Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

IMG_8557.jpg

Joku kysyi, olenko koskaan ollut yksinäinen. Todellakin olen. Melko lyhyen aikaa ja siten, että toivoa paremmasta oli ilmassa, mutta sen ajan kun olin yksin, olo oli lohduton. Nyt yksinäisestä jaksostani on aikaa yhdeksän vuotta, mutta edelleen viikoittain mietin, miten kiitollinen olen siitä, että elämästä tuli lopulta tällaista.

Olen kertonut, että kasvoin lapsuuteni nelilapsisessa perheessä. Meillä oli myös suuri määrä tuttavaperheitä ja saman ikäisiä ystäviä, joita nähtiin miltei viikoittain. (Äitini oli kotona kunnes menin kouluun, eli päiväkotikokemuksia ei ole.) Peruskoulussa totuin siihen, että mulla on erilaisia ystäväpiirejä, koulukaverit, sisarusten ystävät, lapsuuden perheiden tutut ja harrastusten kautta saadut kaverit. Opiskelujen alettua ystäväpiiri vain laajeni, ja oli helppoa tutustua kaverin kavereihin tai sitseillä vierustoveriin ja aloittaa siitä uusi ystävyyssuhde. Asuin Turussa ja totuin siihen, että aina kun lähti ovesta ulos, ei voinut olla välttymättä tuttujen kohtaamiselta.

Kuten olen maininnut, 21-vuotiaana, kolmannen vuoden opiskelijana sain yllättäen töitä Demi-lehdestä. Muutin tammikuussa kivaan yksiöön Helsingin Kamppiin ja aloitin työt. Olin silloin seurustellut Tikin kanssa noin kolme kuukautta, hän asui Palokassa (nykyisessä Jyväskylässä) ystävänsä kanssa kämppiksinä. Muutettuani Helsinkiin tajusin toden teolla, että mulla ei ole täällä juuri yhtäkään tuttua. Olin kauhuissani.

Muistan, kun kirjoitin kalenteriin kaikki ihmiset, jotka tunnen edes etäisesti Helsingistä. Heitä oli alle kymmenen ja puolet heistä oli sukulaisiani. Kaikki sosiaaliset piirini jäivät Turkuun, ja tajusin, miksi aiemmin olin saanut niin helposti ystäviä: hengailemalla isoissa porukoissa ystävystyminen on maailman helpointa. Jengiä tulee ja menee, ja jos jonkun tyypin kanssa synkkaa erityisen hyvin, voi ehdottaa kasuaalisti kahdestaan hengailemista. Aina löytyy uusi kaverin kaveri, johon voi tutustua, asian eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa yhtään. Tällaisissa tilanteissa ystävystyminen on kuin kaataisi laajenevan dominoradan. Kaadat yhden palikan ja se kaataa seuraavan ja yhtäkkiä ystäviä on sata. (Ilmeisesti ystävyys on kuin kaatunut dominonappula.) 

Helsingissä taas ajattelin, etten ikinä tule törmäämään yhteenkään tuttuun, koska kaupunki on niin iso ja tunnen niin vähän ihmisiä. Siksi Helsinki tuntui kylmältä ja vähän ahdistavalta. Vaikka tiesin, että Helsingissä on vaikka mitä kulttuuritarjontaa ja muita tekemismahdollisuuksia, en osannut nauttia mistään, koska yksin tekeminen ei vain ole kivaa. Ihmiset tekevät kotikaupungin.

Päätin kuitenkin, että pakko minun on sopeutua ja hankkia ystäviä keinolla millä hyvänsä. Kun sitten jo ensimmäisen kuukauden aikana työkaverini Anna pyysi minua Bellyn brunssille (vuonna 2008 brunssit oli siisti juttu, ja ne maksoikin vain jotain alle 10 euroa!), otin kutsun vastaan valtavan kiitollisena ja otettuna.

IMG_8556.jpg

Aloin vain tunkea itseäni ihmisten valmiisiin kaveripiireihin ja juhliin. Pakotin itseni pyytämään ihmisiä kahville ja olemaan juhlissa vähän semmonen kiusallinen ”en tunne ketään muita kuin emännän mutta täälläpä sitä siemaillaan hiljaa boolia” -muija. Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii. Mutta koska tilanne oli epätoivoinen, oli vain pakko jatkaa.

Enimmäkseen olin kuitenkin yksin. Katsoin töiden jälkeen Gilmoren tyttöjä tietokoneelta ja hankin Orionin kausikortin ja luuhasin elokuvateatterin pehmeillä penkeillä vanhoja elokuvia katsellen. Hankin myös Motivuksen jäsenkortin, mutta tajusin aika nopeasti, että pukuhuoneessa ei kauheasti rupateltu kenenkään kanssa saati pyydetty kahville alastomana suihkussa itseään pesevää tyyppiä.

Viikonloput olivat pahimpia. Tein itselleni lupauksen, etten pakene joka viikonloppu Turkuun kavereideni luo tai Palokkaan Tikin luo, vaan kiukulla jään aina välillä Helsinkiin. Turussa mulla oli ollut opiskelukavereita muualta, ja heillä oli tapana lähteä kotikaupunkeihinsa aina viikonlopuiksi. He eivät täysin koskaan kotoutuneet Turkuun, ja päätin, etten halua samanlaista kohtaloa: tiesin, että olin tullut Helsinkiin pysyvästi, koska täällä on kaikki työt.

Sitten tuli toukokuu, ja Tiki sai duunia Kauppalehdestä ja muutti Helsinkiin. Löydettiin ihana kaksio Punavuoresta ja muutettiin yhteen, koska asuminen oli kahdestaan niin paljon halvempaa kuin yksin (oltiin tosiaan seurusteltu vasta seitsemän kuukautta). Helsinki alkoi näyttäytyä vähän lämpöisemmältä. Pahin viisi kuukautta oli ohi.

Tutustuin Tikin kaveriin Mariaan, josta tuli tosi nopeasti minulle tosi tärkeä (nyttemmin hän on Alpun kummitäti). Olen edelleen aika ihmetyksissäni siitä, miten Maria kutsui noin vain minut kaveripiiriinsä, kun sillä oli jo valmiiksi aivan mielettömän rikas sosiaalinen elämä. Olen tästä syvästi kiitollinen. Olen saanut myös suurimman osan ystävistäni, kuten Mannen, Mirjan ja tätä kautta myös Raisan Marian kautta.

Olin myös tutustunut edelliskesänä majakalla työskennellessä erääseen Kastehelmeen, ja hän on niitä ihmisiä, jotka toivottavat tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset ystäväpiiriinsä. Kassun kautta olen saanut toiset tämän hetken läheisimmät ihmiset elämääni – ja koko joukon mielettömiä juhlia ja seikkailuja.

On jännä huomata, että lopulta tarvittiin vain kaksi hyväsydämistä ihmistä purkamaan minun valtava yksinäisyydentunteeni.

IMG_8564.jpg

Syksyllä pahin yksin olemisen kausi oli ohi: Olin jo tutustunut työkavereihini niin, että heistä oli tullut ystäviä, sain Tikin kautta ystäviä ja sitten mulla oli Maria ja Kassu. 

Kaipaan kuitenkin suurin piirtein joka päivä seuraa, joten kaksi ystävää eivät riittäneet vielä siihen, että tuntisin oloni täysin kotoisaksi kaupungissa. En kehdannut joka päivä soitella heille, että nyt taas mennään lenkille. En myöskään ole koskaan ollut sellainen ”poikaystäväni on paras ystäväni” -ihminen, vaan on ollut tärkeää, ettei onneni ole kiinni vain Tikissä.

Niinpä sitten syksyllä jatkoin hieman epätoivoisia pyrkimyksiäni. Liityin partioon ja aloin vetää yhtä sudenpenturyhmää. Se ei tuottanut tulosta, sillä tuntui, että lippukunnassa kaikki tunsivat toisensa niin tiiviisti, ettei mulla ollut oikein paikkaa siellä. Kahdeksanvuotiaiden sudareiden ystävyys ei riittänyt. Lopetin vuoden jälkeen. Liityin myös Helsingin yliopiston elokuvakerhoon, mutten oikein sopeutunut sinnekään. Siellä oli vain B-luokan kauhuleffaharrastajia, ja minä tykkään vain A-luokan kauhhusta! Helsingin Nuoret Journalistit -ryhmittymä oli kuitenkin lottovoitto, sieltä sain paljon kavereita.

Pikkuhiljaa dominoefekti toimi ja ystäviä alkoi kertyä. Pystyin hengittämään vapaammin. Edelleenkin kaipasin valtavasti sitä tunnetta, että vaikkei olisi suunnitellut viikonlopulle yhtään mitään, saattoi silti olla varma, että viimeistään viides ystävä vastaa viestiin, että joo mä tulen sun kanssa bisselle. Turussa tämä oli arkea, Helsingissä rulettia, koska saattoi olla, että kaikilla neljällä ystävällä oli jo menoa. En oikein pidä sovituista menoista, vaan ex tempore -hengailusta, mutta jos ystäviä on alle viisi, menot on oikeastaan pakko varmistaa etukäteen.

Luulin monta vuotta, etten koskaan saisi Helsingistä niin paljon ystäviä, että niihin törmäisi kadulla. Nyt olen asunut täällä yhdeksän vuotta ja sanoisin, että ehkä noin kolmannen vuoden kohdalla tajusin, että bisseseuraa on aina. Viidennen vuoden kohdalla aloin moikkailla kaupungilla tuttuja. Viimeistään äitiysvuosi kaatoi koko dominopakan.

Nykyään ystäviä on niin paljon kuin vain ehtii nähdä. Ja silti olen sitä mieltä, että tähän pakkaan mahtuu aina lisää. Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan (tuskin siis kuitenkaan säälistä, vaan näin yhdeksän vuoden jälkeen voi varmaan jo sanoa, että hekin haluavat aidosti viettää mun kanssa aikaa). Olen vahvasti sitä mieltä, että oma kaveripiirini ei ole koskaan ”täynnä”. Jos vastaan tulee joku, jonka kanssa klikkaa, niin kannattaa aivan ehdottomasti tutustua tyyppiin. Kyllä sitä aikaa aina jostain repii.

Lisäksi mä olen myös kaveripiirien yhdistelijä: tykkään hengailla porukoissa, joten tutustutan uudet kivat ihmiset mielellään mun ystäviin, jotta voin edelleen viettää aikaa porukassa.

Yhdeksän vuotta sitten aloitettu missio on siis onnistunut. Helsingistä tuli mun kotikaupunkini, mutta se vaati kyllä paljon työtä ja vaivaa. Olen myös iloinen tästä kokemuksesta, sillä sen jälkeen en ole enää ottanut isoa kaveripiiriä itsestään selvyytenä. 

Tunnen suurta empatiaa yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Se on viheliäs, vatsaa kouristava tunne. Siitä tulee herkästi sellainen olo, että on ihan luuseri, vaikkei tietenkään ole. 

En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan. Itselläni oli koko ajan mahdollisuus lähteä maitojunalla Turkuun tai vaikka muuttaa poikaystävän luo Palokkaan. Lisäksi mulla oli kokemus siitä, että samanhenkisiä ystäviä voi saada, mikä helpotti niiden metsästämistä.

 

Oletteko tunteneet yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänne?

 

 

Postauksessa linkatut tekstit:

Neljä lasta on hyvä perhekoko (muttei minulle)

Työhistoriani

 

Kuvat: Marian mies, Lauri Hovi ottaa aina toisinaan ihania potretteja meistä. Nämä ovat kesältä 2016.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit (36)
  1. Hyvä ja toivoa antava kirjoitus. Olen tällä hetkellä jossain määrin yksinäinen, kaipaisin jotakin ystävää, jota voisi pyytää kahville/lenkille/leffaan tms. ex tempore ja jonka kanssa voisi jutella kaikesta. Onneksi on ihana puoliso ja oma perhe, mutta huomaa ettei se kaikkeen riitä, olisi ihana jos ns. ”omaa aikaa” voisi viettää jonkun ystävän kanssa, eikä aina vain yksin. Lisäksi on ihanat siskot, mutta nekin ovat sen parinsadan kilsan päässä, joten ei ihan ex temporekyläilyihin sovellu. Mutta kun työ- ja perhekuvio vähän vielä rauhoittuu, kokeilen kyllä jotakin uutta harrastusta, jonka kautta voisi napata! (Tai ehkä turhaan odottelen sopivaa hetkeä, pitäisi vaan uskaltaa… Mutta jokin siinä pelottaa! :D)

    1. Ymmärrän niin hyvin. Uusiin ihmisiin tutustuminen voi olla kamalaa, kun siihen voi laittaa niin paljon henkistä resurssia ja sitten hommat saattaa kosahtaa. Etenkin torjutuksi tuleminen on nihkeä tunne.

      Itselläni on käynyt toisinaan myös niin, että olen tutustunut johonkin uuteen kivaan ihmiseen, mutta sitten on iskenyt joku jäätävä työkiiresuma tms, niin etten ole yksinkertaisesti ehtinyt nähdä ko tyyppiä ja sitten homma on jäänyt siihen. Näistä tilanteista on huono omatunto, kun tarkoitus ei ole feidaa ikävästi, vaan joskus vain resurssit eivät riitä kaikkeen. Pointtina siis, että usein saattaa klikata ihmisen kanssa ja kaikkea, mutta sitten jotenkin elämä tulee väliin – ja sitten pahimmillaan toinen kuvittelee, että hänessä oli jotain vikaa. 

  2. Vaihdossa koin raastavimmat yksinäisyyden tunteet, kun alussa tuntui, että kaikki muut olivat jo löytäneet oman porukkansa ja itse vasta varovaisena suomalaisena otti ensikontaktia ihmisiin. Oma porukka kuitenkin löytyi ja tajusin, että ne heti ryhmäytyneet olivat dokaamaan tulleita jenkkejä, joita yhdisti milloin minkäkin aineen vaikutuksessa alaisena sekoilu. Muistan kuinka kiitollinen olin siitä, kun tajusin löytäneeni ympärille joukon, jossa saa olla oma itsensä ja josta löytyy aina mieluisaa seuraa.

    Tänä päivänä yksinäisyys on puuskittaista ja johtuu lähinnä siitä, että kaverit ovat suurimmaksi osaksi pariutuneet ja viettävät luonnollisesti paljon aikaa kumppaniensa kanssa, enkä itse ole vielä tavannut omaani. Välillä taas sellaista, että täytyy viettä aikaa porukassa, joka ei tunnu omalta ja jossa pitää olla vähän muuta kuin mitä todella on, esim valitettavan usein työpiireissä.

    1. Joo! Kun ei todellakaan riitä vain se, että ympärillä on keitä tahansa, vaan haluaa juuri omanlaiset tyypit siihen ympärille. Sellaisten löytämiseen voi mennä helposti pitkään.

      Eikä sitä oikein jaksa sellaisten ihmisten kanssa hengailla megana vapaa-ajalla, joiden seurassa itselle tulee sellainen olo että tässä pitää esittää. Mun kokemuksen mukaan se on nimenomaan itsestäni lähtöisin oleva kuvitelma, luultavasti muut eivät edes erityisesti haluaisi mua jonkunlaisena muunlaisena kuin olen, mutta sitten vain itse kuvittelen, että ”näiden tyyppien kanssa pitää käyttäytyä näin ja puhua näistä jutuista”.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *