En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

julia puistossa.jpg

Täällä mä vain saarnaan säästämisen ja sijoittamisen puolesta, mutta aina välillä iskee vähän semmonen nihkeä fiilis, että lisäänkö mä näillä puheillani vain ihmisten ahdistusta ja riittämättömyyden tunteita?

On mahtavaa lukea, että ihmiset ovat innostuneet säästämään luettuaan näitä mun postauksia (vaikkapa Norrebro Summersin kiva postaus). Ja niiden tarkoitus onkin nimenomaan tuoda esiin sitä, että säästäminen voi olla voimaannuttavaa ja antaa kontrollin tunteen omasta elämästä.

Mutta sitten kolikon toinen puoli on se, että alkaa kituuttaa kiukulla tai tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta lattesta, jonka ostaa. Mulla itselläni piheily ja säästäminen ovat takavuosina menneet yli niin, että se on huonontanut omaa elämänlaatua turhaan. Olen vaikkapa tuntenut ahdistusta, jos kahvilassa ostokset maksavat yli kympin tai suuttunut Tikille, kun se on halunnut mennä taksilla lentokentältä himaan sen jälkeen, kun ollaan lennetty koko yö San Franciscosta Suomeen. Naurettavaa.

julia puistossa2.jpg

Säästämisen ja kuluttamisen tasapainottelun välillä on klassinen nykyisyys vs tulevaisuus -tradeoff:

Jos ostan 4 euron latten nyt, siitä tulee hyvä mieli mutta se ei kauheasti lämmitä 10 vuoden päästä. Jos jätän sen ostamatta, oma mieliala ei tällä hetkellä nouse, mutta 10 vuoden päästä saatan kiittää itseäni sijoituksistani. Kumpi on parempi?

Jonkinlainen keskitie pitäisi tietenkin löytää. Säästäminen ja pieni stressi tulevaisuudesta nostavat yleensä pitkällä tähtäimellä elämänlaatua. Mutta sitten, jos vain elää niin, että ajatukset ovat koko ajan siellä kymmenen vuoden päässä, niin jotain missaa taatusti.

Mua esimerkiksi on ihmetyttänyt se, kun nyt on ollut mediassa esillä paljon nuoria miehiä, jotka julistavat: ”Aion jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana!” Tai jopa: ”Näin sinäkin onnistut jäämään eläkkeelle 40-vuotiaana.” (Miksi muuten naiset puhuvat aina siitä, miten lapsiperhe säästää ja miehet taas siitä, miten he itse sijoittavat?)

Näissä jutuissa otetaan ihan annettuna, että kyllä perus duunari voi palkastaan säästämällä ja oikein sijoittamalla päästä taloudelliseen riippumattomuuteen alle 40- tai 50-vuotiaana. Oikeastihan se on ihan älyttömän hankalaa! Jopa tietynlaista lottoamista. Pitäisi olla todella messevä osinkotuotto, jotta sillä rahalla voisi elää turvatusti tekemättä töitä elämän loppuja 40 vuotta. Tämä tarkottaisi nerokasta sijoittamista ja todellista kiukulla säästämistä. Parhaat meklaritkaan eivät välttämättä pysty siihen.

Entä sitten, kun säästötavoite ei onnistukaan? Seuraako siitä hirveä romahdus? Voidaanko haastatella näitä samoja tyyppejä kymmenen vuoden päästä ja kysyä, että mites nyt, oletko eläkkeellä?

julia puistossa3.jpg

Ajatus siitä, että valtsisin ammattini suunnitellen tienaavani paljon ja jättäytyväni mahdollisimman aikaisin pois töistä on musta ankea.

Ensinnäkin, kyllä nykyhetkikin on arvokas, sitä ei myöskään koskaan saa takaisin. Jos mä tästä vaikka seuraavat kymmenen vuotta söisin näkkäriä himassa pimeässä ja säästäisin jokaisen pennosen, niin se olisi kymmenen vuotta pois eletystä elämästä. Mä olen kolkkent nyt, enkä koskaan enää uudestaan.

Toiseksi, mitä sitten jos voisikin jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana? Mitä sen jälkeen tekisi sillä ajalla? Itse tulisin luultavasti onnettomaksi, koska tarvitsen tunteen siitä, että olen tarpeellinen – ja juuri työ usein antaa sen fiiliksen mulle. Nimenomaan kiva työ, ei sellainen, jossa käyn vain rahan takii (kuten Antti Tuisku, joskaan hän luultavasti ei tee duuniaan oikeasti masandeeroksen takia). 

No, nämä ovat tietenkin ääriesimerkkejä, ja veikkaan, että tommoset 25-vuotiaat sinkkumiehet, jotka julistavat tienaavansa nyt eläkerahat, ajautuvat kuitenkin tahtomattaan avioliiton ja perheen köyhdyttävään ikeeseen, ja niin eläkevuodet liihottelevat kauas tulevaisuuteen.

Eli tämä ei ole ihan simpletonia. Parasta tietenkin olisi, että olisi nyt tyytyväinen ja 10 vuoden päästä tyytyväinen. Onneksi 4 euron säästämisestä voi välillä kokea ihan siinä hetkessäkin mielihyvää – ja toisena päivänä ottaa sen latten, ilman sen suurempaa stressiä.

 

 

Paljonko mietitte tulevaa palkkaa, kun valitsitte koulutusalanne?

 

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (21)
  1. Mietin itse asiassa paljonkin. Myöhemmin ihmettelin myös, miksei ainakaan meidän opon tunneilla taidettu sanoa sanaakaan eri ammattien palkkatasoista. Toki on toivottavaa, että työ antaa henkistä tyydytystä, mutta myös työn tuottamalla palkalla on väliä, koska se kytkeytyy niihin muihin elämän tavoitteisiin. Toiveammattini ei ole se, jona työskentelen nyt, koska toivealani taloudellinen epävarmuus ei ole innostanut. Koen, että nykyinen ammattini on kohtuullinen kompromissi kiinnostavuuden ja palkan välillä – on varaa asua hyvällä paikalla, matkustella ja syödä ulkona. Ja jopa hippusen säästää… siis tarkoitan sijoittaa! Toiveammatissani työssäni päivittäin kuluttamat 8 tuntia saattaisivat olla palkitsevampia, mutta mites ne vuorokauden muut tunnit sitten?

    1. Erittäin hyvä pointti. Omilla opon-tunneilla olisi todella voinut puhua enemmän palkoista, mutta oikeastaan ei jäänyt koko opinto-ohjauksesta muutenkaan oikein mitään käteen, joten se olisi ollut todella yllättävää. (Veikkaan että tämä on nykyään kouluissa paremmin järkätty.)

      Nimenomaan tuo kompromissi on tärkeä; pitää tiedostaa omien valintojen seuraukset myös palkan ja työllistymisen suhteen. Tietenkään kaikkea ei voi ennustaa, mutta noin suurinpiirtein. Ja toisaalta jos on valinnut olla nukketeatteritaiteilija, niin sitten iloita siitä työstään ja intohimosta, ehkä se vie elämästä enemmänkin kuin 8h päivässä ja antaa muutakin sisältöä elämään kuin rahaa. (Toki joku nukketeatteritaiteilija voi tienata hyvinkin, en tiedä!)

  2. Olin itse naimisissa juurikin tuollaisen nuoren miehen kanssa jolla elämäntavoitteeksi muodostui, että nelikymppisenä viimeistään pitää olla tienannut ja säästänyt niin että loppuelämän voi elellä Thaimaassa tekemättä töitä. Parisuhde muodostui aika haastavaksi (ja loppuikin) tuollaisen ihmisen kanssa, kenelle elämän tavoite on siellä kymmenen-viidentoista vuoden päässä ja nykyhetki on arvoton, tylsä ja pakollinen välivaihe tuota tavoitetta kohti.

    1. Nuo on niin hankalia! Jos molemmat parisuhteessa elävät koko ajan sitä 15 vuoden päässä olevaa, niin sitten se voi toimia. Samat arvot ja tulevaisuuden suunnitelmat jne.

      Mutta toisaalta, muuttuuko se piheily sitten silloinkaan, kun ollaan siellä 15 v päässä… Ja ehkä hankalinta on se, ettei elämästä koskaan tiedä, onko silloin edes elossa enää.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *