Arvojen mukaista elämää

Juliaihminen

Jos viimeisestä vuodesta pitäisi sanoa yksi yksittäinen asia, joka on nostanut mun elämänlaatuni, niin se olisi siskon muuttaminen samaan rakennukseen. Viime keväänä, ennen kuin Sofian vauva syntyi, Soffu saattoi soittaa mulle iltayhdeksältä ja pyytää pikakävelylle, joka venyi kahden tunnin lenkiksi keväisessä illassa, koska puhuttavaa riitti. Syksyllä ja nyt alkuvuodesta taas ollaan hengailtu lasten kanssa, meillä on muun muassa yhteinen saunavuoro torstaisin. Mitä enemmän nähdään, sitä enemmän tekee mieli jutella, ja sitä enemmän tekee mieli nähdä. 

(Mulla on täällä blogissa täginä ”Jullun oivallus”, oikeasti sen kuuluisi olla ”Jullun ja Soffun oivallus”, koska käytännössä katsoen nämä ajatukset ovat vain referaattia meidän käymistä keskusteluista. Sitten aina pyytelen siltä anteeksi jälkikäteen, kun taas omin sen ajatukset itselleni.)

Yksi juttu, mistä ollaan viime aikoina puhuttu, on se, miten omat arvot ja omat teot ovat usein ristiriidassa keskenään. 

Ollaan ihmetelty Sofian kanssa sitä, miten hassua on, että me ollaan lapsuudesta saakka unelmoitu lähekkäin asumisesta. Silti me asuttiin vuosikausia kaukana toisistamme, ja nyt tuntuu pelkästään ”uskomattoman hyvältä tuurilta”, että päädyttiin asumaan samaan taloon. Ikään kuin sellaiset isot asiat, niin kuin vaikka missä asuu, olisivat vain korkeammassa kädessä ja silkkaa tuuria, ja itse ei voisi tavoitella määrätietoisesti sitä, että asuu ystäviensä tai läheistensä vieressä. Sitä osaa tavoitella opiskelupaikkaa tai tiettyä työtä, mutta ei sitä, missä asuu ja kenen kanssa hengailee. Ne mukamas tulevat annettuna.

Mä olen aina ajatellut, että mulle yksi isoimmista arvoista ja nautinnon tuojista elämässä on perhe (sekä lapsuuden perhe että tämä nykyinen) ja ystävät. Silti mulla on mennyt vuosia niin, että olen mieluummin töissä kuin lähtenyt kavereiden kanssa ulos. Olen aika usein priorisoinut työhommat ystävien edelle.

Äitiysloman aikana tajusin, että elämässä pitää ihan toden teolla miettiä, millaiset asiat ovat mulle kaikkein suurimpia arvoja ja mistä tulen eniten onnelliseksi - ja sitten toteuttaa niitä ihan käytännön päivittäisellä tasolla, ei vain ylevissä puheissa.

Haluaisitko hengailla enemmän siskon kanssa? Muuta sen naapuriin. Haluaisitko, että sinulla olisi laajempi elokuvasivistys? Hanki Elokuva-arkiston sarjakortti. Unelmoitko bändissä soittamisesta? Kerää määrätietoisesti ympärillesi innostuvia ystäviä ja etsi treenikämppä. Asioita voi itse päättää tehdä, ei tarvitse vain venailla, että jotain tapahtuisi.

Tietyllä tavalla tämä tuntuu täysin itsestään selvältä. Toteuta unelmasi ja jaada-jaa. Mutta mulle tämä on oivallus: elämässä voi ihan tietoisesti tavoitella muitakin asioita kuin uraan liittyviä juttuja (toki niitäkin voi tavoitella). Tässä kohdassa arvot astuvat kehiin. Omaa aikaansa joutuu nimittäin priorisoimaan vahvasti: Laitanko sen ylitöihin vai bänditreeneihin? Opiskelenko toisen tutkinnon vai nautinko telkkarin katselusta iltaisin? (Itse tykkään tosi paljon katsoa telkkaria iltaisin!)

Meidän yhteiskunnassa arvostetaan valtavasti ihmisiä, jotka menestyvät urallaan. Heitä ylistetään jatkuvasti. Kunnianhimoiselle ihmiselle on miltei absurdi ajatus, että rakentaisikin elämänsä sen perusteella, että kaverit asuvat samassa kaupungissa tai lähellä. Ennemminkin sellainen on "kiva bonus", jos niin sattuu käymään. Mieluummin ajatellaan, että elämä pitäisi rakentaa hienojen uramahdollisuuksien mukaan. Lähteä sinne, missä on hieno työ, uusiin ystäviin sitten tutustutaan, jos tutustutaan.

Nyt olen kuitenkin miettinyt, että jos perheen tai ystävien lähellä oleminen tuo oikeasti elämään niin paljon onnea, niin sitten täytyy yrittää järjestää elämä sillä lailla, että asuu niiden lähellä. Voi olla, että siinä sitten menettää jonkun hienon työtilaisuuden, mutta kun se on oma valinta, asia ei enää kirpaise niin paljon. Elämä on sarja vaihtoehtoiskustannuksia, jotain pitää kuitenkin valita.

Etenkin jokainen, joka hankkii lapsia, joutuu pakostakin kelaamaan vähän arvojaan: Ruokinko kunnianhimoani ja otan ylimääräisiä työprojekteja? Pyhitänkö kaiken vapaa-aikani lapsen kanssa hengailuun? Ihan kaikkea ei nimittäin enää saa. Aika on kaikkein niukin suure tällä hetkellä mun elämässäni. Jos tulee siihen tulokseen, että uralla etenemin on sillä hetkellä kaikkein tärkein juttu itselleen, niin sitten ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa pitkistä päivistä, vaan toteuttaa itseään antaumuksellisesti. Kukaan muu ei voi näitä arvoja päättää kenenkään toisen puolesta, koska kukaan muu ei voi sanoa, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Eikä yksi asia ole mitenkään parempi tai arvokkaampi kuin toinen.

Nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa epäfeministiseltä: nainen ei syki urallaan eteenpäin niin paljon kuin pystyisi, vaan lässyttää täällä jostain perhejutuista. Mutta loppujen lopuksi ajattelen tämän nimenomaan feminisminä: voi tehdä mitä haluaa miettimättä ulkoisia vaatimuksia. Kuka on ylipäänsä määrännyt, että työssä tehdyt saavutukset ovat ne kaikkein arvokkaimmat elämässä? 

Tietenkään asiat eivät ole joko tai. Totta kai mulle työ ja ura ovat tärkeitä, ja siksi olen ottanut itselleni isoja ja aikaavieviä projekteja. Sen kustannuksella, että mun pitää välillä iltaisin ja viikonloppuisin tehdä töitä eikä olla lapsen kanssa. Mutta en mä niistä koskaan huonoa omaatuntoa koe, kun olen päättänyt niin, se on selkeä homma. Toisaalta, raha ei ole mulle tällä hetkellä niin iso arvo. Kuten olen kertonut, teen neljäpäiväistä viikkoa, jotta saan viettää aina perjantait kahdestaan Alpun kanssa rauhassa.

En nyt tarkoittanut tällä tekstillä mitään oikeistoilaista ”jokainen on oman onnensa seppä” -horinaa tai sitä, että kaikki olisi kaikille mahdollista. Ei tietenkään ole. Ennemminkin vain muistutan itselleni, että joihinkin asioihin voi ihan oikeasti vaikuttaa: kuten siihen, kenen kanssa käy pitkillä iltakävelyillä.

 

Millaisina hetkinä olet kaikkein tyytyväisin elämääsi?

 

 

Kuvat: Käveltiin eräänä pakkassunnuntaina Alpun kanssa Tokoin rannassa

 

Lue myös:

Nelilapsisessa perheessä oli mahtavaa kasvaa

Kaikkea ei kannata tehdä heti

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Kp (Ei varmistettu)

Juuri näin ajattelen aina, kun oikein haluan ruoskia itseäni siitä, että olen”itse valinnut” ja ”priorisoinut työn”, kun asun eri paikassa kun ystävät ja perhe, sen sijaan, että asuisin lähellä ja olisin työtön.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, kuten sanoin, niin tietenkään tämä ei ole välttämättä mikään aito "valinta", vaan semi pakon sanelema homma. Mutta itse olen tähän mennessä aika lailla miettinyt aina vain työn kannalta kaikki valintani, niin ajatus siitä, että se ei menisikään ykkösenä on oivallus. Tarkoitus ei tietenkään ole sanoa, että "jos et asu siskosi kanssa 20 metrin säteellä toisistanne, olet kylmä uraohjus". :D

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Juuri näitä asioista ajoin takaa helmikuussa, kun kirjoitin uraoivalluksekseni sen, etten enää arvota itseäni työ(suhtee)ni kautta. Työ on tärkeää, tottakai, mutta jos saisin valita joko työn tai perheen ja ystävät, niin eihän se nyt oikeasti mikään valinta edes olisi. Ja itse asiassa olen juuri noin valinnutkin: tällä koulutuksella ja työkokemuksella olisin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ollut varmasti jo pitkään vakituisessa virassa, mutta Jyväkylässä teen edelleen pätkää ja jonkun muun sijaisuuksia, mutta olen lähellä niitä ihmisiä, jotka ovat mulle kaikkein tärkeimpiä. Sen verran työorientoitunut tämä yhteiskunta kuitekin on, että tätäkin valitaa olen saanut selitellä jo vuosia: että miksi me ei muuteta, miksi meille on tärkeää asua juuri tällä asuinalueella ja eikö nyt kannattaisi olla vähän kunnianhimoisempi. Kannattaisi ehkä, mutta kun en halua eikä se tee mua onnelliseksi.

http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi/2018/02/uraoivallus-ala-ar...

Kide (Ei varmistettu) https://lusikkalaatikko.blogspot.fi/

Hyviä ja tärkeitä oivalluksia. Kalenterinsa merkinnöistä on hyvä lukea esiin se, mitä asioita käytännössä arvottaa suurimpien aika- ja energiasatsauksien arvoisiksi eli tavallaan tärkeimmiksi arvoikseen, ja jos nämä tekemiset ovatkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päänsä sisäisissä ja ihmisten välisissä keskusteluissa arvottaa korkeimmalle, niin siinä on pohtimisen paikka. Omalla kohdallani vakavasti sairastuminen pisti kalenterin ja arvot uusiksi, nyt entisen ylisuorittajan kalenterissa on aina varattuna aikaa kaikenlaisille mielestäni oikeasti tärkeille hyvän mielen jutuille. Olisihan se ollut kyllä ihan kiva, jos olisin tajunnut tämän asian ilman sairastumista... mutta näillä mennään.

Mq (Ei varmistettu)

Kyllä! Suurinta stressiä mulle tuottaa se, jos joudun jatkuvasti käyttämään aikaa sellaiseen, joka ei tue arvojani.

Vanukasfani (Ei varmistettu)

Hyvä ja yksinkertainen oivallus!

Mut siis. Mä tykkään kans kattoo telkkaria iltaisin. Pliispliis tee postaus, jossa kerrot mitä telkkarista katsot. Sellanen sohvaperunamainrn kelaus ja analyysi, kiitoooos :D

Ajatusleikki

Oon miettinyt samanlaisia juttuja paljon viime aikoina. Esimerkiksi vapaa-ajasta, mikä on oikeasti minulle mukavaa ajanvietettä? Täytin pitkään vapaa-aikaani asioilla, joita koin että kuuluu tehdä, kunnes tajusin että akut latautuu paremmin kun tekee itselle mieluisia asioita. Ajatella :D

Toisaalta myös töistä, mitä juuri minä haluan? Jos olisin jäänyt jumiin muiden ihmisten asettamiin rajoituksiin, en vieläkään olisi keksinyt minkälaisista asioista pidän työpaikassa.

On ihan hirveän tärkeää kuunnella itseään ja toimia todellisten mahdollisuuksien rajoissa, ei itsensä tai muiden keksimien rajoitusten puristuksissa.

Urban dreams
Urban dreams

Hear, hear! On aika ajatella, mitä oikeasti elämältään haluaa ja mikä on tärkeää. Ura ja muut stereotyyppisesti tavoiteltavat asiat kannattaa siirtää syrjään ja tehdä vaikka mindmap itselleen tärkeistä asioista. Sieltä voi paljastua vaikka mitä, aiemmin tunnistamatonta. Oleellista on tehdä tästä elämästä niin kiva kuin mahdollista ja ottaa siitä kaikki irti :)

Nimim. Meille tulee kohta kissa, koska lemmikinkaipuu on ollut jo pitkään kova. Nyt oli rohkeutta vihdoin toteuttaa iloa tuova, tosin sitouttava, haave!

Aap (Ei varmistettu)

Oon paininut tämän kanssa aika paljon viime aikoina. Mun perheeni asuu 700 kilometrin päässä, joten ei ymmärrettävästi nähdä usein. Toivon että voitaisiin, sillä ikävöin varsinkin sisaruksiani ja heidän lapsiaan. Toisaalta mun puolisoni perhe asuu samalla paikkakunnalla meidän kanssa ja on läheinen. Olisiko reilua pyytää puolisoa muuttamaan pois perheensä luota, varsinkin kun myös kummankin työt ja ystävät on täällä? Vai pitäisikö muuttaa 350 kilometriä niin että kumpikin olisi onneton? Tai pyytää sisaruksia jättämään oma elämänsä?

En tarkoita tätä mitenkään hyökkäyksenä sun tekstiä kohtaan, oon vain itse todennut omalla kohdallani että oikeaa ratkaisua ei ole, tai 1 vs. 1 -ottelua jossa on helppo päättää mikä on elämässä tärkeää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, tämä on tuhannen tosi ja hirmu vaikeaa! Mulla taas asuu Turussa puolet perheestä, ja vaikka etäisyys on huomattavasti pienempi kuin tuo 700 kilsaa, niin kyllä se silti aika paljon syö. Olisi niin kivaa, jos voisin nähdä isosiskoani ja kummilastani ihan sillä lailla joka päivä, enkä vain sovitusti. Kaikkein kivointa on sellainen rento lööbaushengailu, jota voi tehdä mieluiten ex tempore. Tästä syystä se, että pikkusisko asuu samassa rakennuksessa, tuntuukin niin lottovoitolta. 

Mutta joo, jotkut tavoitteet menevät toisten yli, ja on ilmiselvää, ettei kaikkea elämässä voi laittaa vastakkain. Sitä joutuu miettimään, että miten olisi kaikkein onnellisin, ja omaan onneen kuitenkin kuuluu vahvasti myös esimerkiksi puolison onni. Hankalia juttuja.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ah mikä kirjoitus, pakko kommentoida! Kirjoitus osui nappiin niin monessa kohtaa etten oikein tiedä mistä alottaisin kommentoimaan :D Ensinnäkin, tämä on niitä juttuja jotka harva ihminen (erityisesti luen tähän uraohjukset) tajuaa ainakaan uransa alkuvaiheessa. Itse tein valmistumisen jälkeen monta vuotta duunia keskimäärin 50h viikossa koska se oli coolia ja luulin sen olevan tarpeellista uran kannalta. Sitten downshiftasin ja olen niiiiin paljon onnellisempi kun ehdin tehdä niitä juttuja jotka ovat mulle oikeasti tärkeintä. Esim. toteutin pitkäaikaisen unelman ja menin keramiikkakurssille, koska minulla oli vihdoin AIKAA. Mikään raha maailmassa ei vaan korvaa niitä tunteja jotka vietät toimistolla vs parannat maailmaa hyvän ystävän kanssa. Tosin olen kanssasi samaa mieltä että jotkut supermielenkiintoiset projektit ovat sen arvoisia että muista jutuista voidaan karsia. Koska kyllähän ne kivatkin jutut tuntuu vielä kivemmiltä kun on välillä tehnyt enemmän töitä :)

Mitä tulee asuinpaikkaan niin olen nyt itse viimeisen vuoden aikana kokenut että jopa 7km väärään suuntaan voi olla liikaa ex tempore juttujen kohdalla. Löysimme nimittäin ihanan asunnon Espoon puolelta ja nyt tuntuu ettei tämä sijainti vain sovi minulle, kaikesta sosiaalisesta elämästä kun pitää nykyään sopia etukäteen että toteuttaminen onnistuu. Onneksi meillä on kuitenkin auto, se helpottaa huomattavasti! Olen myös niiin onnellinen että rakas lapsuudenystäväni muutti Jyväskylästä tänne pk-seudulle, aiemmin oli normaalia puhelinmaratonit ja näkeminen kerran puolessa vuodessa. Nyt näemme lähes kerran kuussa ja se on uskomattoman ihanaa!

Kiitokset muutenkin upeasta blogista, kirjoitukset menevät jakoon vähintään kerran viikossa :D Ihanaa maanantaita!

Sopa (Ei varmistettu)

Mä olen myös vähitellen aikuistuessani tajunnut, että mulle vapaa-aika, ystävät, rento elämä ja hauskanpito, ja äidiksi tultua lasten kanssa oleminen on tärkeämpää kuin työssä menestyminen. Sinänsä ristiriitaista, koska mä rakastan työtäni ja työni on sellaista, että mitä enemmän tekee, sitä paremmat asemat on jatkaa sitä (tutkija). Mulla on kollegoita, jotka todella antavat työlle kaikkensa, ja ovat ansaitustikin menestyneet. Toisaalta mäkin olen omalla tasollani ihan hyvin menestynyt...sitten mulle tärkeintä on vaan tehdä hyvää ja laadukasta tutkimusta, ei välttämättä se, että ulkoisesti menestyn (tosin myönnettäköön, että nuo asiat aika usein käyvät yhdessä). Mutta on kiva huomata, että voin katsoa näitä työlleen omistautuneita kollegoita ihaillen ja aidosti ilman vähäisintäkään kateutta, koska he ovat menestyksensä todella ansainneet, ja itse olen tyytyväinen omiin valintoihini.
Mulle on feministinä jossain määrin ristiriitaista se, että lapset ovat tarvinneet ja kaivanneet mua todella paljon, enemmän kuin isäänsä, ja mä olen halunnut ja tarvinnut sitä että saan olla heidän kanssaan todella paljon ja että heidät hoidetaan pitkään kotona. Onneksi mieskin on ollut molempien kanssa vuoden kotona ja on sinänsä tasavertainen vanhempi, mutta ei ihan...tähänkin liittyen olen tinkinyt työnteosta, koska haluan olla lasten kanssa JA omaa aikaa esimerkiksi omille harrastuksille, ja jonkin tässä yhtälössä on vaan väistettävä (tajuan toki, että olen suunnattoman onnekas kun olen voinut näin tehdä).

Mulla oli pitkään ristiriitaiset fiilikset siitä, että olen hoitovapaalla toista vuotta. Tunsin morkkista ja jopa häpeää siitä, että olen lapsen kanssa kotona edelleen enkä työelämässä, koska jotenkin tuntui, etten voi a. rakastaa työtäni b. olla feministi ja c. olla tasa-arvoisessa parisuhteessa jos olen kaksi vuotta lapseni kanssa kotona. Sitten onneksi tulin järkiini ja tajusin että voin olla kaikkea tuota plus hoitovapaalla niin kauan kuin haluan. Oon aina unelmoinut perhe-elämästä ja arjesta lapsen kanssa. Nyt kun sen hetki on, olen onneksi voinut elää arvojeni mukaista elämää ja nauttia siitä. Rakastan työtäni ja se on mulle super tärkeä asia elämässä, mutta se ei ole kaikista tärkeintä. Tää on tää Helsinki-kupla, jossa pitäisi vain keskittyä uraan.

S a a r a H (Ei varmistettu)

Siis mitää, määhän luen täältä mun omia ajatuksiani!

Eikö _kaikki muut_ (hmm, olen yli 35 ja päässä jyllää tuo epämääräinen joukkio tuon tuosta) olekaan lykkäämässä lastaan vuoden hujakoilla päiväkotiin? Helsingissä tähän törmäämääni 1-vee-normiin saattaa kyllä vaikuttaa urapuskemisen (kuplan) lisäksi asumisen hinta. Budjetti vaan tulee vastaan, kun toisen tulot uupuvat.

Mä sain tästä postauksesta myös sellasta potkua persuuksille, että työhaaveista haaveilun lisäksi voin kääriä hihat ja myös toimiakin. Vanhaan duuniin paluu ei ehkä olekaan niin vääjäämättä lähestyvä pakkopaita, kuin epämääräisissä nomutku-ajatuksissa on tuntunut. Jes!!

Sopa (Ei varmistettu)

Siis kiva kuulla, että jotkut muutkin ovat kokeneet näin! Meidän molemmat lapset on hoidettu 3-vuotiaiksi kotona, emmekä esikoisen synnyttyä muuta harkinneetkaan (ennen lasta ajattelin että lapsi kotona ehkä 2v, mutta tuntui täysin oikealta ja välttämättömältä viettää lapsen kanssa kaikki se aika, mikä oli mahdollista) vaikka ollaan korkeasti koulutettuja, tykätään töistämme ja asutaan Helsingissä. Ja tuntuu että todella ollaan yhtä perhettä lukuunottamatta ainoat tuttavapiirissä joiden lapset ovat olleet kotona edes yli 1.5v. Oon täysin varma että ollaan toimittu meidän kannalta oikein, mutta joskus oudoksuttaa että se on niin harvinaista. Mä oon kokenut omien lasten kanssa niin vahvasti että alle 3v ja ainakin alle 2v tarvitsee hoivaajakseen yhden ja saman aikuisen joka on vain häntä varten. Onneksi ollaan voitu jakaa miehen kanssa vapaat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä on kiintoisa juttu, kun itse puolestani koen, että päiväkodista on ollut kovasti hyötyä ja olen valtavan yllättynyt, kuinka helposti ja mukavasti lapseni pk:n aloitus meni. En juuri keksi syitä, miksi ottaisin hänet enää takaisin kotihoitoon nyt kaksivuotiaana. Ennen lasta ajattelin, että vain huonot äidit laittavat lapset hoitoon pieninä ja ahdistuin valtavasti siitä, että näin käy meidänkin lapsellemme, mutta oman kokemuksen myötä ymmärrän, miksi se on niin yleistä.
Tässä asiassa voi olla sellainen harha, että useimmat ymmärtävät helposti omaa ratkaisuaan (tietysti, koska tietävät siihen liittyvät faktat ym) ja myös selittävät sen parhain päin, mutta toisten ratkaisuita on vaikeampaa ymmärtää tilanteen ulkopuolelta katsoessa.:)

En missään nimessä ole sitä mieltä, että päiväkoti olisi jotenkin huonompi vaihtoehto kuin kotihoito. Meillä päätökseen vaikutti vahvasti se, että molemmilla vanhemmilla on vaativa ja aikaavievä työ, ja päiväkotiarjen alkaessa elämä olisi vääjäämättä aikataulujen mukaan juoksemista. Haluan jatkaa tätä kiireetöntä ja leppoista arkea lapsen kanssa niin pitkälle kuin mahdollista, tästähän olen unelmoinut. Jokainen perhe tekee itselleen parhaat valinnat eli elää juurikin omien arvojensa mukaista elämää. 

Sopa (Ei varmistettu)

Mäkin koen, että mun lapsille oli/on päiväkodista paljon hyötyä, mutta uskon vakaasti, että alle 3-vuotiaina he hyötyivät enemmän kotihoidosta. Mutta uskon täysin, että jokainen äiti ja isä tuntevat omat lapsensa ja omat tilanteensa parhaiten ja tekevät itselleen parhaat ratkaisut :) Päivähoidon aloitusikä ei ole mielestäni koskaan liittynyt siihen kuinka hyvä äiti tai isä on. Itselleni tuntui ehdottomasti parhaalta, että lapset ovat 3-vuotiaiksi kotona (esikoinen olisi voinut olla mielestäni 4-vuotiaaksikin, mutta siinä olisi mennyt työpaikka jommalta kummalta).

Kommentoi