Ehkä suoritusten vuosi opetti jotain

Juliaihminen

Lapsen myötä elämään on astunut uusia ennen kuvittelemattomia onnen hetkiä. Yksi niistä on se, kun istuu junassa ja lapsi nukkuu. Toisaalta elämään on astunut myös uudenlaisia vihollisia: konduktööri, joka haluaa selostaa loputtomasti kaiuttimesta siitä, minkälaisia palveluita tässä junassa on, ihmiset jotka huutavat nukkuvan lapsen vieressä ja no, jokainen joka voi uhata minun onneani - eli lapsen nukkumista.

Optimointi on siis tänään lauantaina onnistunut, ja minä matkaan Tampereelle Tikin kanssa niin, että Alppunen viettää matkaa jossain ihan muualla kuin tässä lumisessa todellisuudessa, jossa kauniit haituset osuvat lujaa kiitävän junan ikkunoihin. Tullaan jo huomenna sunnuntaina takaisin. Sitten vietetään koko seuraava viikko kotona niin löysästi, että hyvä että tomumajamme molekyylit pysyvät koossa.

Tämän joululoman aion käyttää vuoden 2018 sulatteluun, ja sitten kun olen sisäistänyt kaiken tapahtuneen, voin alkaa miettiä ensi vuoden juttuja. Viimeistään uuden vuoden kävelyllä sitten. 

Tämä on ollut ennen kaikkea aikaansaamisen vuosi. Olen saanut mahtavia projekteja valmiiksi: kirjoittanut yksi ja puoli tietokirjaa (se puolikas ilmestyy tammikuussa, ja siitä toisen puolen on kirjoittanut Raisa), nauhoittanut 13 jaksoa Melkein kaikki rahasta -podcastia Ylelle (viimeiset seitsemän jaksoa nauhoitan tammi-helmikuussa, ja ideoita aiheiksi saa vielä oikein mielellään ehdottaa), tehnyt yhden kauden Noin viikon studio -tv-ohjelmaa (toinen kausi tehdään keväällä), kirjoittanut syksyn ajan Kirkko & kaupunki -mediaan kolumnia, pitänyt Imagessa lifestyle-palstaa ja tehnyt hirveän määrän kaikenlaista sälää, kuten antanut kirjaan liittyen haastatteluja, tehnyt puhujakeikkoja (esimerkiksi Sijoitusmessuilla, lol), tehnyt sijoitusvideosarjan Ylelle (siitä lisää myöhemmin) ja kirjoittanut sekalaisia lehtijuttuja.

Laiska töitään luettelee, sanotaan, mutta kun nyt mietin tätä tehtyä duunimäärää, niin olen samaan aikaan ylpeä siitä, että olen jaksanut kaiken ja toisaalta tiedostan, että nyt oli ehkä vähän liikaa kamaa tässä paletissa. Kyse on peruskuviosta: Yrittäjä ei kehtaa kieltäytyä, koska elää pelossa että jos sanoo ettei nyt ehdi, niin töitä ei enää tule jatkossa. Ja toisekseen, kun kaikki on niin kivaa, niin tekee mieli revetä jokaiseen suuntaan. 

Juttelin tästä Tikin kanssa yhtenä iltana pitkään, ja harrastin vähän keittiöpsykologiaa: Meillä on kotona arvostettu työn tekemistä aina valtavasti. Isäni on minun näkökulmastani ihan työnarkki, joka herää aamuviideltä töihin ja saattaa painaa hommia vuorokauden ympäri, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Sama pätee äitiini, hän tekee kaiken aina täydellisesti, ei mitään koskaan vähän sinnepäin. Molemmat ovat huippuja omalla alallaan, sillä kun he innostuvat, he uppoutuvat aiheeseensa täysin. Tässä mielessä ymmärrän, että he ovat aikoinaan olleet naimisissa. (Ja toisaalta ymmärrän myös hyvin, miksi eivät ole enää.)

Työ on ollut aina minulle keino saada arvostusta läheisiltäni ja sitä kautta myös itseltäni, joten siihen intohimoisesti suhtautuminen on ilmiselvyys elämässä. Tiki kuitenkin sanoo, että pitäisi arvostaa muutakin kuin työn tekemistä ja saavutuksia, ihan vain ihmisiä sellaisina kuin ne ovat. Olen tästä täysin samaa mieltä, ja ajatus pätee kaikkiin muihin paitsi itseeni. Ei minua kiinnosta, mitä ystäväni tai läheiseni ovat saavuttaneet, minua kiinnostaa vain se, että heidän kanssa on hauska jutella ja he kohtelevat minua hyvin. Mutta olen tottunut vaatimaan itseltäni ihan erilaisia juttuja kuin muilta.

Vaikuttaa siltä, että tämä on asia, jota kannattaa jossain vaiheessa elämää vähän työstää. Ja toisaalta tässä ei ole juuri mitään erityisen poikkeuksellista tai uutta meidän luterilaisen työmoraalin kulttuurissa. Itsekin vain toisinnan tätä mantraa, jossa kiireellä ja saavutuksilla lesoillaan. Homma on tosiaan aika ristiriitainen, koska toisaalta saavutukset on myös ihan hyvä asia.

Toisaalta se on myös huono, koska sellainen tiukka työn paahtaminen on usein myös jostain muusta pois, ja voi olla, että se muu tekisi minut vähän onnellisemmaksi. Siksi nyt kerron taas itselleni, että ensi vuonna valitsen hommat vielä tarkemmin ja keskityn vain muutamiin juttuhin niin, ettei kesälomalle jäädessä tarvitse olla samanlainen ihmisraato kuin miltä olo tämän syksyn jälkeen nyt on.

Ennen äidiksi tulemista pelkäsin, että minusta tulee lapseltaan kovia vaativa äiti. Nyt on käynyt ilmi, ettei todellakaan ole tullut. Alppunen on aivan täydellinen sellaisena kuin on, eikä minua kiinnosta millään tavalla verrata hänen "saavutuksiaan" muihin lapsiin. Pikemminkin aina yllätyn, kun käy ilmi, että hän osaa jotain uutta: Mitä, minun lapseni!? Tiedän kyllä, että omat vanhempani ajattelevat minusta samalla tavalla, mutta kun on oppinut näkemään mallista, miten he ajattelevat itsestään, niin olen omaksunut tämän tavan myös itselleni - eikä siinä sinällään olekaan mitään pahaa.

(Huomasin muuten tällä viikolla ensimmäisen kerran, että olin turhautunut Alpun kyvyttömyyteen suorittaa tehtävä: Näytin hänelle, miten sellaista Pikku kakkosen padi-peliä pelataan, jossa hammaspeikot hyökkäilivät krokotiilin hampaisiin. Kun Alppu ei harjannut peikkoja pois tarpeeksi nopeasti vaan antoi peikkojen hakata sen krokotiiliparan hampaat paskaksi, olin täysin hermoraunio. HARJAA NYT NIITÄ HELVETIN HAMPAITA!!!! ajattelin mielessäni ja jouduin lopulta poistumaan huoneesta, jotten olisi ilmaissut tätä ääneen. Pitää vähän nyt tarkkailla itseäni, etteivät tällaiset vaatimukset lähde eskaloitumaan.)

Mutta siitä olen tyytyväinen, että työn vastapainoksi olen onnistunut opettamaan itselleni myös täydellistä löönbailua ja nautinnoille antautumista ilman pienintäkään ajatusta siitä, että tässä olisi nyt jotain ongelmaa. Kun on luterilaisesti saanut hommansa suoritettua, niin sitten on ilonpidon aika, ja sitä ei mikään saa estää.

Tätä eivät omat vanhempani kunnolla osaa (tai en ainakaan ole koskaan nähnyt heidän tekevän sitä), mutta joskus on ihana antaa asunnon muuttua kaakokseksi, tykittää sarjamaratonia telkkarista ja possuilla mielivaltaisesti. M m mmm!

 

Toivotan teille kaikille ihanaa, löysää ja nautintojen täyteistä joululomaa! <3

 

Kuvat: Ripustin joulukoristeet kotiin jo marraskuussa, jotta ehtisin aidosti nauttia joulusta pitkään ja hartaasti. Joulukuusta ei suuresta etukäteisuhoamisesta huolimatta saatu hankittua, mutta tällaisissa asioissa osaan olla itselleni sopivan armollinen.

 

Lue myös:

Uuden vuoden kävely

Hälläväliälandia pelastaa ihmisen tuholta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Hei olipa ihana postaus. Jotenkin toi herätti itteäni, kun puhuit että miten suhtaudut omiin ystäviisi - et välitä mitä ne on saavuttanut kuhan he ovat hyviä tyyppejä ja heidän kanssa on kivaa. Usein itteänikin jännittää jakaa omia epäonnistumisia tai pettymyksiä kavereille kun ajattelee että muut pitää huonoa tai laiskana ihmisenä ja oikeasti i h a n  t u r h a a. Mun pitää skarpata tässä ensi vuonna!

Hyvää joulua Julia sinne koko teidän perheelle. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin. Oon aika lailla varma, että me kuulutaan (siihen varmaankin kaikkein yleisimpään) ihmistyyppiin, jotka vaatii itseltään enemmän kuin muilta. Että parempi skarpata todella! 

Suloista joulua teille! <3

Ryyni
Kasviva kaupunki

Ihan tuttu juttu. Olen itsekin miettinyt tätä ihan viime aikoina, koska pitäisi tehdä yksi työhön liittyvä päätös ja.. Huomaan melko helposti sekoittavani sen, mitä haluan elämältä, siihen, mitä ajattelen, että minun täytyy tai mitä minun "kannattaisi" tehdä. Siis, joskus on vaikea tietää mitä ihan oikeasti haluaa ja mikä osa tulee ikäänkuin kasvatuksesta tai jostain ympäristön paineesta. Ja toisaalta, tottakai ympäristö vaikuttaa päätöksiin, ei kukaan asu tyhjiössä ja hyvä niin.

Mukavaa joulua!

Olisit jättäny tekemättä (Ei varmistettu)

"joka haluaa selostaa loputtomasti kaiuttimesta siitä, minkälaisia palveluita tässä junassa on,"

Sitä kutsutaan Asiakaspalveluksi.
Jos taas siitä ei kerrota niin se lapsellinen perheellinen ihminen valittaa "ettei siitäkään ollut mitään tietoa.."

"ihmiset jotka huutavat nukkuvan lapsen vieressä"

No nyt tiedät miltä lapsettomasta tuntuu kun pennun omaavat eivät osaa pitää lastaan kurissa junamatkan ajan.

Sitten lässytetään että "kyllä ne aikuiset katsovat lastensa perään":
Eivät katso.
Nimenomaan kolmekymppiset uusavuttomat naiset ovat pahimpia.

Tai sitten että "Suomi on niin lapsikielteinen maa" tai että "Muualla kyllä suvaitaan lasten ja elämän ääniä".

Mutta auta armias jos joku häiritsee äitin ja hänen kullannuppunsa unosia.

Pienten lasten äidit ovat kaikkein vitun rasittavimpia olioita maailmassa. Kaikki lähtee omasta perseestä ja lapsen perseestä. Muuta maailmaa ja muiden ihmisten haluja, tahtoja tai mitään muutakaan ei ole olemassa.

Vierailija (Ei varmistettu)

We wish You a merry christmas, we wish You a merry christmas, we wish You a merry christmas and a happy new year!!!!!!

Periaatteen Nainen (Ei varmistettu) http://www.periaatteennainen.com

Onneksi Julia on tehnyt yhteistyötä Veikkauksen ja erilaisten apua tarjoavien tahojen kanssa ja osaa varmaan vinkata oikean numeron ihmisille, jonka mielestä on jouluyönä hyvä idea tulla oksentamaan tällaista tavaraa. Mutta onhan nää pyhät vähän rankkoja. Kaikkea hyvää vuodelle 2019.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä mä just luin? Joku ei taida ymmärtää Julian irseironista huumoria, tai sitten haluaa tahallaan ymmärtää väärin.

Toivottavasti kommentoija löytää jostain iloa ja sisältöä elämäänsä, ettei toiste tarvitse kaataa tällaisia kurttuotsaisia aivopieruja muiden niskaan kesken joulun.

Anu_ (Ei varmistettu)

Ensiksikin kiitos rahakeskustelun herättämisessä! Olet antanut paljon ajateltava. Kyselit ideoita podcastiin. Itseäni kiinnostaisi kuulla miten ihmiset ovat selvinneet, jos talous yllättäen notkahtaa tosi pahasti, esim. sairastumisen, puolison kuoleman, tulipalon, hometalon tms. vuoksi. Meidän perhe menetti talonsa homeen vuoksi, eikä raha-apuja tullut mistään, vain kuluja. Kaikki kun piti hankkia ihan nollasta lähtien sukista ja suolasta, päättyen juhlamekkoon ja lasten lautapeliin. Kyllähän se kismitti ja raivostutti, mutta koko ajan oli luottamus, että kyllä tästä selvitään, koska perheessä on kaksi palkkatöissä käyvää. Ja onneksi onkin selvitty! Mielelläni kuulisin rahapuhetta myös siitä näkökulmasta, että mitäs jos tulee ylläri ja säästöt ja paljon ylikin menee ylläristä selviämiseen.

Kommentoi