Arvojen mukaista elämää

jäällä.jpg

Jos viimeisestä vuodesta pitäisi sanoa yksi yksittäinen asia, joka on nostanut mun elämänlaatuni, niin se olisi siskon muuttaminen samaan rakennukseen. Viime keväänä, ennen kuin Sofian vauva syntyi, Soffu saattoi soittaa mulle iltayhdeksältä ja pyytää pikakävelylle, joka venyi kahden tunnin lenkiksi keväisessä illassa, koska puhuttavaa riitti. Syksyllä ja nyt alkuvuodesta taas ollaan hengailtu lasten kanssa, meillä on muun muassa yhteinen saunavuoro torstaisin. Mitä enemmän nähdään, sitä enemmän tekee mieli jutella, ja sitä enemmän tekee mieli nähdä. 

(Mulla on täällä blogissa täginä ”Jullun oivallus”, oikeasti sen kuuluisi olla ”Jullun ja Soffun oivallus”, koska käytännössä katsoen nämä ajatukset ovat vain referaattia meidän käymistä keskusteluista. Sitten aina pyytelen siltä anteeksi jälkikäteen, kun taas omin sen ajatukset itselleni.)

jäällä2.jpg

Yksi juttu, mistä ollaan viime aikoina puhuttu, on se, miten omat arvot ja omat teot ovat usein ristiriidassa keskenään. 

Ollaan ihmetelty Sofian kanssa sitä, miten hassua on, että me ollaan lapsuudesta saakka unelmoitu lähekkäin asumisesta. Silti me asuttiin vuosikausia kaukana toisistamme, ja nyt tuntuu pelkästään ”uskomattoman hyvältä tuurilta”, että päädyttiin asumaan samaan taloon. Ikään kuin sellaiset isot asiat, niin kuin vaikka missä asuu, olisivat vain korkeammassa kädessä ja silkkaa tuuria, ja itse ei voisi tavoitella määrätietoisesti sitä, että asuu ystäviensä tai läheistensä vieressä. Sitä osaa tavoitella opiskelupaikkaa tai tiettyä työtä, mutta ei sitä, missä asuu ja kenen kanssa hengailee. Ne mukamas tulevat annettuna.

Mä olen aina ajatellut, että mulle yksi isoimmista arvoista ja nautinnon tuojista elämässä on perhe (sekä lapsuuden perhe että tämä nykyinen) ja ystävät. Silti mulla on mennyt vuosia niin, että olen mieluummin töissä kuin lähtenyt kavereiden kanssa ulos. Olen aika usein priorisoinut työhommat ystävien edelle.

Äitiysloman aikana tajusin, että elämässä pitää ihan toden teolla miettiä, millaiset asiat ovat mulle kaikkein suurimpia arvoja ja mistä tulen eniten onnelliseksi – ja sitten toteuttaa niitä ihan käytännön päivittäisellä tasolla, ei vain ylevissä puheissa.

Haluaisitko hengailla enemmän siskon kanssa? Muuta sen naapuriin. Haluaisitko, että sinulla olisi laajempi elokuvasivistys? Hanki Elokuva-arkiston sarjakortti. Unelmoitko bändissä soittamisesta? Kerää määrätietoisesti ympärillesi innostuvia ystäviä ja etsi treenikämppä. Asioita voi itse päättää tehdä, ei tarvitse vain venailla, että jotain tapahtuisi.

jäällä3.jpg

Tietyllä tavalla tämä tuntuu täysin itsestään selvältä. Toteuta unelmasi ja jaada-jaa. Mutta mulle tämä on oivallus: elämässä voi ihan tietoisesti tavoitella muitakin asioita kuin uraan liittyviä juttuja (toki niitäkin voi tavoitella). Tässä kohdassa arvot astuvat kehiin. Omaa aikaansa joutuu nimittäin priorisoimaan vahvasti: Laitanko sen ylitöihin vai bänditreeneihin? Opiskelenko toisen tutkinnon vai nautinko telkkarin katselusta iltaisin? (Itse tykkään tosi paljon katsoa telkkaria iltaisin!)

Meidän yhteiskunnassa arvostetaan valtavasti ihmisiä, jotka menestyvät urallaan. Heitä ylistetään jatkuvasti. Kunnianhimoiselle ihmiselle on miltei absurdi ajatus, että rakentaisikin elämänsä sen perusteella, että kaverit asuvat samassa kaupungissa tai lähellä. Ennemminkin sellainen on ”kiva bonus”, jos niin sattuu käymään. Mieluummin ajatellaan, että elämä pitäisi rakentaa hienojen uramahdollisuuksien mukaan. Lähteä sinne, missä on hieno työ, uusiin ystäviin sitten tutustutaan, jos tutustutaan.

Nyt olen kuitenkin miettinyt, että jos perheen tai ystävien lähellä oleminen tuo oikeasti elämään niin paljon onnea, niin sitten täytyy yrittää järjestää elämä sillä lailla, että asuu niiden lähellä. Voi olla, että siinä sitten menettää jonkun hienon työtilaisuuden, mutta kun se on oma valinta, asia ei enää kirpaise niin paljon. Elämä on sarja vaihtoehtoiskustannuksia, jotain pitää kuitenkin valita.

Etenkin jokainen, joka hankkii lapsia, joutuu pakostakin kelaamaan vähän arvojaan: Ruokinko kunnianhimoani ja otan ylimääräisiä työprojekteja? Pyhitänkö kaiken vapaa-aikani lapsen kanssa hengailuun? Ihan kaikkea ei nimittäin enää saa. Aika on kaikkein niukin suure tällä hetkellä mun elämässäni. Jos tulee siihen tulokseen, että uralla etenemin on sillä hetkellä kaikkein tärkein juttu itselleen, niin sitten ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa pitkistä päivistä, vaan toteuttaa itseään antaumuksellisesti. Kukaan muu ei voi näitä arvoja päättää kenenkään toisen puolesta, koska kukaan muu ei voi sanoa, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Eikä yksi asia ole mitenkään parempi tai arvokkaampi kuin toinen.

jäällä4.jpg

Nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa epäfeministiseltä: nainen ei syki urallaan eteenpäin niin paljon kuin pystyisi, vaan lässyttää täällä jostain perhejutuista. Mutta loppujen lopuksi ajattelen tämän nimenomaan feminisminä: voi tehdä mitä haluaa miettimättä ulkoisia vaatimuksia. Kuka on ylipäänsä määrännyt, että työssä tehdyt saavutukset ovat ne kaikkein arvokkaimmat elämässä? 

Tietenkään asiat eivät ole joko tai. Totta kai mulle työ ja ura ovat tärkeitä, ja siksi olen ottanut itselleni isoja ja aikaavieviä projekteja. Sen kustannuksella, että mun pitää välillä iltaisin ja viikonloppuisin tehdä töitä eikä olla lapsen kanssa. Mutta en mä niistä koskaan huonoa omaatuntoa koe, kun olen päättänyt niin, se on selkeä homma. Toisaalta, raha ei ole mulle tällä hetkellä niin iso arvo. Kuten olen kertonut, teen neljäpäiväistä viikkoa, jotta saan viettää aina perjantait kahdestaan Alpun kanssa rauhassa.

En nyt tarkoittanut tällä tekstillä mitään oikeistoilaista ”jokainen on oman onnensa seppä” -horinaa tai sitä, että kaikki olisi kaikille mahdollista. Ei tietenkään ole. Ennemminkin vain muistutan itselleni, että joihinkin asioihin voi ihan oikeasti vaikuttaa: kuten siihen, kenen kanssa käy pitkillä iltakävelyillä.

 

Millaisina hetkinä olet kaikkein tyytyväisin elämääsi?

 

 

Kuvat: Käveltiin eräänä pakkassunnuntaina Alpun kanssa Tokoin rannassa

 

Lue myös:

Nelilapsisessa perheessä oli mahtavaa kasvaa

Kaikkea ei kannata tehdä heti

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (18)
  1. Juuri näin ajattelen aina, kun oikein haluan ruoskia itseäni siitä, että olen”itse valinnut” ja ”priorisoinut työn”, kun asun eri paikassa kun ystävät ja perhe, sen sijaan, että asuisin lähellä ja olisin työtön.

    1. Joo, kuten sanoin, niin tietenkään tämä ei ole välttämättä mikään aito ”valinta”, vaan semi pakon sanelema homma. Mutta itse olen tähän mennessä aika lailla miettinyt aina vain työn kannalta kaikki valintani, niin ajatus siitä, että se ei menisikään ykkösenä on oivallus. Tarkoitus ei tietenkään ole sanoa, että ”jos et asu siskosi kanssa 20 metrin säteellä toisistanne, olet kylmä uraohjus”. 😀

  2. Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina
    25.3.2018, 08:12

    Juuri näitä asioista ajoin takaa helmikuussa, kun kirjoitin uraoivalluksekseni sen, etten enää arvota itseäni työ(suhtee)ni kautta. Työ on tärkeää, tottakai, mutta jos saisin valita joko työn tai perheen ja ystävät, niin eihän se nyt oikeasti mikään valinta edes olisi. Ja itse asiassa olen juuri noin valinnutkin: tällä koulutuksella ja työkokemuksella olisin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ollut varmasti jo pitkään vakituisessa virassa, mutta Jyväkylässä teen edelleen pätkää ja jonkun muun sijaisuuksia, mutta olen lähellä niitä ihmisiä, jotka ovat mulle kaikkein tärkeimpiä. Sen verran työorientoitunut tämä yhteiskunta kuitekin on, että tätäkin valitaa olen saanut selitellä jo vuosia: että miksi me ei muuteta, miksi meille on tärkeää asua juuri tällä asuinalueella ja eikö nyt kannattaisi olla vähän kunnianhimoisempi. Kannattaisi ehkä, mutta kun en halua eikä se tee mua onnelliseksi.

    http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi/2018/02/uraoivallus-ala-arvota-itseasi-tyon.html

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *