Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Juliaihminen

Joku kysyi, olenko koskaan ollut yksinäinen. Todellakin olen. Melko lyhyen aikaa ja siten, että toivoa paremmasta oli ilmassa, mutta sen ajan kun olin yksin, olo oli lohduton. Nyt yksinäisestä jaksostani on aikaa yhdeksän vuotta, mutta edelleen viikoittain mietin, miten kiitollinen olen siitä, että elämästä tuli lopulta tällaista.

Olen kertonut, että kasvoin lapsuuteni nelilapsisessa perheessä. Meillä oli myös suuri määrä tuttavaperheitä ja saman ikäisiä ystäviä, joita nähtiin miltei viikoittain. (Äitini oli kotona kunnes menin kouluun, eli päiväkotikokemuksia ei ole.) Peruskoulussa totuin siihen, että mulla on erilaisia ystäväpiirejä, koulukaverit, sisarusten ystävät, lapsuuden perheiden tutut ja harrastusten kautta saadut kaverit. Opiskelujen alettua ystäväpiiri vain laajeni, ja oli helppoa tutustua kaverin kavereihin tai sitseillä vierustoveriin ja aloittaa siitä uusi ystävyyssuhde. Asuin Turussa ja totuin siihen, että aina kun lähti ovesta ulos, ei voinut olla välttymättä tuttujen kohtaamiselta.

Kuten olen maininnut, 21-vuotiaana, kolmannen vuoden opiskelijana sain yllättäen töitä Demi-lehdestä. Muutin tammikuussa kivaan yksiöön Helsingin Kamppiin ja aloitin työt. Olin silloin seurustellut Tikin kanssa noin kolme kuukautta, hän asui Palokassa (nykyisessä Jyväskylässä) ystävänsä kanssa kämppiksinä. Muutettuani Helsinkiin tajusin toden teolla, että mulla ei ole täällä juuri yhtäkään tuttua. Olin kauhuissani.

Muistan, kun kirjoitin kalenteriin kaikki ihmiset, jotka tunnen edes etäisesti Helsingistä. Heitä oli alle kymmenen ja puolet heistä oli sukulaisiani. Kaikki sosiaaliset piirini jäivät Turkuun, ja tajusin, miksi aiemmin olin saanut niin helposti ystäviä: hengailemalla isoissa porukoissa ystävystyminen on maailman helpointa. Jengiä tulee ja menee, ja jos jonkun tyypin kanssa synkkaa erityisen hyvin, voi ehdottaa kasuaalisti kahdestaan hengailemista. Aina löytyy uusi kaverin kaveri, johon voi tutustua, asian eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa yhtään. Tällaisissa tilanteissa ystävystyminen on kuin kaataisi laajenevan dominoradan. Kaadat yhden palikan ja se kaataa seuraavan ja yhtäkkiä ystäviä on sata. (Ilmeisesti ystävyys on kuin kaatunut dominonappula.) 

Helsingissä taas ajattelin, etten ikinä tule törmäämään yhteenkään tuttuun, koska kaupunki on niin iso ja tunnen niin vähän ihmisiä. Siksi Helsinki tuntui kylmältä ja vähän ahdistavalta. Vaikka tiesin, että Helsingissä on vaikka mitä kulttuuritarjontaa ja muita tekemismahdollisuuksia, en osannut nauttia mistään, koska yksin tekeminen ei vain ole kivaa. Ihmiset tekevät kotikaupungin.

Päätin kuitenkin, että pakko minun on sopeutua ja hankkia ystäviä keinolla millä hyvänsä. Kun sitten jo ensimmäisen kuukauden aikana työkaverini Anna pyysi minua Bellyn brunssille (vuonna 2008 brunssit oli siisti juttu, ja ne maksoikin vain jotain alle 10 euroa!), otin kutsun vastaan valtavan kiitollisena ja otettuna.

Aloin vain tunkea itseäni ihmisten valmiisiin kaveripiireihin ja juhliin. Pakotin itseni pyytämään ihmisiä kahville ja olemaan juhlissa vähän semmonen kiusallinen "en tunne ketään muita kuin emännän mutta täälläpä sitä siemaillaan hiljaa boolia" -muija. Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii. Mutta koska tilanne oli epätoivoinen, oli vain pakko jatkaa.

Enimmäkseen olin kuitenkin yksin. Katsoin töiden jälkeen Gilmoren tyttöjä tietokoneelta ja hankin Orionin kausikortin ja luuhasin elokuvateatterin pehmeillä penkeillä vanhoja elokuvia katsellen. Hankin myös Motivuksen jäsenkortin, mutta tajusin aika nopeasti, että pukuhuoneessa ei kauheasti rupateltu kenenkään kanssa saati pyydetty kahville alastomana suihkussa itseään pesevää tyyppiä.

Viikonloput olivat pahimpia. Tein itselleni lupauksen, etten pakene joka viikonloppu Turkuun kavereideni luo tai Palokkaan Tikin luo, vaan kiukulla jään aina välillä Helsinkiin. Turussa mulla oli ollut opiskelukavereita muualta, ja heillä oli tapana lähteä kotikaupunkeihinsa aina viikonlopuiksi. He eivät täysin koskaan kotoutuneet Turkuun, ja päätin, etten halua samanlaista kohtaloa: tiesin, että olin tullut Helsinkiin pysyvästi, koska täällä on kaikki työt.

Sitten tuli toukokuu, ja Tiki sai duunia Kauppalehdestä ja muutti Helsinkiin. Löydettiin ihana kaksio Punavuoresta ja muutettiin yhteen, koska asuminen oli kahdestaan niin paljon halvempaa kuin yksin (oltiin tosiaan seurusteltu vasta seitsemän kuukautta). Helsinki alkoi näyttäytyä vähän lämpöisemmältä. Pahin viisi kuukautta oli ohi.

Tutustuin Tikin kaveriin Mariaan, josta tuli tosi nopeasti minulle tosi tärkeä (nyttemmin hän on Alpun kummitäti). Olen edelleen aika ihmetyksissäni siitä, miten Maria kutsui noin vain minut kaveripiiriinsä, kun sillä oli jo valmiiksi aivan mielettömän rikas sosiaalinen elämä. Olen tästä syvästi kiitollinen. Olen saanut myös suurimman osan ystävistäni, kuten Mannen, Mirjan ja tätä kautta myös Raisan Marian kautta.

Olin myös tutustunut edelliskesänä majakalla työskennellessä erääseen Kastehelmeen, ja hän on niitä ihmisiä, jotka toivottavat tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset ystäväpiiriinsä. Kassun kautta olen saanut toiset tämän hetken läheisimmät ihmiset elämääni - ja koko joukon mielettömiä juhlia ja seikkailuja.

On jännä huomata, että lopulta tarvittiin vain kaksi hyväsydämistä ihmistä purkamaan minun valtava yksinäisyydentunteeni.

Syksyllä pahin yksin olemisen kausi oli ohi: Olin jo tutustunut työkavereihini niin, että heistä oli tullut ystäviä, sain Tikin kautta ystäviä ja sitten mulla oli Maria ja Kassu. 

Kaipaan kuitenkin suurin piirtein joka päivä seuraa, joten kaksi ystävää eivät riittäneet vielä siihen, että tuntisin oloni täysin kotoisaksi kaupungissa. En kehdannut joka päivä soitella heille, että nyt taas mennään lenkille. En myöskään ole koskaan ollut sellainen "poikaystäväni on paras ystäväni" -ihminen, vaan on ollut tärkeää, ettei onneni ole kiinni vain Tikissä.

Niinpä sitten syksyllä jatkoin hieman epätoivoisia pyrkimyksiäni. Liityin partioon ja aloin vetää yhtä sudenpenturyhmää. Se ei tuottanut tulosta, sillä tuntui, että lippukunnassa kaikki tunsivat toisensa niin tiiviisti, ettei mulla ollut oikein paikkaa siellä. Kahdeksanvuotiaiden sudareiden ystävyys ei riittänyt. Lopetin vuoden jälkeen. Liityin myös Helsingin yliopiston elokuvakerhoon, mutten oikein sopeutunut sinnekään. Siellä oli vain B-luokan kauhuleffaharrastajia, ja minä tykkään vain A-luokan kauhhusta! Helsingin Nuoret Journalistit -ryhmittymä oli kuitenkin lottovoitto, sieltä sain paljon kavereita.

Pikkuhiljaa dominoefekti toimi ja ystäviä alkoi kertyä. Pystyin hengittämään vapaammin. Edelleenkin kaipasin valtavasti sitä tunnetta, että vaikkei olisi suunnitellut viikonlopulle yhtään mitään, saattoi silti olla varma, että viimeistään viides ystävä vastaa viestiin, että joo mä tulen sun kanssa bisselle. Turussa tämä oli arkea, Helsingissä rulettia, koska saattoi olla, että kaikilla neljällä ystävällä oli jo menoa. En oikein pidä sovituista menoista, vaan ex tempore -hengailusta, mutta jos ystäviä on alle viisi, menot on oikeastaan pakko varmistaa etukäteen.

Luulin monta vuotta, etten koskaan saisi Helsingistä niin paljon ystäviä, että niihin törmäisi kadulla. Nyt olen asunut täällä yhdeksän vuotta ja sanoisin, että ehkä noin kolmannen vuoden kohdalla tajusin, että bisseseuraa on aina. Viidennen vuoden kohdalla aloin moikkailla kaupungilla tuttuja. Viimeistään äitiysvuosi kaatoi koko dominopakan.

Nykyään ystäviä on niin paljon kuin vain ehtii nähdä. Ja silti olen sitä mieltä, että tähän pakkaan mahtuu aina lisää. Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan (tuskin siis kuitenkaan säälistä, vaan näin yhdeksän vuoden jälkeen voi varmaan jo sanoa, että hekin haluavat aidosti viettää mun kanssa aikaa). Olen vahvasti sitä mieltä, että oma kaveripiirini ei ole koskaan "täynnä". Jos vastaan tulee joku, jonka kanssa klikkaa, niin kannattaa aivan ehdottomasti tutustua tyyppiin. Kyllä sitä aikaa aina jostain repii.

Lisäksi mä olen myös kaveripiirien yhdistelijä: tykkään hengailla porukoissa, joten tutustutan uudet kivat ihmiset mielellään mun ystäviin, jotta voin edelleen viettää aikaa porukassa.

Yhdeksän vuotta sitten aloitettu missio on siis onnistunut. Helsingistä tuli mun kotikaupunkini, mutta se vaati kyllä paljon työtä ja vaivaa. Olen myös iloinen tästä kokemuksesta, sillä sen jälkeen en ole enää ottanut isoa kaveripiiriä itsestään selvyytenä. 

Tunnen suurta empatiaa yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Se on viheliäs, vatsaa kouristava tunne. Siitä tulee herkästi sellainen olo, että on ihan luuseri, vaikkei tietenkään ole. 

En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan. Itselläni oli koko ajan mahdollisuus lähteä maitojunalla Turkuun tai vaikka muuttaa poikaystävän luo Palokkaan. Lisäksi mulla oli kokemus siitä, että samanhenkisiä ystäviä voi saada, mikä helpotti niiden metsästämistä.

 

Oletteko tunteneet yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänne?

 

 

Postauksessa linkatut tekstit:

Neljä lasta on hyvä perhekoko (muttei minulle)

Työhistoriani

 

Kuvat: Marian mies, Lauri Hovi ottaa aina toisinaan ihania potretteja meistä. Nämä ovat kesältä 2016.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä ja toivoa antava kirjoitus. Olen tällä hetkellä jossain määrin yksinäinen, kaipaisin jotakin ystävää, jota voisi pyytää kahville/lenkille/leffaan tms. ex tempore ja jonka kanssa voisi jutella kaikesta. Onneksi on ihana puoliso ja oma perhe, mutta huomaa ettei se kaikkeen riitä, olisi ihana jos ns. "omaa aikaa" voisi viettää jonkun ystävän kanssa, eikä aina vain yksin. Lisäksi on ihanat siskot, mutta nekin ovat sen parinsadan kilsan päässä, joten ei ihan ex temporekyläilyihin sovellu. Mutta kun työ- ja perhekuvio vähän vielä rauhoittuu, kokeilen kyllä jotakin uutta harrastusta, jonka kautta voisi napata! (Tai ehkä turhaan odottelen sopivaa hetkeä, pitäisi vaan uskaltaa... Mutta jokin siinä pelottaa! :D)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän niin hyvin. Uusiin ihmisiin tutustuminen voi olla kamalaa, kun siihen voi laittaa niin paljon henkistä resurssia ja sitten hommat saattaa kosahtaa. Etenkin torjutuksi tuleminen on nihkeä tunne.

Itselläni on käynyt toisinaan myös niin, että olen tutustunut johonkin uuteen kivaan ihmiseen, mutta sitten on iskenyt joku jäätävä työkiiresuma tms, niin etten ole yksinkertaisesti ehtinyt nähdä ko tyyppiä ja sitten homma on jäänyt siihen. Näistä tilanteista on huono omatunto, kun tarkoitus ei ole feidaa ikävästi, vaan joskus vain resurssit eivät riitä kaikkeen. Pointtina siis, että usein saattaa klikata ihmisen kanssa ja kaikkea, mutta sitten jotenkin elämä tulee väliin - ja sitten pahimmillaan toinen kuvittelee, että hänessä oli jotain vikaa. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Vaihdossa koin raastavimmat yksinäisyyden tunteet, kun alussa tuntui, että kaikki muut olivat jo löytäneet oman porukkansa ja itse vasta varovaisena suomalaisena otti ensikontaktia ihmisiin. Oma porukka kuitenkin löytyi ja tajusin, että ne heti ryhmäytyneet olivat dokaamaan tulleita jenkkejä, joita yhdisti milloin minkäkin aineen vaikutuksessa alaisena sekoilu. Muistan kuinka kiitollinen olin siitä, kun tajusin löytäneeni ympärille joukon, jossa saa olla oma itsensä ja josta löytyy aina mieluisaa seuraa.

Tänä päivänä yksinäisyys on puuskittaista ja johtuu lähinnä siitä, että kaverit ovat suurimmaksi osaksi pariutuneet ja viettävät luonnollisesti paljon aikaa kumppaniensa kanssa, enkä itse ole vielä tavannut omaani. Välillä taas sellaista, että täytyy viettä aikaa porukassa, joka ei tunnu omalta ja jossa pitää olla vähän muuta kuin mitä todella on, esim valitettavan usein työpiireissä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Kun ei todellakaan riitä vain se, että ympärillä on keitä tahansa, vaan haluaa juuri omanlaiset tyypit siihen ympärille. Sellaisten löytämiseen voi mennä helposti pitkään.

Eikä sitä oikein jaksa sellaisten ihmisten kanssa hengailla megana vapaa-ajalla, joiden seurassa itselle tulee sellainen olo että tässä pitää esittää. Mun kokemuksen mukaan se on nimenomaan itsestäni lähtöisin oleva kuvitelma, luultavasti muut eivät edes erityisesti haluaisi mua jonkunlaisena muunlaisena kuin olen, mutta sitten vain itse kuvittelen, että "näiden tyyppien kanssa pitää käyttäytyä näin ja puhua näistä jutuista".

CougarWoman
CougarWoman

Mä asun yksin (tai no koiran kanssa), mutta en oikeastaan ole yksinäinen. Olin jo silloin, kun mies oli vielä ns. taajaman tällä puolen, mielelläni yksin hänen työreissujensa ajan; ja nytkin saatan ihan valita olla viikonloppunakin yksin (viikolla haluan olla yksin joka tapauksessa). 

Tietysti mulla on siinä mielessä helpompaa, että se yksin oleminen tosiaan on tietoinen valinta; mulla on ihan kivan kokoinen ystäväpiiri ja sen reunalla hengailee tuttavapiiri, josta voi kanssa poimia ex tempore-seuraa tarvittaessa. Eli siinä mielessä ymmärrän ihmisiä, joita yksinäisyys ahdistaa kun se ei ole valinnaista. Mutta kai mä olen sen verran introvertti pohjimmiltani, että tarvitsen myös aika tavalla sitä omaa aikaa, jolloin ei tarvitse olla (väkisin) sosiaalinen. :) 

Juliaihminen
Juliaihminen

Vapaaehtoisesti yksin oleminen on niiiin paljon kivempaa kuin ei vapaaehtoisesti. Oikeastaan on ihana välillä jomoilla himassa silloin, kun tietää, että voisi olla jossain muualla.

Tosi ihanaa kuulla, että et tunne itseäsi yksinäiseksi <3

Tautau (Ei varmistettu)

En muista, että olisin koskaan tuntenut itseäni erityisen yksinäiseksi. Olen työssäni ja harrastuksissani paljon tekemisissä eri ihmisten kanssa, joten usein vaikkapa töiden jälkeen tai viikonloppuna olen mielelläni ihan vain mieheni kanssa tai itsekseni. Nämä työ- ja harrastuskohtaamiset kuitenkin ovat aika pintapuolisia, joten samaan aikaan kaipaan enemmän ystäviä elämääni. Muutin nykyiseen kotikaupunkiini kymmenisen vuotta sitten ja opintojen myötä sain paljon uusia ystäviä ja tuttuja. Heistä kuitenkin useimmat ovat valmistumisen jälkeen valuneet pk-seudulle eikä tänne Ouluun ole heistä jäänyt lisäkseni kuin yksi (ja pelkään hänenkin pian lähtevän). Välillä kaipaan elämääni takaisin tuollaista ex tempore-bisseilyä jne, mutta eihän se saamari juuri ikinä onnistu jos se on käytännössä sen yhden ihmisen varassa. :D Ystävien hankkiminen aikuisiällä tuntuu jotenkin todella hankalalta, kun useimmilla (tai näin sitä ainakin luulee) on jo omat kuvionsa ja kaveriporukkansa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Olen huomannut, että pienissä kaupungeissa saattaa olla supervaikea tutustua ihmisiin. Esim pohjoissuomessa eräs ystäväni asuu aika erilaisessa todellisuudessa kuin itse Helsingissä elän, kun siellä monet ihmiset ovat esimerkiksi hirveän uskonnollisia, sellaisella ei-niin-suvaitsevalla tavalla, että ei-uskovaisena ei oikein pääse piireihin.

Ystävien hankkiminen aikuisiällä voi olla tosi hankalaa!

Jenniiii (Ei varmistettu)

Mulle yksinäisyys on tuttua nuoresta saakka. On mulla aina kavereita ollut, mutta kaveriporukkamme alkoi hajaantua ja pitää vähemmän yhteyttä kun oltiin n. parikymppisiä. Nähdään me edelleen, mutta ihan todella harvakseltaan. Tiettyä kaveria saatan nähdä kerran kuussa tai parissa ja koko porukka kokoontuu enintään kerran vuodessa. Asutaan samassa kaupungissa, mutta tapaamisia on niin hankala järjestää, että oon alkanut vähän luovuttaa. Minusta tämä näkemisen vaikeus kertoo lähinnä mielenkiinnon puutteesta. Muuten oon aina ollut aika huono tutustumaan ihmisiin; olen aika ujo ja enkä viihdy isoissa porukoissa. Oli mulla peruskoulun jälkeisissäkin opinnoissa kavereita, mutta ne olivat vaan koulukavereita. Haluaisin uusia ystäviä, mutta en tiedä miten. Jos en seurustelisi, mun elämä olisi varmaan todella ankeaa. Siinä yksi syy, miksi pelkään välillä parisuhteen päättymistä. Vaikka viihdyn hyvin yksin, niin koen välillä myös todella suurta yksinäisyyttä. Se fiilis,kun ei ole ketään kelle soittaa ja puhua, on erittäin tuttu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta tuntuu, että omalla kohdalla avain onneen on ollut nimenomaan siinä, että viihdyn isoissa porukoissa. Niissä on jotenkin kaikkein matalin kynnys tutustua ihmisiin, kun sosiaalinen vastuu jakautuu niin monen ihmisen välille. Kahdestaan voi olla vaikea joskus pitää keskustelua yllä, vaikka toinen olisikin kiva: ihan vain tyyliin siksi, että on niin väsynyt että aivot lyö tyhjää. Mutta mulla on myös ystäviä, jotka eivät yhtään viihdy porukoissa, ja heidän kanssaan taas sitten on kivaa kyllä olla kahdestaankin.

Lottajjoo (Ei varmistettu)

Oikeesti KIITOS tästä kirjotuksesta!! Mua rupes melkeen itkettää kun tunsin niin suuren helpotuksen. Oon aina luullut, että teidän nykysenkaltanen perheystäväkaffelounastyöhuonelapsiperhekamu-lyfe on sun vanhoista kavereista koostuvaa. Oon elänyt aina kaikki vuodet TISMALLEEN noin, on ollut eri yhteyksistä frendejä aina ja nyt opiskeluaikana n.10 000x vielä enemmän. Oon kuitenkin tajunnut ettei tälläinen voi kestää ainiaan ja joskus tulen muuttamaan paikkakunnalle, josta tunnen hyvä jos ketään. Varsinkin kun pojkvänin työnäkymät ovat huomattavasti suppeammat kuin omani, musta tulee erityisluokanope eli kaikkialla on töitä. Niin mistä ihmeestä jostain Hämeenlinnasta tai Porista saa kamuja?! Joten kiitos tästä, nyt uskon että kyllä niitä saa!! (Sydän)
Ja tää oli tärkeä myös toisinpäin. Miksen pyytäisi sitä yhtä vastamuuttanutta tai poikaystävän työkaveria bisselle tai meidän porukan piknikille? Se voi olla jollekin se eka dominopalikka :)
Upeaaa weekendiä!!

Juliaihminen
Juliaihminen

Aivan saletisti saat! Munkin isosisko muutti pariksi vuodeksi Poriin (opettajaksi) eikä tuntenut sieltä ketään aluksi, ja nykyään kun hän ei enää asu siellä, niin hänen pitää silti säännöllisesti käydä siellä, kun taakse jäi niin paljon rakkaita ystäviä. 

Mutta tuo on myös jumalan tosi, että jos on yhtään aikaa ja halua, niin kannattaa pyytää uusia tyyppejä bisselle. Musta ja siitä munt Bellyn brunssille pyytäneestä Annasta tuli ihan superläheisiä ystäviä, ja osasyy tähän on juuri se, miten lämpimästi hän mut silloin otti vastaan Helsinkiin :)

Ihanaa viikonloppua!

raijairina

Wau miten hieno ja rehellinen kirjoitus! Tosi tärkeää, että näistä jutuista kirjoitetaan, kun yksinäisyyteen liittyy niin paljon häpeää ja juuri tuota sunkin kuvaamaasi arvottomuuden tunnetta - ja kuitenkin tunne on tuttu lähes kaikille. Tuli tosi lämmin fiilis tästä tekstistä!  

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3

Jos yritän sanoilla kuvailla sitä, että mikä siinä yksinäisyydessä niin häpeällistä on, niin en saa siitä kiinni. Ihan älytöntä! Mutta jotenkin silloin mun yksinäisyyden alhon syvimmillä hetkillä jopa kadulla viikonloppuiltaisin käveleminen yksin tuntui vähän sellaiselta, että tässä tää luuseri nyt sitten hiihtää äkkiä kauppaan hakemaan jacky makupalaa ja sitten himaan katsomaan leffoja, ja tuolla terasseilla noilla on elämä ja kaikkea hauskaa, mitä minulla ei ole.

Mulla tuli tippa linssiin. Tajusin tässä hiljattain, että olen kokenut yksinäisyyttä jollain asteella lähes aina. Mulla on kyllä aina ollut onneksi joitain hyviä ystäviä, mutta ei mitään suurta ystäväröykkiötä. Siskojen kanssa oon ollut aina läheinen. Jostain syystä oon usein kokenut oloni henkisesti yksin. Mun soittoharrastus vei suurimman osan mun vapaa-ajasta nuorempana, minkä vuoksi en "kerennyt" viettää aikaa ystävien kanssa. Kaikista yksinäisin oon ollut vaihtovuoden aikana ulkomailla, jolloin masennuin, ja opintojen alussa uudella paikkakunnalla. Nykyään mulla on ihania ystäviä, mutta oon äikkärillä kuitenkin välillä kokenut oloni tosi yksinäiseksi koska juuri kellään mun ystävistä ei oo lapsia. Oon huommanut, että kaipaan TOSI paljon seuraa (ja vertaistukea), en jaksa hengata yksin lapsen kanssa päivät pitkät. Oon mielestäni tehnyt kaikkeni saadakseni uusia (äiti)ystäviä; on ollut vauvajoogaa, -jumppaa, kerhoa, perhekahvilaa, "sokkotreffejä" sun fb-ryhmän kautta yms. Juttelen avoimesti ihmisille ja oon mielestäni sosiaalinen. Tietty oon tutustunu tyyppeihin, mutta oman tyylisiä ihmisiä ei vaan ole helppo löytää. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Jotenkin siinä pitää olla sellaista tuuria, että sattuu semmonen hyvä porukka kasaan. Tyyliin lähdetään vauvakerhon jälkeen lounaalle isolla porukalla tai aloitetaan joku whatsapp-ryhmä jollain jengillä. Joskus sellaiset kahden mukavan yksittäisen ihmisen ystävyydet eivät aluksi tunnu vain lähtevän, vaan nimenomaan joukkovoima ja yhdessä kannettu vastuu vie sitä eteenpäin. Se on vaan niin tuurista kiinni, että sattuuko johonkin paikkaan kokoontumaan juuri sopiva määrä samanhenkisiä ihmisiä. :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen niin yksinäinen, että itkettää! Oikeastaan itkettää päivittäin sen takia. Opiskeluaikana riitti ystäviä ja kavereita, joiden kanssa viettää iltoja eikä silloin osannut olla huolissaan hiljaa lähestyvästä yksinäisyydestä.

Olen muuttanut muutaman kerran yksin täysin vieraalle paikkakunnalle työn takia ja ihan kauheaahan tämä on. Määräaikaisen työsopimuksen perässä muuttaessa on mukana vielä epävarmuus siitä, kuinka paljon kannattaa kotiutua, kun pätkä on kuitenkin vain väliaikainen. Mulla on ollut ihan mahtavia työpaikkoja, mutta yksi ikävimmistä tunteista on se, kun muuttoauto lähtee pihasta ja jää yksin muuttolaatikkojen keskelle ihan vieraaseen kaupunkiin. Ekalla kertaa se tuntui jotenkin suurelta mahdollisuudelta, mutta nyt vain syvemmälle sosiaaliseen ahdinkoon uppoamiselta.

Olen antanut itseni uskoa, että tilanne olisi toinen isoissa kaupungeissa (joten helpottava kuulla että sielläkin on haasteita :-)), kun oman alavalintani takia olen päätynyt useimmin muuttotappiosta kärsiville teollisuuspaikkakunnille. Tuntuu kyllä niin surulliselta, kun periaatteessa kaiken pitäisi olla niin hyvin, muttta oikeasti vaan pelottaa, että tällaistako se elämä tulee olemaan hamaan loppuun saakka. Jotenkin samanhenkisten (ja kaverille avoimien!) ihmisten löytäminen on vaan vaikeaa aikuisena. Tiedän kyllä, että monet opiskeluaikaiset kaverit painiskelevat samojen ongelmien kanssa omilla paikkakunnillaan. Moni on kuitenkin musta poiketen onnistunut hankkimaan itselleen parisuhteen ja kyllähän se toinen ihminen kotona vähän vähentää yksin jäämisen kokemusta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä on muuten tosi tärkeä aihe, josta en ole kuullut tai lukenut kauheasti keskustelua: Kun ihmiset tosiaankin tässä nykyisessä pätkätöiden aikakautena joutuvat muuttamaan usein uusille paikkakunnille, niin mitä se tekee heidän sosiaalisille suhteille ja sitä kautta arkipäivän onnellisuudelle. Koska uusiin ja samanhenkisiin ihmisiin ON tosi vaikea tutustua, kun ensin pitäisi tietää, mistä niitä löytää. 

Mun ulkomaille töihin muuttaneet ystävät aina löytävät sen ison kaupungin ekspaattiyhdyskunnan, siis sen baarin tai klubin, jolla muut länkkärit hengaavat (ne ovat ihan samanlaisia, ollaan sitten Tansaniassa tai Myanmarissa, olen käynyt!). Sitä kautta saa helposti sitten vertaistukea ja ystäviä ja voi keskustella siitä, millaista on muuttaa muualta tällaiseen vieraaseen kulttuuriin jne. Mutta pikkupaikkakunnalle muuttaessa tällaista ei ole! Siellä saattaa olla pahimmillaan vain muita siellä aina asuneita ihmisiä (nyt kärjistetysti), joilla on valmiit perheet ja ystäväpiirit. Sitten jos löytää toisen paikkakunnalle muuttaneen, niin usein löytää sitten yhteistä semmosten tyyppien kanssa onneksi.

Sindepinde94 (Ei varmistettu)

Joo. Hienoa kirjoittaa tästä aiheesta. Ei vaan toisaalta voi olla ajattelematta että itse teini ikäisenä 5kk sijaan olin rehellisesti sanottuna 5 vuotta täydellisen yksin. Oli vain ne lapsuuden pari tuttua joita näki koulun ulkopuolella pahimpana aikana ehkä melkein kerran vuodessa? Ja oltiin niin etäisiä kavereita kuitenkin etten juuri tietänyt mitä heidän elämästään sen ulkopuolella mitä nähtiin nopeaan.

Tosi raskas elämänvaihe, mut tän ominaisuuden kuitenkin sain itselleni: Oon tosi rohkee menemääm ykdin vaikka minne ja moni muu höpöttelee et "en mä mee oikeen minnekkään yksin se on niin tosi hankalaa". Tuntuu et kokenu aika seikkailuja ku just yksin oon menny jonnekkin.

Mut oma henkinen hyvinvointi on jotain aivan eriä ja fiilis elämästä eri ku on kavereita. Näin 23 vuotiaana voin sanoo et nyt ekan kerran semmonen tunne et on just silleen oikeesti luotettavii omanhenkisii kaverei ympäril et se luo semmosen kotosen turvan tunteen. En ees oo tienny et semmosta tunnetta voi olla olemassa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tosi kurja kuulla, että ole ollut niin yksin niin pitkään ;( Se ei vain ole reilua. Teini-ikä on muutenkin niin jäätävää aikaa ihmisen elämässä, että siinä pitäisi olla kaikki mahdollinen vertaistuki saatavilla.

Ihana kuulla, että olet löytänyt myös voimaa yksin pärjäämisestä, mutta vielä ihanampaa se, että sulla on nykyään omanhenkisiä tyyppejä ympärilläsi!

TL (Ei varmistettu)

Tekstisi oli kuin omasta kynästäni.

Muutin helsinkiin työn perässä opiskeluiden jälkeen. Tunsin koko kaupungista tasan yhden ihmisen,mutta en voinut hänellekään jatkuvasti soittaa.

Kulutin aikaani lenkkeillen ja vaan kaupungin hälinässä pyörien tai meilahden kallioilla lukien kirjaa. Tunsin itseni aika ajoin todella yksinäiseksi. Opiskelupaikkakunnankaan ystäville ei voinut ihan koko aikaa soittaa, vaikka todella paljon puhelimessa puhuimmekin.

Ja samoin kuin sinä, en kuitenkaan halunnut joka viikonloppu paeta toiseen kaupunkiin.

Jotain kuitenkin tapahtui, pikku hiljaa ystäviä vaan alkoi tulla. Ensin yhden työkaverin kautta, yhden "tapasin" netissä, myöhemmin uuden poikaystävän kaverin tyttöystävästä tuli kaverini jne.

Nyt kymmenen vuotta Helsingissä asuneena minulla on paljon ystäviä ja kavereita enkä ole yksinäinen. Silti ne ihan parhaimmat ystävät löytyvät sieltä opiskelupaikkakunnalta, mutta onneksi heidän kanssaan sovimme kimppatreffejä useamman kerran vuodessa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Ehkä viestini 21-vuotiaalle Julialle olisi, että hang in there, kyllä se siitä lutviutuu. Ei kannata ajatella, että vaikka joku tilanne olisi nyt jonkunlainen, se kestäisi sellaisena ikuisesti. Kyllä niitä ystäviä sitten aikanaan tulee! (Pk-seudulla on myös se hyvä puoli, että ennemmin tai myöhemmin ne omat opiskelukaverit sitten valuvat myös tänne töihin, kun muualta niitä ei enää saa.)

Linn (Ei varmistettu)

Sun blogi on ihan mun lemppari, luen mielellään ja koen, että sun teksteistä tulee usein miten hyvä mieli tai saa uutta ajateltavaa. Mutta, aina on se mutta... Sun (ja monen muun blogistin) brunssi - ja muut kuvaukset saa mut surulliseksi. Ne muistuttaa mua siitä, että olen yksinäinen. Aviopuoliso on mun paras ystävä, koska muita ei ole. Myös hän on yksinäinen. Kaksi yksinäistä on sentään onneksi löytänyt toisensa. Mutta olisi kiva, jos olisi ystäviä, joiden kanssa brunsseilla, veneillä, mökkeillä...
Toissa kesänä mulle ei koko kesänä soittanut kukaan muu kuin mies tai äiti. Siis koko kesänä. Nyt olen tokaa kertaa äitiyslomalla ja tälläkin kertaa sitä kuvaa sana yksinäisyys. Töissä sentään on työkavereita, jotka ei siis todellakaan ole ystäviä, mutta sentään joku, jolle voi kahvinkeittimellä käydessä sanoa pari sanaa.
Pelkään, että yksinäisyys periytyy lapsilleni.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi että miten hirmu kurjaa kuulla! Olen itsekin välillä miettinyt, että tällaiset blogit ovat aikamoista lesoilua omalla onnella - toisaalta sitten pitää muistaa vastapainoksi kertoa, miten paljon välillä vituttaa vaan ihan kaikki.

Olen miettinyt, että yksinäisyyttä on jotenkin tosi vaikea lähteä purkamaan, että mistä se johtuu tai miten sitä voisi estää. Se on tietenkin monien asioiden summa, ja siinä on paljon myös vain huonoa tuuria mukana. Mulla on esimerkiksi ujoja ystäviä, eli ujous ei ole mikään este ystäville, mutta jotenkin pitää olla se alkusysäys, että on päätynyt tutustumaan siihen toiseen. Yleensä se on tapahtunut just jonkun instanssin kautta, tyyliin koulun, työpaikan tai vaikka harrastuksen (leirit ovat mulle kaikkein parhaita paikkoja tutustua ihmisiin). 

Linn (Ei varmistettu)

Ja sitten kun on muutaman kerran joutunut pettymään tai on huomannut, että ns ystävä haluaa vaan hyötyä sinusta, niin aika varovaiseksi tulee. Ja ei oikein uskalla ottaa edes aloitetta, koska pelkää, että taas joutuu pettymään...

heheb (Ei varmistettu)

Hyötymisyrityksiä on tietenkin monenlaisia, ja toki tosi kurjiakin sellaisia varmasti on. Mutta itse olen huomannut, että usein tarve on ihmisten paras ja luonnollisin yhdistäjä. Ilmiö näkyy tyypillisesti esimerkiksi opiskeluiden alussa, kun opiskelupaikkakunnalle vastikään muuttaneet tyypit, jotka eivät tunne kaupungista vielä ketään, tarvitsevat roudausapua Ikeareissulle, tai jonkun, jolle antaa vara-avaimensa tai jonka luona käydä pesemässä pyykkiä oman pyykkikoneen puuttuessa. Kaikki tällainen antaa luontevat puitteet toiseen tutustumiselle, joten itse nimenomaan hanakasti tartun tällaisiin pyyntöihin ja vastapainoksi kutsun melko uusiakin tuttavia vaikkapa muuttoavuksi. Muuton jälkeisen pizzan ja kaljan ääressä juttu yleensä luistaa paljon rennommin kuin varta vasten siististi kahvilaan sovituilla treffeillä.

S a a r a H (Ei varmistettu)

Kiitos että kirjoitit tästä!

Mä samastun täysin näihin muutin uuteen kaupunkiin ja apua, en tunne ketään -kokemuksiin. Takana yli 15 vuotta Helsingissä, ja kukas muu mut sosiaalisti kuin toinen muualta tullut opiskelija! :)

Sanotaan, että on elämänvaiheystävyyttä, mutta niin on vastaavasti elämänvaiheyksinäisyyttäkin. Ja se nakertaa sielun.

Oon nyt äikkärillä ja alun optimismin (joka kaiketi kumpusi aiemmasta, selätetystä yksinäisyyskarmeudesta) haihduttua sosiaalinen todellisuus on ollut suoraan sanottuna ihan v*tun kauheeta, pardon my french! Yksinoleminen tukahduttaa kovimmankin räpättäjän ja pokkanakehtaajan, enkä ymmärrä miten sitä epämukavaa kuristavaa tunnetta ei saa ravisteltua pois. Toki valvominen, kotona kalsareissa -ratkaisun viehätys marraskuun märkyydessä ja vauva-aktiviteettien aamuajankohta ei varsinaisesti edesauta asiaa.

Luin jostain, että on ihan tavanomaista tämä. Mitäää, miten se ei sitten tee helpommaksi itse ehdottaa siellä muskarin eteisessä, että kukapa lähtisi lounaalle? Tai kysyä muilta, että miten te niinku i t s e voitte sen natiaisesta kysymisen sijaan. Ehkä siksi, että tulee se paljastumisen pelko: että epätoivo paistaa läpi.

Ps. Sitä oon miettiny, että sellanen ano-mutsi/faija-chätti tästä(kin) aiheesta saattas olla kiinnostavaa seurattavaa ja osallistuttavaa! Enkä tarkota sillä ano-chätillä nyt vauva av:tä;D

Vierailija (Ei varmistettu)

Ulkosuomalaisena tutulta kuulostaa. Totta että täällä on niitä muita ekspatteja ja näin ihan toisessa Pohjoismaassa majaillessa uhan suomalaista seuraa ja sinänsä tuttu ja turvallinen kulttuuri ympärillä. Silti ne ensimmäiset askeleet omia ystäviä kohden olivat jotenkin tuskaisia.

Piti pakottaa itseään ties minne kissanristiäisiin ja yrittää smalltalkata. Niiden muiden suomalaisten kanssa sentään tunsi olonsa varsin tervetulleeksi kun nekin ovat oikeasti seuraa vailla. Sekään ei riitä yksinään vaan sieltä joukosta sitten piti etsiä vielä ne joiden kanssa maailmat ja ajatukset kohtaa edes jotenkin. Nyt takana on neljä vuotta, ehkä yksi kunnon suomalainen ystävä, pari suomalaista kaveria ja muutamia tuttavia. Paikallisia ystäviä tasan nolla, jos omaa miestä ja puoliksi paikallisia lapsia ei lasketa :D Työkaverit on sinänsä mukavia mutta sellaisia hyvänpäivän tuttuja, joilla on omat elämänsä ja kaverinsa.

Onneksi olen aika introvertti, joten oma mies, lapset ja ne muutamat suomalaiskontaktit riittävät arjessa todella hyvin. Silti mietin että käykö minulle vielä kuten äidilleni. Hänellä ei taida olla ollenkaan ystäviä arjessaan. Ei ollut sillon kun olin lapsi, eikä nytkään. Tottakai lapset kaikki ollaan yhteyksissä häneen, mutta en tiedä onko hänelläkään yhtään omaa ystävää jonka kanssa tehdä kivoja juttuja.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsekin sellaisesta arjen yksinäisyydestä kärsineenä haluan jakaa onnistumistarinan. :) Kyllästyin muutama vuosi sitten siihen, etten tuntenut nykyiseltä isohkolta asuinpaikkakunnalta ketään pienen työpaikan ulkopuolelta. Ystäviä oli, mutta ympäri Suomen, ja heidän näkemisensä vaati aina etukäteissopimisia. Rohkaistuin, ja liityin kaupunkini Uusia ystäviä -Facebook-ryhmään, laitoin sinne oman ilmoitukseni ja sain hämmentävän paljon vastauksia! Viestittelin monien tyyppien kanssa, tapasin muutamia ja vain yhdet kaveritreffit päättyi epäonnistuneesti. Sain kolme uutta kaveria ja kaverit myös näiden puolisoista, jolloin samanhenkinen porukka oli valmis. :) Paljon omaa aktiivisuutta ja vaivannäköä se yhteyden pitäminen alkuvaiheessa vaati, eli vanha kunnon viisaus siitä, että kukaan ei tule kotiovelta hakemaan, piti paikkansa. Kaikki lähti liikkeelle kuitenkin rohkeudesta myöntää, että kaipaa ystäviä, ja asettaa itsensä haavoittuvaiseen asemaan. Tuossa ryhmässä oli se hyvä puoli, että kaikilla oli sama lähtökohta, eli halu saada uusia kavereita, jolloin ei tarvinnut kipuilla sen kanssa, vaikuttaako nyt liian innokkaalta tms. Nyt parin vuoden jälkeen tuntuu siltä, että olisin tuntenut nämä tyypit jo paljon kauemmin! Ystävystyminen aikuisiällä on siis mahdollista, ja kun vain löytää ne oikeat ihmiset, se voi käydä hyvinkin nopeasti :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun kokemus helsinkiläisenä on varmaan säästänyt mut yksinäisyydeltä tavallaan. Aina on riittänyt seuraa ja lisää tullut koulusta harrastuksista naapurista kavereiden kautta jne jne. Itseasiassa yliopisto-opiskelijana huomaan olleeni ja olevani törkeän laiska edes tutustumaan keneenkään kun omat piirit on jo ns. muodostuneet. Voisi tietysti enemmän miettiä josko minä itse voisin auttaa jotain tulemaan sinuiksi tämän kaupungin kanssa.

annepa (Ei varmistettu)

Kun muutin Helsinkiin, en tuntenut sieltä ketään. Tutustuin kyllä porukoihin myöhemmin mm. poikaystävän kautta, mutta ei sieltä ystäviksi laskettavia henkilöitä jäänyt kuin 2. Joiden kanssa en enää ole silleen tekemisissä. Se on vähän vaikeaa, kun asun toisaalla. Yhteyksiä kuitenkin pidellään silloin tällöin. En kuitenkaan koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi Helsingissä. On luojan lykky, että viihdyn yksin enkä juuri tunne itseäni yksinäiseksi.

Muutin takaisin kotiin 4 vuotta sitten ja nyt olen paljon enemmän siskoni kanssa tekemisissä, tietysti, kun välimatkaa on entisen 800 km:n sijaan 400 m. Löysin myös miehen suht nopeaa. Mitään suurta ystäväverkkoa minulla ei ole, käytännössä nämä kaksi ihmistä muodostavat luottoverkostoni. En silti ole kokenut itseäni yksinäiseksi, mutta mieleeni on kyllä tullut, että aika kapea tämä sosiaalinen puoli elämässäni. Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut YHTEEN ihmiseen siten, että voin soittaa ja kysyä bisselle. Tai kahville. Yleensä juomme kyllä teetä paskanjauhannan lomassa.

Tästä sinun kirjoituksestasi sain idean! Meille on töihin tullut ihminen, jonka puheesta sain käsityksen, että hän on vasta tänne muuttanut. Ei muuta kuin tuumasta toimeen huomenna ja suhdetta luomaan! Kiitos Julia!

mallorca (Ei varmistettu)

Mulla on ollut viiden kuukauden sijaan yksinäisyyttä sellaset 20 vuotta (and counting). Pikkulapsena en ollut yksinäinen, mutta siinä vaiheessa kun porukkaa alkoi kiinnostaa dokaaminen, vastakkainen sukupuoli yms. niin kilttinä ja nössönä tyyppinä mun seura ei enää kiinnostanut niitä parhaitakaan kavereita, joiden kanssa olin ennen hengannut kaiken vapaa-ajan. Siitä lähtien oon ollut yksin, seuraillut sivullisena miten ihmiset ystävystyvät ja pariutuvat ja miettinyt mikä vika mussa on, kun tulen aina uudestaan torjutuksi ja hylätyksi.

Oon ollut tosi huono menemään mihinkään itekseni; oman kodin piilossa ja loputtomilla yksinäisillä kävelylenkeillä, joita täytyy järjissään pysyäkseen tehdä, on ollut turvassa, kukaan ei ole voinut torjua mua. Nyt vanhempana, yli kolmekymppisenä, on alkanut tulla sellainen ajatus, että haluaisi yrittää elää kun nyt kerran elossa on, himassa sipsejä syömällä tai leffateattereiden mukavissa penkeissä istumalla asiat eivät muutu. Oon siis lähtenyt uusiin harrastuksiin ja vastaaviin, ja tuloksena on, että koen jatkuvalla syötöllä sellaista että olen vaan täysin yksin muiden toistensa kanssa hengaavien joukossa. Usein itken kotiin tullessani sitä pahaa oloa, että ei auta vaikka miten yritän jos ihmiset eivät vaan pidä musta. Sitten ehkä jopa seuraavana päivänä on joku toinen juttu mihin menen ainakin jossain määrin toiveikkaana ja joudun taas pettymään. On vähän niin kuin menisin säännöllisesti vapaaehtoisesti pahoinpideltäväksi. Tässä iässä tuntuu jotenkin säälittävältä olla etsimässä uusia kuvioita kuin joku landelta kaupunkiin opiskelemaan muuttanut 19-vuotias, asettua yksinäisenä melkein keski-ikäisenä alttiiksi kaikkien kaveriporukoiden ja pariskuntien katseille. Mutta kai mun täytyy yrittää, en haluaisi olla loppuelämääni yksin kotona.

Joku harrastus, johon mennessä voisi mennä tuttuun ja kivaan porukkaan ja iloisesti moikkailla ja jutella ihmisten kanssa tuntuisi taivaalta. Toinen taivaalta tuntuva asia olisi parisuhde, en osaa kuvitella millaista olisi jos ei aina tulisi tyhjään kotiin, jos ei aina menisi nukkumaan ja heräisi yksin jne. Oon yrittänyt löytää sellaista kaikkien mahdollisten deittisovellusten kautta aikamoisella vimmalla jo ties kuinka monen vuoden ajan, tietysti epätoivoisuuttani parhaani mukaan peitellen, mutta eivät ihmiset kiinnostu musta. Välillä mietin etten tajua miksi just mä, sitten taas ajattelen, että kun maailmassa on loputtomasti hyvännäköisiä tyyppejä joilla on jonkunlainen elämä, niin miksi kukaan haluaisi mukaan tähän ankeuteen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tärkeä nosto ja myös ihanan innostava: vaivaa näkemällä tilanne voi korjaantua. Ja rauhotti myös erityisesti tuo kärsivällisyys: voi kulua vuosia, mutta kyllä se sieltä.

Oma arki Helsingissä on nyt mukavan täyttä, vaikka kaikkein vanhimmat/läheisimmät kaverit eivät paikkakunnalla olekaan. Välillä harmittaa, että ei ole sellaista arkista porukkaa, joka olisi aina ns. varmaa hengailuseuraa. Näen kavereita eri porukoista ja yksitellen silloin tällöin. Ja kun ei näe viikoittain, ei ole samalla tavalla osana toisten arkea, joten kuulumiset menee usein tosi korkealla tasolla (muutot, uudet työt, uudet kumppanit tms), vaikka välillä olisi ihan kiva jauhaa vain siitä, mitä jännää tai tylsää on tapahtunut viimeisen 50 tunnin aikana.

Mulla on myös herttaisen harhainen käsitys siitä, että KAIKILLA MUILLA on läjä sellaisia mutkattomien kaverijengien whatsapp-ryhmiä, jotka laulaa jatkuvasti "Haluuko joku lähtee bisselle/kahville/lenkille/museoon", ja olen jotenkin failure, kun mulla ei näitä isoja poppoita ole ja kutsuja ei satele. Todellisuussa se nyt ei ehkä niin harvinaista ole. :) Ja kuten kirjoitat, on ihan ok itse pystyä laittamaan se viesti. Ja myös yrittää toista kaveria ja kysyä joskus uusiksi.

Tykkäisin hirveästi törmäyttää ihmisiä ja hengailla isoissa porukoissa, mutta en sitten ehkä kuitenkaan ole niin hyvä emännöimään aivan sekalaisia porukoita. Hirveästi on tullut pohdittua, mikä mahtaa olla oikea sosiaalinen pelisilmä kutsujen uusintaan, oli se sitten kutsu porukkaan tai kahden kesken... Jos kaveri on 2 kertaa sanonut "joo, vitsi, vois kyllä nähä, mut nyt ei käy", mitin, että kannataa lopettaa kysely ja odottaa, että vastakutsu tulee sieltä, jos on tullakseen. Ystävien hankkimisessa pelottaa se, että on liian clingy ja epätoivoinen ja pilaa hyvän orastavan tuttavuuden sillä. Porukoiden törmäyttämisessä pelottaa se, että muiden mielestä haluaisi jotenkin keekoilla kaiken keskipisteenä, vaikka itse vaan haluaisin tarjota foorumin useammalle ja oppia juttuja monelta tyypiltä samalla kertaa.

Mutta aika rauhoittavaa tosiaan olla Helsingissä, kun tietää, että niin moni on muuttanut muualta ja pähkäilee varmaan ihan samojen asioiden kanssa.

Päivätöissä vapaa-aikaa on vähemmän kuin opiskelijana, joten sitä haluaisi myös optimoida omaa vapaa-ajankäyttöä: voi olla, että tuolla keramiikka-crossfitissä olisi mahtavaa jengiä, mutta jos mua ei helvettiäkään kiinnosta se, niin en nyt ehkä lähde sinne metsästämään...

Anyway, mainio esimerkkitarina, kiitos kirjoituksesta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tosi tärkeä aihe! Kiitti kun kirjoitit tästä &lt;3

xod (Ei varmistettu)

Kiitos, tää antoi toivoa. Asun neljättä vuotta Turussa ja edelleen olen melko usein yksinäinen. En tunne täältä kuin pari ihmistä ja en tiedä miten saisi uusiin tutustuttua

Vierailija (Ei varmistettu)

Yksinäisyys, iso osa elämääni. Introverttina tarvitsen myös paljon yksinäisyyttä. Mutta vaikka minulla on iso lapsuudenperhe, niin kyllä se yhteydenpito ja näkeminen rajottuu niihin juhlapyhiin. Lukiossa sain hyviä ystäviä, mutta heillä kaikilla nykyään puolisot ja useimmilla lapsia. Olen vieläpä muuttanut opiskelujen perässä useamman kerran aikuisiällä, kun olen alkanut juurtua yhteen paikkaan onkin tullut muutto seuraavaan. Nyt olen muutaman vuoden asunnut Helsingissä ja jos yksinäisyys ei päivittäin vaivaa, niin viikottain kyllä. Kolmekymppisenä on niin paljon vaikeampi löytää sitä ystäväporukkaa, kun kaikilla on jo... Hyvänpäiväntuttuja on kyllä paljon, mutta jotenkin vaikea tutustua keneenkään sen kummemmin, tuntuu etten vaan mahdu muiden porukoihin. Minulla ei myöskään vakituista työpaikkaa, vaan työt vaihtuvat ja sitä kautta työkaverit, pätkätyöläinen kun olen.

Eniten kyllä satuttaa kumppanin puuttuminen (ja siitä johtuva lapsettomuus), luulisi Helsingin kokoisessa kaupungissa sinkkumiehiä löytyvän mutta pariutumishaluiset kolmekymppiset ovat jo suhteessa, harva sinkkumies tässä iässä haluaa enää vakiintua vaan mielummin viettää sitä vapaata elämäänsä. Itse taas en ole kiinnostunut mistään polyamorisista kuvioista vaikken niitä siis mitenkään tuomitse, ei vaan ole minun juttu.

Voisiko joku muu lapseton ja miehetön kertoa mistä on saanut lisää ystäviä elämäänsä?

Kommentoi