimintani rakentaa hänen koko todellisuutensa. Se tuntuu välillä ihan hirveältä, koska minä en vain pysty olemaan täydellinen, vaikka kuinka haluaisin olla aina joustava, rakastava ja hauska äiti, joka ei ikinä tiuskisi lapselle tai riitelisi tämän isän kanssa lapsen läsnäollessa.

Mutta tässäkin asiassa mua auttaa ihan mielettömästi se, että aina voi pyytää anteeksi. Ja itse asiassa aina, jos olen riidellyt Tikin kanssa Alpun nähden, yritän varmistaa, että Alppu näkee sen, kun me sovitaan riidata ja halataan ja pusitaan. Tai yhtenä yönä, kun löin nyrkillä sängyn patjaa ja huusin, että "nyt sinä nukut!" Seuraavana aamuna pyysin monta kertaa anteeksi sitä (ja päätin mielessäni, että tällaista en enää tee, saa nähdä!).

Ajattelen, että näin lapsikin oppii, että ei kukaan ole ylihiminen tai täydellinen. Kyllä äitikin mokailee, mutta sitten äiti tajuaa sen ja pahoittelee. Sitten asiat on taas hyvin. Saa olla väärässä ja saa olla välillä vähän raivohullu. Kunhan muistaa pyytää anteeksi lopulta. 

 

Kiinnostaa muuten ihan tällainen perus kysymys: Milloin olet viimeksi pyytänyt anteeksi joltakulta?

 

Lue myös:

Miten vanhemman arkinen julmuus vaikuttaa lapseen?

Väittelyn pointti ei ole voittaa 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK
 
 

Kommentit

paulahelena
ALUAP

Mä oon jotenkin niin zen vanhempi (en vois ikinä kuvitella itelleni tollasta yöllistä tilannetta) enkä myöskään oikein riitele ikinä kenenkään kanssa, että sillai ihan oikeesti anteeks ei oo juuri tarttenu pyydellä. Koska 4-vuotiaalla on vähän haasteita ite pyytää anteeks, niin oon kuitenkin tarkka siitä että ite pahoittelen aika pieniäkin juttuja, jotka lasta on harmittanu. Ja tosi herkästi kyllä sanon anteeks jos vaikka törmään johonki tuntemattomaan tms.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyviä pointteja! Se mikä tuli mieleen että ei välttämättä todellakaan ole mikään ideaali ettei vanhemmat riitele lapsen nähden. Mun mielestä ideaali ois se, että lapsi näkee aina silloin tällöin, että vanhemmat riitelee rakentavasti (sehän se helppoa onkin) ja sopii jälkeenpäin. Siinä oppii, että on ihan normaalia riidellä parisuhteessa ja ehkä vielä saa mallia siitä, miten erimielisyydet ratkotaan rakentavasti, tai ainakin että pyydetään sitten törppöilyt anteeksi :D t. nimim. en koskaan lapsena nähnyt että vanhemmat ois riidelly, ei oo aina helppoo ollut toimia sellaisenkaan mallin pohjalta näin aikuisena :)

Ps. Pakko vielä sanoo paras kohteliaisuus minkä oon vähään aikaan saanu, yks tuttu tuli sanoo et "tiedätkö sen Juliaihminen-blogin, se on ihan ku sun kirjoittama!" Kohteliaisuus siks että tykkään hurjasti sun jutuista, jatka samaan malliin! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää on niin totta! Musta on ihan ok, että vanhemmat saattaa riidellä lastensa nähden - jos myös sopivat ja se on sellaista rakentavaa. Me riidellään tai kinastellaan mun miehen kans jatkuvasti, mutta käydään asiat heti läpi ja sovitaan nopeasti. Ei olla mököttäjiä tai pidetä mykkäkoulua, enkä usko että asioita juuri jää hampaan koloon. Musta se on ihan ok, mutta en vielä tiedä miten lapsi sen kokee.

Mäkään en nähnyt kotona riitelyä, mutta kyllähän sen huomasi, että pinnan alla jotakin on käynnissä ja tunnelma kireä. Se oli musta tosi ahdistavaa ja usein yritin sitten itse parantaa ilmapiiriä kotona (vaikka en sinällään kai ajatellutkaan että tunnelma mun syytä). Ei hyvä niinkään.

Anteeksi on tosiaan hyvä sana! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahaha! Ihan superihana kohteliaisuus - minulle! Kiitos! <3

Mun on vain pakko luottaa tähän, että lapsi ei mene rikki riitelystä (etenkin kun me oikeasti onnistutaan aina sopimaan), koka muuten musertuisin kuin kuiva keksi syyllisyyden alle. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana postaus. Mä olen nopeasti kiihtyvä ja nopeasti lauhtuva, joten meillä pyydellään jatkuvasti anteeksi ja sovitaan kuohahteluita. Ehkä siksi nuo 2- ja 4-vuotiaskin pyytävät ihan omatoimisesti anteeksi, kun kokevat, että ovat toimineet väärin. Parin vuoden kähmässä sitä vain tulee semmoinen jatkuvan anteeksipyytelyn vaihe, joka on aika hauska.

"Ankeeksi äiti ankeeksi!"
"Ei sun nyt multa tarvi pyytää anteeksi. Ei ole tapahtunut mitään."
"*****(isosiskon nimi) pyytää ankeeksi!"
"Pitääkö siskon pyytää anteeksi?"
"En minä enää tiedä."

Juliaihminen
Juliaihminen

Ankeeksi! <3 <3 

En kestä!

Valopäiväkirja

Mulla tulee kyllä jatkuvasti pyydeltyä anteeksi lapsilta ja mieheltä, jos kiukkuan. Ja yleensä vielä selitän varsinkin lapsille tyyliin: "Tää ei nyt ollut teidän vika, äitiä väsytti, koska äiti on nukkunut huonosti. Äitillä oli väsymöy (meidän termi väsykiukulle :D)". Ollaan paljon puhuttu myös siitä, että kaikilla on joskus kiukku ja paha mieli, aikuisillakin. Me riidellään miehen kanssa harvoin, enemmän väitellään ja jupistaan. Tässä taannotain kuitenkin koin piston sydämessä kun äidyttiin ihan riitelemään lasten nähden. Totesin kuitenkin mielessäni, että ei ne siitä rikki mee ja tällainen kuuluu ihan normi perhe-elämään. Näkeehän ne meidän pussaavan, halaavan ja kiittävänkin toisiamme :)

Hirveä parisuhdekriisin poikanen eilen anteeksiannosta ja kokemuksesta väärin/oikein toimimisesta ja sitten mä avaan tänään läppärin ja tämä on tässä. Oot Julia oikeutetusti mun lempibloggaaja, kun näköjään nyt luet mun ajatuksiakin. Kiitos taas kirjoituksesta. Pisti taas omat rattaat pyörimään.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanasti sanottu!!!!!!! <3

emmms (Ei varmistettu)

Anteeksi pyytäminen on tosiaan hieno keksintö. Mielestäni kaikkien pitäisi opetella pyytämään anteeksi pienellä kynnyksellä. (Tosin turhaannun ihmisiin, jotka pyytelevät anteeksi ihan kaikkea/olemassaoloaan, sekään ei ole hyvä.) Mutta noin yleisesti ihmisille tuntuu olevan vaikea pyytää anteeksi. Itse en koe, että anteeksi pyytäminen tarkoittaa, että on tehnyt jonkin emämokan tai ylipäätään mokannut mitään. Varsinkin ihmissuhteissa tulee väkisin tilanteita, joissa itse kokee toimineensa oikein, mutta vastapuoli on loukkaantunut asiasta. Silloin anteeksipyyntö on enemmän kuin paikallaan, eikä sen tarpeellisuudesta/oikeellisuudesta mielestäni tarvitse lähteä vääntämään.
Itse olen pyytänyt anteeksi varmaan viimeksi eilen kun olin juonut jääkaapista viimeiset maidot, joita puoliso olisi kaivannut aamukahviinsa. Hyvä esimerkki mielestäni tilanteesta, jossa en sinänsä toiminut väärin (kaikki jääkaapissa olevat ruuat ovat yhteisessä käytössä), mutta puolisoa ärsytti, koska hän juo kahvinsa aina maidolla, eikä pääse liikkeelle ilman, joten olin "pilannut hänen aamunsa". Pyysin siis anteeksi.

Sk (Ei varmistettu)

Itse olen juuri tällainen olemassa oloaan anteeksipyytelevä tapaus, en tosin enää niin paljon kuin ennen, koska olen oppinut lapsena uskomaan että minä olen häiriöksi, vaivaksi, vääränlainen, huonompi kuin sinä tai kukaan muu, en koskaan riittävä ja usein jään ulkopuoliseksi jne. PAHINTA on se kun huomaat pyyteleväsi anteeksi (vaikka toivoisit että olisit yhtä itsevarma ja hyvä tyyppi kuin toinen etkä taas pyytelisi anteeksi turhaan) ja samalla näet kuinka toinen vielä turhautuu, kyllästyy, tai muuttuu välinpitämättömän kylmäksi Anteeksipyytelystäsi. Täysin inhimillistä. Mutta ymmärrystä myös toiseen suuntaan, please! Ja anteeks :D

CougarWoman
CougarWoman

Viimeksi pyysin anteeksi toissapäivänä, kun töissä oli ollut huono päivä enkä ollut päivän mittaan saanut toivottua (tekstari)huomiota. Sitten kun niitä tekstareita alkoi tulla, olin jo niin k*rpiintynyt että vastailin silleen tosi passivis-aggressiivisesti, lyhyesti ja lapsellisesti. Herkkä tyyppi siitä äityi heti kysymään että olenko vihainen, ja pyysi anteeksi ettei ollut viestinyt koko päivänä (syy: siltä oli loppunut data puhelimesta).

Tässä vaiheessa alkoi kypsää (?) naista hävettämään, ja pyysin anteeksi käytöstäni sekä sitä, että olin käytökselläni saanut toisen pyytämään anteeksi asiaa, jolle hän ei oikein mitään voinut.

Tämmöiset tilanteet saa aina aikaan semmoisen fiiliksen, että olen paskin_ja_itsekkäin_ihminen_ikinä, kun käytökselläni tavallaan kyykytän toisen pyytämään anteeksi ilman syytä!

Mutta silti mun mielestä on tärkeää sillä anteeksipyynnöllä myös viestittää, että kaikesta huolimatta ainakin tajuaa, mikä m*lkku ihmiseksi on ollut, ja että haluaa vastaisuudessa toimia vähemmän m*lkusti. Siinä saa vähän semmoisen synninpäästön samalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi meillä viime yönä juuri samanlainen episodi, ja kauheissa morkkiksissa mietin että ei kukaan muu voi hermostua lapselleen tälläsestä, miten kauhea ihminen olen, ja sitten luin tämän. Kiitos, helpottaa etten ole ainoa! Zen-meininki harjoittelussa, ja anteeksi pyydetty siis viimeksi viime yönä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Zeniä kohti!

Tänään taas zen-harjoitukset uimahallissa, kun tuo altaasta lähteminen ei sitten ihan ilahduttanut ihmistä. Onneksi jostain syystä silloin pystyn olemaan melko zen, kun on vieraita ympärillä. Mutta kun yön kauhut koittavat niin... Anteeksi joutuu pyytelemään!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää on kyllä oikeasti maailman helpottavinta, kun joku uskaltaa sanoa, että yöllä(kin) menee joskus hermo! Itse kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka on kesken unien herättyään vihaisia mörököllejä, mikä ei aina lupaa kauheen hyvää taaperon yökukkumisiin.

Sitä paitsi mikä siinä on, että vauvan kanssa ei ole ongelmaa heräillä, kun siihen osaa varautua, mutta taaperon satunnaiset kukkumiset meinaa joskus tehdä hulluksi :D

annepa (Ei varmistettu)

Anteeksipyyntö ja pahoittelu on eri asioita. Minä olen ensimmäisenä pyytämässä anteeksi jos mokaan, mutta olen myös pahoitellut jos en oikeasti ole mokannut, mutta toisella on paska fiilis.

Esimerkki töistä, skenaario 1: Olen tiedottanut asiakkaita väärin ja siitä on koitunut asiakkaille haittaa. Pyydän anteeksi virhettäni ja sanon toimivani vasteden tarkemmin.
Esimerkki töistä, skenaario 2: Asiakas on toiminut vastoin ohjeita ja siitä aiheutuu hänelle haittaa, emmekä voi enää auttaa. Muistutan ohjeesta ja pahoittelen asiakkaan kokemaa haittaa tyylin "Meillä on ohjeena, että kovalevylle ei saa tallentaa mitään, koska sitä ei varmuuskopioida. Olen pahoillani, mutta emme voi palauttaa tiedostoja."

Esimerkki 3: toisella on paha mieli jostain, mitä olen tehnyt, vaikka en ole tehnyt mitään väärin. Olen pahoillani, että hänellä on paha mieli.
Esimerkki 4: toisella on paha mieli, koska olen tehnyt jotain väärin, esim. unohtanut tapaamisen. Pyydän anteeksi, että unohdin tapaamisen ja aiheutin pahan mielen

Olen tullut aika taitavaksi tässä pahoittelun ja anteeksipyytämisen erottelussa. En tiedä onko sillä kenellekään muulle mitään merkitystä, mutta minulle itselleni on.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiinnostavaa! Tämähän on nyt oikeastaan semantiikkaa. Itse taas olen kelaillut, että "pyydän anteeksi" ja "olen pahoillani" on käytännössä sama asia, paitsi että anteeksi-sana on jotenkin vahvempi kuin pahoittelu. Ja koska esimerkiksi tässä tekstissä toistelin anteeksi-sanaa niin paljon, niin piti keksiä välillä siihen synonyymi! :)

Mutta jos tosiaan ajatellaan, että pahoittelu ja anteeksi pyytäminen on eri asiat (sain hyvin kiinni esimerkeistäsi, erinomaisia!), niin otan tästä mielellään opiksi.

Ah! Tulen tyytyväiseksi, kun opin jonkun tällaisen uuden jutun, mihin joku kiinnittää huomiota. Kerran esimerkiksi joku kommentoi, miten inhoaa sitä, että jengi käyttää sanaa "lähiaikoina" viitatessa menneeseen ja että oikea sanapari on "viime aikoina". Tämän jälkeen olen varonut lähiaikoja visusti!

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis onhan ne eri asia. Voi esim. olla pahoillaan toisen puolesta, kun joku on ollut hänelle töykeä tai vaikka puoliso on pettänyt, mutta anteeksi ei tällaisessa tilanteessa voi pyytää, kun ei ole itse tehnyt mitään. Anteeksi ja olen pahoillani toki on synonyymejä silloin, kun itse toimii väärin, toisaalta olen pahoillani toimii hyvin silloin, kun ei ole tehnyt mitään väärin, mutta silti on joku ikävä tilanne (kuten edellinen kommentoija jo avasikin).

Sitä minä sen sijaan en ymmärrä miksi on niin kamalaa, jos lapsi joskus näkee kun vanhemmat riitelevät tai vanhemmalta joskus palaa pinna. Se on kuitenkin sitä tavallista elämää ja on ihan hyvä, että jo lapsena oppii, että riitoja ja suuttumisia sattuu, mutta ne sovitaan ja negatiiviset tunteet menee ohi. Ne eivät siis ole maailmanloppu. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että vanhempi alkaa kiukutella lapselle tms tai että vanhemmat jatkuvasti riitelevät ja ylläpitävät kireää tunnelmaa jne. :)

karviaismarja (Ei varmistettu)

Ei nyt täsmällisesti aiheeseen liity, mutta kun Julia mainitsit miten keskustelu jatkuu usein postauksiesi kommenteissa täytyy todeta miten viihtyisä blogisi onkaan!

Kirjoitat mielenkiintoisista aiheista asiallisesti mutta pilke silmänkulmassa. Et ole mitenkään absoluuttinen kannoissasi tai mielipiteissäsi, vaan olet valmis kuuntelemaan toistenkin kokemuksia. Ja kommentit! Kyllä helvetti nyt jäätyy kun internetistä löytyy kommenttiosio jossa postauksen aiheesta keskustellaan rakentavasti ja asiallisesti, sekä osataan tarvittaessa pyytää omaa kärkkäyttään anteeksi.

Kiitos Julialle ja lukijoille, jatkakaa kaikki samaan malliin!

Kommentoi